Agricolaverkon vintti
-1-N:o 5. 1847. Luostari-veljekset, Jutelma A. Oelenschlägeriltä Juutin 4:nteen suomennettu. ( Jatko 3 teen Lisä-N:oon. ) Puolella oli yö koska Juha vapisevin jalvoin uikahti kirkkoon ja lähestyi korkkia-alttaria täyttääkseen aikomustansa. Kuu ei valaisnut tällä ajaalla kirkon pienistäkään akkunoista; pimiä oli juurkuin haudassa. Kuorin pieni lamppu levitti ympärillensä ainoastaan himmiä valoa. Tämän oli Juha tiennyt edellä, ja ottanut myötänsä peitto-lyhdyn. Koska veljensä näki hänen tulevan lyhtynensä, niin ei luullut miksikään muuksi kuin varkaaksi. Valmisti siis itseänsä päälle' karkaukseen keihäänensä, ja huusi Sant-Yrjänää ja muita pyhiä avuksensa tässä urhoollisessa aikomuksessa. Juha laski lyhtynsä alttarille'; mutta nostettuansa silmänsä alttaritauluun ja katsellessansa sitä kauhistutti häntä. - " Mitä tahdon? " ajatteli hän; " tahdon häväistä Jumalan-äitiä maallisilla huulillani! " - " Mutta eipä se olekkaan Neitsy'-Maaria, " ajatteli taas, " Ankelikapa se onkin ! Koska Jumala on luonut minuun veren, niin tahdon antaa' sen kiehua'. Hän on antanut minulle' luonnon tuntea' ihanaisuutta, miksen siis huomaisi' Hänen tahtonsa olevan, että pitää ihastumani siitä ? Mitä se vahinkoittaa, jos huuleni tuota maalausta koskevat ? Minä ajattelen: tämä on olevanansa vijatoin naurusuinen impi, ilmaantunut mailmaan tekemään elämääni iloiseksi ja antamaan minulle' esi-makua Taivaan autuudesta. Mitä teki Maariakaan muuta ? Eikös korkein kunnia tule' osotetuksi juur tämmöisellä' ihastuksella, joka vakuuttaa toivoamme tulevaisesta täydellisyydestä ? - Voi ihmis raukka ! Sinä olet kiinitettynä luuloihisi ja epä-uskoon, kuin mato kaalin lehteen; ja kuitenkin luulet henkesi vapaana liikkuvan! " - Näin sanottuansa hyppäsi rohkiasti' alttarille', otti taulua syliinsä ja ja painoi suunsa Neitsy' Maarian hulille'. Mutta siinä samassa tuli Marttin keihäs hartioihinsa; ja hän kaatui nurin niskoin alas alttarin eteen. " Noin rankaistaan hävyttömyys! " Kuuli tutun äänen huutavan. Enempää ei tienyt enää mitään; sillä hän pyörtyi hengettömäksi. Martti havaittuansa kenelle' oli antanut kuolema-haavan seisoi ensin kauhiasti' peljästyneenä ison aikaa ääneti', katsellen liikkumattomilla silmillä veljeänsä, makaavaa verisenä hänen jalkainsa juressa. - Sitten rupesi kirkumaan, että kirkko kaikkui, väänteli käsiänsä ja ryömäsi keihäs kedessä yön pimeyteen. Mielettömänä karasi hän pitkin katuja siksi että oli viimein kaupungin ulkopuolella. Täällä läksi taas tietä myöden, joka vie Ruomiin, rientämään, juur kuin murhatun veljensä hahmo olisi ajanut häntä takaa. Puolipäivän rinnoissa joutui erääseen öljypuu-laksoon, joka oli kylän vieressä. Edemmäksi ei jaksanut. Tässä lankesi ruoholle' puun varjoon, ja oli usian hetken puoli nukuksissa, puoli horroksissa. Martin kirkuminen oli herättänyt muutomia munkkeja, jotka riensivät kirkkoon ja löysivät Juhan veressänsä. Eivät epäileetkään kirkko-rappareita olleen, jotka olivat karanneet hänen päällensä, mutta huutamisensa tähden juosneet pakoon. Tukkeivat haavan, veivät Juhan kamioonsa, ja saivat, hivutellen otsakulmia etikalla, hänen virkoomaan yhdeksi silmän räpäykseksi. Voimattomuudesta lanttui hän taas kohta tiedottomaksi. Haava oli vaarallinen ja kauvan epäiltiin hänen hengensä pelastuksesta; mutta erään taitavan veljen avulla toipui hän viimein. -2-Veljensä katoominen pidettiin ensimmältä salassa häneltä. Ei se ollut erinomaista että välisti' joku munkki meni karkuun, liijatenkin tästä luostarista, jossa esi-miehen kovuus esti monitahtoja vapauksia, jotka muutoin olivat hyvin tavallisia. Juha oli, jotensakin kauvan sairastettuansa, viimein taas terve' ruumiiltansa, mutta nähtiin ainian olevan syvissä ajatuksissa ja itseksensä. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, eikä paljastanut salauksiansa kenellenkään. Koko mielensä oli täytetty Ankelikalta, eikä halainnut muuta kuin seurata' veljensä esimerkkiä ja pajeta' munkkein joukosta, niinkuin tämäkin. Sanomat Lutheruksesta olivat kaikkein esteitten läpitse' tunkeuneet luostarinkin seinäin sisälle'. Ja kuinka mielellänsä eikö jokainen ikävöitsevä henki kuultele' kaikkia neuvoja, jotka näkyvät avullisiksi halaitun asian matkaansaamiseen ? Seuravana vuonna, samana päivänä, jona oli löytänyt armaansa, otti Juha aamulla varhain matkasauvan, heitti viimeisen muiskauksen kuvalle' ja kiiruhti pois. Mutta eipä lähtenytkään pohjaista kohden Lutheruksen uusi oppia hakemaan. Hän ei huolinut uudesta opista muussa kuin luostarin jättämisessä. Ruomia kohden lähti kävelemään, sillä sinne' arvotteli kaikista Ankelikan menneen. Kiini' ottamista ja viemistä takaisin vankeuteen ei peljännyt suurin. Sen ajan huonot esi-vallaan toimet, alinomaiset keskinäiset kapinat, ja niiden hulivilimäisyys, jotka istuivat hallituksessa, teki asetusten rikkomuksen huokiaksi jokaiselle', kuka vaan tahtoi. Se jota Juha enimmästi' pelkäsi oli esimiehensä luostarissa; mutta tästäkin pääsi ennen montaa päivää, koskohan vaatetettuna kuin Jerusalemiin matkustaja oli ehtinyt Ruomiin. Pukunsa ja uskotetun tarkoituksensa vuoksi sai kohta majan eräässä tämmöisille' matkustajoille' asetetussa holhous-huoneessa. Hän sai nyt vapaasti' kävellä sinne'-tänne' ja etsiskellä' Mutta kovaonninen ei löytänyt etsittäväänsä; ja päivä, jona Paavi oli vihkivä hänen lähtemään matkalle' luvattua maata kohden, lähestyi vaan lähenemistänsä. Eräänä päivänä, käveltyänsä hyvän matkan tietä myöden lähes Raskatia, näki soman talon puilta varjotussa laksossa. Yrtti-tarhan veräjällä oli vanha istuinlauta korkiain kukoistuksillensa läheneväin ruusupensasten vieressä; laudan ohessa kaksi leikitsevää poikalasta. Vanhempi, noin viiden vanhan paikoilla ijästänsä, puhui juttua nuoremmalle', jonka näytti olevan kolmi-vuotisen taikka neljännellä. Vanhempi seisoi ja kuulteli halullisesti' veljeänsä, pitäin molempia kyynärpä[i]tä[n]sä sillä ruskialla laudalla paremmin tarkataksensa juttua; isompi taas nojasi vaan toista puoltansa lautaa vastaan ja piti sormea suullansa paremmin huomaitaksensa aina jotain uutta tarinoittavaa pikku veljelle'. Juha ei katsellut kauvaa näitä, ennen kuin huudahti kumastuksesta. Eipä muuta puuttunut kuin siipiä; muutoin olivat nämät juuri kuin Rahvaelin enkelit alttaritaulun alasyrjällä ! Juha nosti silmänsä nähdäksensä myös pyhän neitseen itse', ja Kerubit taampana sinisessä ilmassa, mutta kuin ei mitään nähnyt, huusi hän: " Kussa olet sinä ? Ankelika! kussas olet? " - Siinä samassa katosivat enkelitkin. Poikaiset, peljästyneenä hänen huudostansa, juoksivat huoneesen ja sanoivat: " Sisar! sisar! tuolla, ulkona on hullu mies, joka karjuu sinua! " Juha ei odottanut kauvaa ennekuin nuori soma mies läksi huoneesta ja tuli häntä kohden näyttäin kasvoillansa että kamoksui vähän, mutta teki sentään mieli nähdä' uutta - " Onko se hullu? " kysyi hän lapsilta pelvonhiljaisella äänellä; missä se on ? Kah! eipä se ole' kuin kunnioitettava munkki-veli, " jatkoi vielä ja tervehti Juhaa ystävällisesti' saadaksensa häntä iloisemmaksi; ei mennyt kuitenkaan juur lähes, vaan näkyi hyvin pitävän varaansa. Juha katseli myös tyyskin häntä. Se oli mies parhaassa ijäässään kauneilla puhuvilla kasvoilla. Sen suuret ruskiat silmät olivat vähän lempiän himokkaat, kuin kyhkyläisen; mutta tämä ei kuitenkaan estänyt niiden miehuullista sameutta. Koko muoto osotti jalon innon olevan yhdistyneenä hilpiän ja liikutuksille' altiin mielen kanssa. Posket tällä oudolla olivat vähän kainommat, kuin olisi sopinut hänen ruumiinsa tehollisuudelle', ja todistivat hekumalismaisesta elämästä vähän liijemmäksikin. Kastanin ruskiat hiukset olivat edestä jakauksessa ja rippuivat käppyröissä hartioille'. Pään lajella pikkuinen silkkilakki; ja vaatteet, vaikka olivat tavallista tekoa, eivät olleet sen tavaiset eikä sillä lailla yllä, kuin jokapäiväiset ihmiset pitivät. Kaikki oli erinomaisemmin luonikkasti'. Rahvael Santsio - sillä tämä oli juur se suuri ja kuuluisa taituri - äkkäsi pijan ettei Juha ollut mielipuoli; ja tuskin oli kysynyt häneltä pari sanaa, kuin jo huomaitsi hänen olevan Ankelikan rakastajan. Juhan piti istuman penkille' ja jutteleman koko elämäkertansa. Rahvael ei tainnut kylliksi ihmehdellä' sitä erinomaista tapausta, joka oli sitonut muutaman ihmisen onnen hänen käsitekoonsa taidekkappaleesen. -3-Mutta ennen kaikkia ottakaa vaari ettette puhu' tätä asiaa tän edemmäksi. Tulisin huutoin olevani ainoastaan luonnon mukailia, sen siaan kuin nyt pidetään parhauden kuvailiana. Monet ihmiset eivät voi' käsittää' ihanuutta löytyvän usein varsin silmiin pistämmässä, jos vaan ymmärrämme sitä katsella' ja käyttää', ja kaikella tässä mailmassa taitavan olla' jonkun luonnollisen alku syyn. Koska Juha oli jutellut tilansa puhui myös Rahvael mitä tiesi Ankelikasta. " Sen ihmeellisen kohtauksen perästä luostarissa " sanoi hän, " saattoi esimiehen kiivas vaatimus ja vielä enemmin isänsä pikainen sairaus ja kuolema Ankelikan pakenemaan veljensä tykö', joka on ahkera pelto-mies täällä maalla. Esimies oli käyttänyt mieltänsä myöden hänen ensimäistä tuskaansa ja vannottanut häntä: ettei koskaan etsiä' teitä aikä antaa' teille' tietoa, missä hän oli asusteleva. Mutta hän on vieläkin teille' uskollinen kaikesta sydämestään. - Hänen kauneudensa ja suotuisa olo-luontonsa miellytti minua kohta nähtyäni hänen; mutta ei ollut vähä tekeminen ennen kuin sain luvan kuvata' hänen. Täällä elää nyt hiljaisessa olossa veljensä kanssa. Minä olen heidän molempain ystävä, ja saan vakuttaa' teitä etten ole' koskan ajatellut väärin käyttää' tätä ystävyyttä; sillä vaikka kyllä rakastan ihanaisuutta, niin on hengellinen rakkaus kuitenkin minusta aina suurempi lihallista, ja jos mieleni ensin tulisi sydänten keskenäisestä taipumuksesta suositetuksi lempimään, niin ei mikään alhainen himo suinkaan minua saattaisi kultaani muuta kuin jos juur vijattoman lapsen lailla suutelemaan. Näistä sanoista tuli Juha vähän tosiinsa, ennenkuin maalari ennätti oikein selittää' tarkoituksensa. - " Jos tahdotte totella' neuvoani, " sanoi Rahvael, " niin seuratkaa minua tänäpänä Ruomiin, Ankelikaa näkemätä'. Hänen veljensä, Konsalvo, on tulinen, ja pitää ensin valmistettaman, " - " Voi! " vastasi Juha, " mitä toivoa tai' odottusta on minulla ? Minä olen onnetoin, luotu surua ympärilläni levittelemään. Siis tahdon vielä nähdä' hänen... ja kuolla'! " - " Sepä on urhoollinen päätös " lausui Rahvael; " ajatelkaa vaan kovinta onnea, sitä suurempi tulee ilonne, jos teidän käy paremmin. " - Tällä lailla haasteelen kävelivät Ruomiin; Juhan täytyi luvata' olla' mihinkään rupeemata' ilman Rahvaelia. Toisena aamuna varhain meni Rahvael Vatikaaniin *) -3a--3-Raittiit aamu hetket valitsi taitoniekka työ aivoiksensa, koska liijan raskas helle' esti häntä sydän päivillä. Nyt oli hänellä alkeissa Leo X:en kuvaaminen. Tämä reippiä Paavi otti hänen vastaan pitkässä puna-takissansa, ja oli pikkuinen hattu päässä saman karvainen, juur semmoisena kuin hän vieläkin nähdään Rahvaelin kuolemattomalla taululla'. - " Hyvää huomenta poikani! " sanoi Paavi. Rahvael: " Kiitos! kiitos, pyhä Isä ! Jumal' antakoon. " Leo: " Ompa niin kaunis ja raitis aamu-hetki nyt. " Rahvael: " On kyllä mutta pelkään saavamme Sirokkoa **) ennen ehtoota; ilma on rasittavaa. " -3a--3-Leo: " Mitä vielä ? Rahvael! hyvin virvoittavaapa se on. " Rahvael: " Kuka ties on vika minussa; eilen ehtoolla jouduin myöhään maate'. - Tahdotteko että rupean? " Molemmat istuivat. Vähän ajaan perästä jatkoi Paavi suu ystävällisesti' hymyssä: " Sinä elät liijan siivottomasti', hyvä Rahvaelini ! Vahinkoitset, lapseni! terveytesi. Muista mitä suuria lahjoja Jumala on uskonut sinulle'. " Rahvael pani pois sutinsa ja sanoi: " Oi, pyhä Isä! jos sillä lailla rupeatte puhumaan, niin on paras että lakkaamme tästä. " Leo: " No, no! pikainempas olet tyrkymään, poikani ! Se on oma vahinkosi - ja meidän myös. " Rahvael: " Tämmöinen puhe' ei sovi' tässä. Aikomukseni oli maalata' Teitä hyvänlaisena miehenä; jos saarnatte' paljon, niin tulee tuohon tietämätämme vihainen munkki taululle', lempiän Paavin siaan hengellisellä ja sydämellisellä katsannolla. Leo hymyili ja pudisti päätänsä. - " Nyt rupee käymään paremmin " sanoi Rahvael. " Kuin vaan annan myöden kaikissa " murisi Leo. " Se on välttämättömän tarpeellista! " äännähti Rahvael. " Kuinka taitaisin mestarin lailla kuvailla' Leoa, jos täytyisi istuani tässä kuin koulupojaan? " Leo: " Olisit yhtähyvin, Rahvael, kelpo taituri. " Rahvael: " Vaan kehno ihminen ? - Luulettekos todella, kuin pakanat, meidän Herralla ei ollen muita kuoria, joita sai parhailla aivon tuumilla täyttää', kuin madon panemia? " -4-" Mutta jos nyt aikoisin muuttaa' elämäni tapoja " sanoi Rahvael, laski pois sudin, nousi ylös ja meni, pitäin käden silmäinsä päällä, muutaman askeleen taappäin, katselemaan tekoansa kauvempaa. " No mitäs sitten poikani? " kysyi Leo uteliasna. Rahvael: " Olette niin usein, pyhä Isä! neuvoneet minua menemään naimaan? " - Leo: " Sen luulisin, poikani! olevan sinulle' joka asiassa voitoksi. " Rahvael: " Niin mutta mitä auttaisi, jos tahtoisinkin mennä ? Minun rakastamani on onnetoin; ijäksi päivää näjen kultani olevan minusta erotetun. " Leo: " Eikös hän rakasta' takaisin? " Rahvael: " Rakastaa kuin minäkin. " Leo: " Onkas se sitten naituna? " Rahvael: On, sitä pahempi! ja yljältä, joka vasta kuoleman jälkeen on ottava hänen. " Leo: " Se on siis Nunna ? Rahvael parkani! " Rahvael: " Nunna juur, pyhä Isä! " Pyhä Isä naurahti ja sanoi: " Sinun tavallasi rakastava olet tieten löytävä niinhyvin luostarissa kuin hovissa kaunokaisia, jotka ihastuttavat sinua; mutta Rahvaelini ei ole', jos oikein hänen tunnen, semmoisia rakastajoita, jotka ovat kuin juopuneet epä-toivossansa. " " Mutta " sanoi Rahvael pikkaisesti' toisluontoisella äänellä, sillä hän taisi, sievemmin kuin kukaan toinen, muuttaita' lystillisimmästä leikki-puheesta syvimpään yksi-vakaisuuteen; - " mutta pyhä Isä! jos se olisi joku muu? joku niistä hiljaisista pimiämielisistä, jotka eivät ymmärrä' poimia' kukkaisia elämän tieltä, missä niitä löytyy, vaan ovat kiinittäneet silmänsä yhteen ainoaan, ja tämä olisi sinun yrttitarhassasi ? Etkös käyttäisi avaimia, jotka pyhä Pietari on uskonut sinulle', niinhyvin päästääksesi kuin sitoaksesikin? " Leo ei ymmärtänyt mitä Rahvael tällä tarkoitti, ja tämä jutteli siis koko historian Juhasta kaikella puheliaisuudella ja voimalla, kuin intonsa ja tuntemus, olevansa hyvän asian puolustajana, antoi hänelle'. Eivät auttaneet mitkään Leon kieltelemiset ja esteet. " Näiden pyhäin seinäin kuullen, " huusi Rahvael, " joiden sisällä olen kuluttanut aikani, ahkeruuteni, taitoni ja elämäni, sinun ja seurakunnan palveelluksessa; näiden kaikkein tekoin, jotka todistavat uskomuksen voimasta ja vaikuttavaisuudesta, koska se kauvan on ollut hiljaisena ja kylmänä ihmisten sejassa, rukoilen sinua: lahjoita' minulle' tämä munkki luostaristasi, ja anna' yhdistääni häntä neitonsa kanssa ! - Sinä olet Kiesuksen siainen maan päällä; hyvä ! - Tehnet siis ihmettöitä kuin Hänkin. Liikuta' tätä halvattua ja suo' hänen päästä' huoliensa vuoteelta. Anna' hänen kuin Nainin lesken pojaan nousta' kuolluista; ja jos ei hänellä ole' äitiä itkemään ilosta hänen ylösnousemuksensa tähden, niin on armaansa paljoa sydämellisemmin sitä tekevä. " - " Mutta, Rahvael! tämä saattaisi pahennusta! ja nyt semmenkin, tähän aikaan, jona väärät opit ovat niin kovin liikkeellä! " Sanoi Paavi raapasten korvansa juurta. Rahvael: " Sitä parempi tässä! Juha taitaa Ankelikanensa pajeta' Saksaan; hänen levotoin sielunsa saisi ottaa' Lutheruksen opin, ja kokea' siihen tytyä', kosk'ei uskollisuutensa sinua ja seurakuntaa kohtaan ollut niin suuri kuin rakkautensa. Jos pelkäät esimerkin viettelevän muitakin, niin anna' olla' kaikki salassa, anna' heidän mennä Arapiaan, Intiaan, Palestinaan; mihin vaan tahdot. Rakkaudella on isänmaa jokapaikassa. Missä vaan on kaksi yksimielistä, terveys, hedelmällinen maa, virvoittava lähde' ja varjoinen metsä, siinä on Paratiisi! " - Kuinka taisi Leo, jonka mieli oli avoin kaikille' ihanteille', enempää miettiä' esteitänsä ? Hän meni kirjoitus-pöydällensä, otti palan paperia... ja viitenä minuuttina oli Rahvaelilla plakkarissa kirjoitus, joka teki Juhan vapaaksi ja antoi hänelle' luvan naida' ja asua' Kaanaan maalla, koska vaan hän ja Ankelika olivat ensin pitäneet rukouksensa pyhällä haudalla ja käyneet pyhissä kaupunkeissa. - Rahvael punotti ilosta, suuteli Paavin kättä ja riensi että hiukset liehuivat oveen. " Niinkuin Noaan läntävä kyhkyinen, palaan minäkin iloisella sanomalla rakastuneitten raukkain tykö' tuoden tämän öljypuun lehden. Hekin, pysäänyttyänsä jollekulle' vuorelle', ovat rakentavat sinulle' alttarin ja kiittävät sinua aina koska Herraakin kiittävät. " - " O! sinä ihana mailman lapsi! " lausui Leo liikutettuna katsellen hänen peräänsä. Rahvael kiiruhti hyviäin sanomainsa kanssa Vierastenluostariin Juhan tykö'; muttei löytänyt häntä. Hänen sanottiin lähteneen menemään luostariin: Krotta Ferrata, eikä tulevan ennen ehtoota takaisin. Tuskin voi Rahvael odotella' auringon laskuun; koska ei Juuhaa vieläkään kuulunut, otti hän hevoisen ja ratsasti Raskatiin, jonne' arvasi Juhan menneen pitkin lehtevää vahtera-kujaa Krotta-Ferratasta. - ( Jatko toisten. ) Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. F. Aminoff.
|