MUISTOJA HULLUNKURISISTA PERHEISTÄ: Seppo Heikinheimo kertoo aikalaisistaan

Helsingin Sanomien pitkäaikaisella musiikkikriitikolla Seppo Heikinheimolla (1938-1997) oli työtehtäviensä ansiosta mahdollisuus tutustua moniin ihmisiin elämänsä kuluessa. Toimittajantyönsä ohella hän ehti palvella Helsingin kaupunginorkesterin apulaisintendenttinä, Nykymusiikkiseuran sihteerinä, Organum-seuran varapuheenjohtajana, Jyväskylän Kesän organisaattorina, Suomalaisuuden liiton puheenjohtajana ynnä useissa muissa luottamustehtävissä. Vuonna 1972 hän julkaisi Helsingin yliopistoon tekemänsä väitöskirjan. Heikinheimo olikin hyvin tehokas luonne.

Heikinheimo, Seppo: Mätämunan muistelmat. Otava, 1997. 527 sivua. ISBN 951-1-14997-0.

Helsingin Sanomien pitkäaikaisella musiikkikriitikolla Seppo
Heikinheimolla (1938-1997) oli työtehtäviensä ansiosta mahdollisuus
tutustua moniin ihmisiin elämänsä kuluessa. Toimittajantyönsä ohella
hän ehti palvella Helsingin kaupunginorkesterin
apulaisintendenttinä, Nykymusiikkiseuran sihteerinä, Organum-seuran
varapuheenjohtajana, Jyväskylän Kesän organisaattorina,
Suomalaisuuden liiton puheenjohtajana ynnä useissa muissa
luottamustehtävissä. Vuonna 1972 hän julkaisi Helsingin yliopistoon
tekemänsä väitöskirjan. Heikinheimo olikin hyvin tehokas luonne.
Dmitri Shostakovitshin muistelmat kääntyivät vuoden 1979 lopulla
suomeksi hänen käsissään yhdessä kuukaudessa. Suunnilleen samassa
ajassa hän laati omat muistelmansa. Noin sadan kääntämänsä kirjan
lisäksi hän ennätti kirjoittaa paksut niteet muun muassa Aarre ja
Oskar Merikannosta.

Kun kyseessä on Heikinheimon kaltainen kirjoittajalegenda,
muistelmia ei malta jättää avaamatta, vaikka siinä esitetyt
mielipiteet ja käsitykset olisivatkin joskus vaikeasti sulavia. Osa
tapahtuma- ja ihmiskuvauksista on ryyditetty ironialla ja mustalla
huumorilla, mustan ja keltaisen sapen yhdistelmillä. Kirjoittaja ei
säästele myöskään itseään. Kuten Heikinheimon arvostelut,
muistelmatkin synnyttävät mielikuvan hieman koleerisesta,
rauhattomasta, jyrkkämielisestä ja riidanhaluisesta ihmisestä, jolla
oli voimakas oikeudentunto, nopea järjenjuoksu ja ilkikurisuuteen
taipuvainen huumorintaju. Hänen kritiikkinsä saivat muusikko- ja
säveltäjäkunnassa aikaan vahvaa närästystä. Tietääkseni monet
pitivät Heikinheimoa psyykeltään vioittuneena. Hän itse toteaa
kirjassaan tiedostaneensa jo varhain, että yläpään ruuveissa oli
kiristämisen varaa.

Heikinheimo kirjoittaa aikalaisistaan, ystävistään ja tapaamistaan
kuuluisuuksista, mutta ei juurikaan perheestään tai sukulaisistaan.
Hänen ajatusmaailmaansa hallitsi maskuliinisen selkeä jako julkiseen
ja yksityiseen elämänpiiriin. Tämä seikka ei kuitenkaan tee
muistelmista virallisen ja edustuksellisen tuntuista luettavaa.
Päinvastoin, Heikinheimo pyrkii hahmottamaan kulttuuriseurapiirien,
akateemisen maailman ja muusikkoverkostojen epävirallista historiaa.
Hän kirjaa ylös suullista perimätietoa, anekdootteja, tärkeiksi
arvioimiaan kuulopuheita ja ennen kaikkea omia kokemuksiaan
tuntemistaan ihmisistä. Kuvaukset ovat välillä sarkastisia ja
purevia, välillä lämpimiä, mutta tuskin ollenkaan läpikotaisin
kielteisiä tai pahanilkisiä. Heikinheimon käsityksiä ja mielipiteitä
tuntevalle lukijalle eräät muusikoista kertovat ja heidän ansioitaan
arvottavat jaksot ovat vanhan toistoa. Kirja etenee pikemminkin
temaattisesti kuin kronologisesti.

Muistelmien katalat konnat, hyväsydämiset ystävät, huonoon
käytökseen kompastelevat yksilöt tai tärkeyteensä tukehtuvat
kulttuuripersoonat ovat osittain tuttuja jo muista yhteyksistä.
Mutta mitä Heikinheimo sitten kirjoittaa ja ilmaisee itsestään?
Entuudestaan tunnettuja asioita ovat hänen ruotsinkielen vihansa,
antikommunisminsa ja taipumuksensa polttaa herkästi päreensä.
Ruotsin puhuminen lapsena aiheutti hänelle kirjan mukaan sielullisen
vamman. Tähän sekoittuivat myöhemmin oikeudentuntoa loukanneet
havainnot ruotsinkielisen kansanosan ansaitsemattomista
sosiaalisista etuisuuksista Suomessa. Sen sijaan antikommunismiaan
hän ei välitä erikseen perustella – harva kaipaa nykyään sellaisia
selityksiä. Mitä tulee Heikinheimon matalaan ärsytyskynnykseen ja
siitä johtuneisiin yhteenottoihin, se merkitsi tulkintani mukaan
hänelle yhtä paljon komiikan lajia kuin kohua tavoittelevan
pikareportterin strategiaa.

Näiden seikkojen lisäksi kirjassa hahmottuvasta omakuvasta nousee
esille kaksi piirrettä. Ensinnäkin Heikinheimo toistaa useampaan
kertaan, miten hän jäi vaille korkeammanasteisia matemaattisia
lahjoja (vaikka olikin etevä kielissä). Hän nimittää itseään
typerykseksi, joka putosi koulussa matematiikkalinjalta. Tekstistä
on vainuavinaan jonkinlaista itsensä halveksuntaa. Tätä korostaa
vielä se, että hän näyttää suuresti arvostavan matematiikkaa ja
luonnontieteitä, joiden näkökulmia ja menettelytapoja hän ilmeisesti
pitää tieteen ja tutkimuksen yleisinä mittapuina. Vaikka jotkut
humanistisen alan edustajat saavatkin muistelmissa kunnioitusta
osakseen, luonnontieteiden ja tekniikan hallitsijoiden ympärille
Heikinheimo luo lähes mystistä hohdetta. Tässä asetelmassa
humanistit voivat omata (elämän)viisautta, mutta vain
luonnontieteilijöillä on periaatteessa mahdollisuus avata kaikkeuden
salaisuuksia. Toiseksi Heikinheimo pitäytyy 1800-luvulta
periytyvässä porvarillisessa kulttuurikäsityksessä. Sen idealistinen
muunnelma ei tosin istu hänelle ollenkaan, vaan hän on paljon
lähempänä sen nietzscheläis-thomasmannilaista linjaa. Yhtäältä
Heikinheimo kunnioittaa suurta taidetta ja yleviä saavutuksia, mutta
toisaalta siirtyy käden käänteessä alatyyliin ja ihmisen
raadollisiin puoliin. Tämän jatkuvan liikkeen enkelien maailman ja
petojen maailman välillä hän osaa aika taitavasti.

Heikinheimon särmikkääseen elämään kuului vielä sekin erikoisuus,
että vaikka hän kammoksui neuvostojärjestelmää ja osasi raivostua
tietyistä venäläisen kulttuurin piirteistä, hänen ystäväpiiristään
valtaosa oli venäjänkielisiä. Tätä hän ihmettelee hieman itsekin.
Vierailut Pietariin ja Moskovaan muodostuivat rutiiniasiaksi.
Matkoilla sattui kaikenlaista, ja kannattaa esimerkiksi lukea, mitä
Heikinheimo kirjoittaa potilaskäynnistä eräällä moskovalaisella
hammasklinikalla. Kuvaukset venäläisistä tuttavista ovat
monipuolisia ja vivahteikkaita, mutta silti ei voi olla
aprikoimatta, vahvistavatko muistelmat venäläisvastaisuutta
Suomessa. Samaa on syytä kysyä suomenruotsalaisuuden osalta.
Vaiherikkaan elämänsä päätteeksi Seppo Heikinheimo kirjoitti yhtä
poliittista tekstiä kuin hänen lehtiartikkelinsa ja kritiikkinsä
olivat.

TIEDOKSI: Seppo Heikinheimon työtä tarkastellaan tämän lisäksi
myöhemmin ilmestyvässä arviossa hänen kirjoittamastaan Oskar
Merikanto -elämäkerrasta (1995).

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *