Agricolaverkon vintti
-1-N:o 10. 1847. Verenkosto. ( Ensilaatija Balzac. ) Ruotsista suomennettu. ( Jatko 9 teen Lisä-N:oon. ) Ginevra katsahti säikähtyneenä isäänsä. - " Vaiti'! lapseni! " enänsi ukko; " minua kavahduttaa, näjet sie, että kaikkihin pitää myöntyä'. Löytyy siis kuitenki joku, jota enemmin rakastat kuin minua! " - " Rakastatteko äitiäni enemmän kuin minua, vai' minuako enemmän kuin äitiäni? tunnustakaa näiden tuntojen ei sopivan toistensa rinnalle. " - " Olet minua sukkelampi, lapseni ! Roiskit omilla aseillani. Anna' kuitenki perää tänäpä, jotta vähitellen tottuisin. Lapsi! mull' ei enää ole' Keisaria, ei isänmaata, vaan tämä ainoa Ginevra. Keisarikaudella olisin sinun mielelläni antanut jollekulle Kreiville tai' Herttualle ! Ginevra, miks' et sillon naistunut jonku Ruhtinan kanssa? " - " Ette huoli' minua ymmärtää' ! Enkä miekään enään huoli' sanaakaan virkkiä', " toru Ginevra vihassa. " Isäni! minun täytyy teitille antaa' uskomusta. No, hyvä! olen teitille toden virkkinyt. Nimitänkö sulhoseni, ja te kiellätte hänen minulta, niin väitätte minulta onneni! niin tahdotte minun kuolloni, tahi teette, että minun täytyy toivoa' teidän. Antakoon Jumala anteeksi! min' olen pulakassa, jossa täytyy ruveta' mihin muuton ei rupeisi'. " - " Voi! minä elän sinun jäkeisi! " huusi vanha; " sillä lapset, kut ei kunnioita' isää ja äitiä, kuolevat varhain. " Itkien lankesi Ginevra isää kaulalle, kääri käsivartensa hänen pään ympäri, ja suuteli hänen otsaa ja kiehkuroita. Isä oli lepyytetty, hän kutsui taas tytärtänsä lapsi ja Ginevretta Ginevrabella, otti häntä käsillensä ja kantoi huonetta ympäri. Luonnollinen rakkautensa oli melkein kun mielettömyyttä. Hän hajotti Ginevran palmikot, ja pani hiukset hajalleen. Ginevra oli suuttuvinansa, torui ja halaili yhtähaavaa, ja pyyti, että saisi pitää' ilmoittamatta yrkänsä, kukapa hän olisikin, jota rakasti. Isä näytti houkutellen tätäki kieltävän. Molemmat riitelivät toisiansa. Viimen antoi Perttuli perän, ja lupasi suostua' kaikkiin, tinkaamalla, että Ginevra ei enään tänäpä siitä asiasta puhuisi'. Käytiin murkinalle. Siitä päivästä tuli Ginevra aina myöhään ateljeriin ja meni sieltä pois varhemmin kuin ennen, näytitsen entistä hellemmältä ja tarkemmalta isälle, ja näkyi jo edeltäpäin kokevan maksaa' kiitollisuuden suurta velkaa, jonka tämmöinen suosio näytti hänelle saattavan. Viikon kuluttua viittasi äitinsä. Ginevra nojahti äitinsä luokse', joka sipisi hänelle: " Olen puhunut isäsi kanssa, se on suostuva kaikkiin. Tuo' yrjäsi milloin tahdot. " - " Äiti " huokaili Ginevra, kuinka mie tämän selitän, niin pian kuin vaan olen sulhooni kääntänyt puheen, on isäni aina katkaissut sen. " - " Kuulethan, että se on suostuva kaikkiin, ja tänäpä on hän sangen hyvällä tuulella. " - " Mutta jos se olisi hänen perivihattunsa? " - " Vaikk' olisi pahin konttaava hoviherrakin kuninkaan hovista. " - " Tai' vaikka Portaki? " - " Porta ? Lapsi! sie pöläytät minua, mutta onhan Portan heimo kokonaan kuollut. " - " Äiti! " voivotti Ginevra; " paras jos ei Jumala koskaan olisi' antanut nähdä' avioliitettävääni, ett' ei onnettomuus koskaan olisi' likentänyt minua häneen ! Ei milloinkaan olisi' sitte' tuskansa liikuttanut minua, enkä olisi' milloinkaan tietänyt olevani varjellusenkelinsä ! Kaikki tämä nyt on tapahtunut, ja todella! jos isäni ja te olette itteppäisiä - mieki sitte' olen - sillä minulla on siihen kymmenen kertaa suurempi syy " -2-Niin sanoi äiti säikäyksissä. Mutta Ginevra ei enään ollut huoneessa, eikä kohta talossakaan. Ateljerissa ilmoitti Ginevra ystävällensä, mikä riita hänellä tämän tähden oli isänsä kanssa, ja kuin tämä tahtoi halata' kaunista morsiatansa, vetthen se leppiästi' pois. " Vielä teitä kohtaa paljo vaarallisempatakin, " sanoi hän. - " Mitä se olisi? " vastasi Luigi. - " En ole' sitä sanonut isälleni, enkä teitillekään sano'. Hennon nähdä', kumpika näistä molemmista miehistä enemmän rakastaa Ginevraa. " - " Te olette minulle pulma. Mielittekö koittaa' minua ? Luuletteko sitä tarvittavan? - no hyvä - mutt' ei, se ei ole' Ginevran motoista. Te olette kovin ylevä epäilemään kun rakastettu. " - " Onni panee teidät kiusaukseen, ystäväni! tosin en mie! " Lu[i]gi oli vähäisen aikaa vaiti, mutta rohkeudella lausui sitten: " En ole' milloinkaan vapissut verisimmissä sodissa, olen astunut tulta oksentavaa kuolemaa vastaan, joka särähytti kokonaisia leiriä muruiksi; enkä kadottanut uskallustani, kun koko tuhansia vilusta hyyty Berensinan jäävainioille. Nyt vapisen, sillä kadottaisin Ginevrani. " - " Näyttäkää, että rakastatte! " - " Oi, epäilette kohta kuitenkin! " - " Seurakkaa, " virkki Ginevra, antaen käsivartensa Luigille. Se satti häntä vaunulle, autti sisään ja istui vierellensä. Synkkä ja kylmä mieletä, lomitulla otsalla ja likennettyin kulmin, istui Perttuli taas länstuolissaan, tytärtänsä oottaessa. Tämä tuli sisään yrkänsä kera lausuen vanhemmille: " mie tuon teitille jonkun, joka ansaitsee rakkautenne, vaikk' olisiki teiän perivihollinen. " Sotijan jaloudessa, mutta säikähtyneenä ja ujona, tietävä ansaitsevansa paremman onnen, kun oli hänelle suotu, seisoi Luigi Porta vanhan Piombon edessä, jonka virkku silmä mittasi häntä päälajelta jalkoihin asti'. Se oli ainoa mikä eloa näytti; muuten olisi luultu olevan marmoripylvään. Vihdoin kysyi hän: " Te olette palvelleet Keisaria? " - " Ruumiilla ja sielulla. " - " Mistä se sitten tulee, ett' ette ole' komiuteltu? " - " K[a]hdeksannesta toista Kesäkuuta en enään kanna kunniaristiä. " Ginevra ihastui tästä vastaanotosta, toi tuolin ja mitä suurimmalla hellyydellä, joka oli sekä vakuuttava sulhoa, että vastustava isää, käski hän Luigin istua'. Isä oli yhtenään tähynnyt nuorukaista. " Herrani, " alkoi hän taas, " Korsikkalaisena käyn suoraan asialle ! Te olette mieleeni enkä saattaisi' mitään epäillä'. - mutta eräät mustovedot, - lyhykäisesti' - perahan yhdenlaisuus Portajen kanssa vihastuttaa minua. Vaimo! mitäs sie mietit ? - " Min' olenki Portaheimoa. " Vastasi nuorukainen. - " Onneton! olisitko sinä Luigi Porta? paukahti ukko, säikähdyttävällä äänellä ja liekkivin silmin. - " Se sama olen ! Luulin tyttärenne sen sanoneen teitille. " - Se on Luigi, virkki Ginevra, tarttuen häntä kädestä. " Perttuli ei voinut sanaa saada', hän nousi ylös horjuen, otti vapisevaa puolisotansa kädestä ja, kauhistavalla katsanteella veti hän häntä pois huoneesta. Kalmas ja liikkumatoin kuin pylväs, katseli Ginevra vanhimpainsa perään. - " Mitä tämä on? " kysyi Luigi säikäyksissä. - " Onnetoin! kysytkös? " huusi Ginevra yhtäkkiä. " Ja minun täytyy sen sanoa' ? No olkoon niin! kuule' siis, vasta näjit sen, joka on murhannut koko heimosi, joka ittesi sitoi sänkyyn omassa huoneessa sinua tulella polttaaksensa tuhvaksi; se on minun isäni Perttuli di Piombo; ja Luigi Porta, sinun isäsi on sytyttänyt minun huoneeni. Voi! meidän heimolaiset eivät ole' jäättäneet yhtään veristä rikosta toisillensa velaksi. Ja me aivomme avioliittoon käydä' ? Onnistukoon häät! " - " Ginevra ! Saattaako armas impi olla' niin hirviä? lapsuuteni tapaukset kauhistuttavat, Ginevra, en olisi' tätä uskonut pahemmasta vihollisestani " - Luigi Porta ! Tältä näyttää välimme. Onnettomalle lahjoitin lempeyteni, rakkauteni tuskittuneelle, koska hän oli mietteistäni; itseni sille, jonka vuoksi vaaroitin kunniani. Mitäs nyt sanoo Luigi Porta Ginevra di Piombolle, kuin verenkosto roiskii heidän välillänsä ? - " Sekö se oli aikees' ? Haa! saattaisin houkistua', " huusi Luigi karvaasti' " O! Ginevra, isät sodittivat toisiansa miesten tavalla. Tapa, saattaisi sanoa', kunnia niin vaati. Mutta sie ? Tuskissa olevalle, joka ei elämätänsä säästänyt, hänelle tejit elämän rakkaaksi; annoit hänelle rohkeuden, toivon, riemun; lupasit hänelle rakkautesi, itsesi, - tuhansin kerroin hirviämmällä tavalla häneltä ottaaksesi hengen, niin että hänen pitäisi kauhistua' rakkautta, elämää, sinua ja itteänsä ? -3-Iloitse' nyt, vai' etkö häpiä? sillä häpy olet omalle puolellesi ! Elä' onnellisesti' voittoinesi, kutka tekosi ovat sulle tuottaneet! " - " Väärin tunnet minun, Luigi! " virkki Ginevra lempiästi'. Min' en koskaan aikonut kuta luulet. Kysyn sinulta vakavammasti': " voitko rakkaudesta minua kohti unhottaa' heimolaistemme välillä huiskivan verenkoston? " - " JOsko voin sen unhottaa'! " ihastui Luigi. " Manattu olkoon se ja kaikki, ku eroittaa minua Ginevrasta. Mie tallaan jalvoillani likimäisten sukulaisteni ruumiita, ja, ottaen sinua kädestä, tahdon olla' voitolla: En ole' isätöin, en ole äititöin, sillä Ginevra rakastaa minua! " - " Pidät suurta kieltä, mutta tuona mielin sinua tavata', ja rakastan siksi. Ystäväni! olet pelastanut sydämmeni julmasta painosta, ja poistanut siinä särkevän toisuuden. Tosin sinua rakastan, vaikk' olet Porta. Vuodatettu veri ei käy' perinnöksi. Meitin rakkautemme pitää lopettaman vanhempaimme järjettömän vihan, ja jos sie pidät suurta kieltä, niin miekin saatan, ja sanon sinulle näin: kiroisivatko isäni ja äitini minua, hätyyttelisikkö vaikka kuolemaan asti' vihollisena, niin mie rakastan sinua ! Luigi! en koskaan niin kevytmielisesti' olisi pannut kuuluani altiksi, en koskan olisi' tohtinut ja voinut tätä, ell'en sinua olisi' rakastanut enemmin kuin luulinkaan. Kuunteles nyt, ainoa Luigini, mikä on tarpeellinen sinun vakuutukseksesi. Niin pian kun ja siksi että tästä talosta lähdet, niin on sulla isäni puukko peljättävänä, vaan täällä talossaan olet vakuutettu, mutta heti kun sen jätät, olet hengenhädässä. Hänellä on kaksi Korsikkalaistaki palveliana. Pääsetkö yhden, tulet toisen kynsiin. Mutta mie kojen tarkkaan keksiä' ja sulle ilmoittaa', milloin ja missä joku vaara uhkaa. Nyt seuraan sinua ja varotan jokaisesta epäiltävästä, sinua lähestyä' yrittämästä, muodosta, sillä isäni, mitä tähän asiaan tulee, on hyvin sukkela. " - " Kallis on vaara, kallimpi varjellus " virkki Luigi. - " Vakuutakse Ginevraan, " sanoi toinen. - Luigi sai halata' häntä, ja ensi kerran koskivat huulensa yhteen. " Niin, " riemuili Luigi, perintöviha on kuollut ! Portat ja Piombot rakastavat toisiansa! " Ginevra oli palannut rakastettunsa säilypaikasta. Vaiti ja alamainen, mutta vakaalla tunnolla rapsasta päättämisestänsä, josta luuli koko onnensa vuotavan, seurasi hän vanhempiansa murkinalle. Vanha äitinsä oli itkenyt, hän näki sen silmistä, se liikutti, mutt' ei tohtinut ilmistää' tuntojansa. Perttuli näkyi kantavan tuntoja, jotka ilmoitiksen kalmalla haudanlaisella äänettömyydellä, ja peräti' kaiken ulkonaisen olon tuntemattomuudella. - Ruoka tuotiin, vaan kukaan ei voinut maiskaakkaan; ei yksikään rohennut sanaakaan lausua', aivan tummia silmäyksiä vaihetettiin, ikäänkuin jokainoa olisi tarvinnut keksiä', oliko hän todella likimäistensä keskellä. Mutta kaikki välttivät kohdata' toisensa silmiä, joidenka merkitsevä, musta karva oli yhteinen heimolaisuus. Ei he olleetkaan muuten kuin ruumiillisesti' yhdessä, koko hengellinen yhdistyksensä oli julmin revitty ja hajotettu. Jättivät murkina-tuvan, pyhällinen, surullinen äänettömyys kesti kestämistänsä. Piombo rupesi sanomaan jotakuta, sanat suuhun sammaltuivat. - Hän soitti. - " Tee' valkia kamiinahan, Jussi! " käski hän palveliaa. " Minua viluttaa! " Ginevra säikähtyi, hän katsahti kalmamuotosta isäänsä; näytti hänelle kuin olisi pelkäämistä hänen hengestänsä. - " Ettäkö saata' tointua' tästä vihasta? " alotti Ginevra vihdoin. " koska minun onneni on kysymyksessä. O! isäni olisitteko sanonut: " se on köyhä, se on minua huonompi, sekä kunniassa että säädyssä ", niin se olisi syy, jonka isä saapi virkkiä', kun tyttärensä tuleva onni on päätettävänä. - " Ginevra! " kysyi vanha, " tahdotkos ottaa' perheesi perivihollisen? " - " Kiitän Luojaa, etten ole' kasvanut teitin verisessä uskossa. Minua väristyttää teitin tähtenne, isäni. Ettekö pelkää Jumalata? eikö Keisari ole' teiltä poistanut janoa toistenne veren perään ? Te olette ollut täällä viistoista vuotta. Ettäkö siis voi' unhottaa' tätä kauhiata hulluutta ? Mie ja hän, me olemme vapaat siitä ilkeydestä, joka likaa heimokuntiamme. Olisinko koskaan voinut sänkyhyn sitoa' vijattoman lapsen, jotta oman talonsa tulisäihkyt söisivät heikkoja jäseniänsä? ja, löytäisinkö sitten semmosen kostotyön tekemättä, ja kohtaisinko rakastettavan nuorukaisen, joku olisi mietteistäni, kunniottaisi urostani, onnetoin toimessansa, jolla hankki asiatansa, tarvihteva apuani, niin mie suutelisin jalkojansa ja ylistäisin häntä, ikäänkuin vapahtajaa suuresta synnistä. Jos hän vielä lisäksi rakastaisi tytärtäni, niin kattoisinkin tuota taivaan viittaamaksi. - " Olet oppinut, olen antanut sinun oppia' sangen paljon, mutta nimeni on Perttuli di Piombo. " - " Merkitteekö nimi Piombo: mie tahdon, mihin kerran olen ruvennut: niin tuhansin kerroin suuremmalla oikeudella on minun nimeni: Ginevra di Piombo. " - " Valitse' minun ja hänen välillä. - " Olen valinnut. " - " Miksikä tahdot minua jättää' häntä seurataksesi? " -4-Te rakastatte vaan itsiänne, ettekä saata' rakkaudesta minua kohtaan tointua' vihastanne. Mie jätän teitin, niin kauvan kun näin mielitte, sill'en minä eikä hän voi' teidän kanssa elää'. " - " Haluatko avioitua' kanssansa kostoni pilkalla ? Luulen tuntevasi minua! " - " Tunnen kyllä! mitäs sitten? " - " Kiitä' onneasi, ett' olemme Pariisissa, " tiuskasi ukko peljättävällä katsannolla, ja löi nyrkkinsä niin kovaasti kamiinan marmoripinnalle, että koko huone' järisi. Ginevra kalmistui jotensaki. Hän katsoi isäänsä, joka näytti hirviältä tontulta. " Antakaa tulla' niin pitkälle, että täydellä oikeudella mahdan vihata' isää, sillä teidän tytär oleva, ei mulla olekkaan täällä maailmassa muuta ootettavata, kun syytöin murhattaminen. Kiitän te[i]tiä! ne sanat ovat minua vakuuttaneet. Viiminen kipuna rakkautta elämäni antajalle on nyt sammunut. " Ginevra tahtoi näyttää' suuremman urakkuuden, kun löytykään vallassansa. Hän sieppasi loukosta harppuunsa ja koitti soittaa' jonku laulun. Mutta turmaa juoksi käsijänteillä, eikä rintansa saanut henkeä laululle. Heitti harpun jällensä loukkoon, niin että ropsahti, väänti käsiään, ja kyyneleet tipahtivat poskille. " Rakastettu isä! " äänteli hän taas, " rukoilen teitiä, sanokaa tämän kaiken olevan hirviää pahaa unta! " Hän tahtoi halata' isäänsä. Kauhistuen tölmäsi ukko häntä pois likeltänsä. - " Voi! näjettekös, äiti! " huusi Ginevra itkien. " Tätä miestä te rakastitte; saatitte hyveksiä hellyyttänsä? ! Voi teitiä raukkaa, lohduttavata vaimoparkaa! mie jätän teititki, sillä olette vaimo sille miehelle, jonka perustus-ajatuksia mie vihaan. Mie vihaan isänmaatani ja kaikkia Korsikkalaisia. Onnettomuudelle olen uhrattu, sillä Korsikasta olen syntyisin. " Hän jätti huoneen. Huomen aamulla oli Ginevra koonnut kaiket mitä omaksensa voi kutsua', ja yritti varhain talosta menemään. Porttivartias kielsi porttia aukasta', ja syytti armollisen herran kovaa käskyä. Ginevra palasi. Talon kaiket palveliat olivat hänelle uskolliset, ja eräs tupatar ( kammarjungfru ) vei häneltä kirjeen Luigille ja toi vastauksen. Tätä salaa kirje'-vaihetusta pitkitettiin muutama aika. Ginevra tuomittiin yksinäisyydelle kammariinsa. Päiväkauden oli hän ruuatta, koska isä niin vaati; mutta jo toisena päivänä ei äiti voinut sitä kärsiä', vaan lähetti hänelle syötävää kammariinsa. Kolmaskymmenes Elo kuuta tuli; se oli Ginevran kahdeskymmenes syntymäpäivä. Tänäpä meni hän vanh[e]mpainsa luokse', ja taas tuli haudallinen äänettömyys. Ei rohjennet sanallakaan mainita' hirviästi, hajotetusta heimolaisuudesta. Sillon tuli Jussi sisään ja ilmoitti kahta notariaa. He laskettiin sisälle. Perttuli he[i]tti kiivaan katsannon näille oivamiehille. Heidän kylmä virkakäytöksensä teki kummallisen vastuuksen Piombolaisien kiivastuneitten mielien rinnalla. Ginevra koki suotta tukkia sisällisen sähinänsä, hänen väkevät mielenvaikutuksensa ilmistivät mikä päättävä askele' nyt oli ootettavana. Vanhempi käräkäs alotti: " Epäilemättä, herrani, olette Paruuni di Piombo? " Perttuli alenti hiljaa ja arvollisesti' päätänsä, josta käräkäs kanssa keviällä kumarruksella osotti kohtitervehtimän. Siitä otti hän liivilakkaristaan nuuskuteosan, sieppasi aika hyppysellisen, jonka hän hyvin pienissä osissa tarjosi joko vasemelle, joko, oikealle sieramelle alkaessaan seuraavaista hyvästi' laadittua sanelmaa, tarpeellisella henkireijillä, jotka ilmistetään viivoilla, ja merkitsevät hänen puheliais-nuuskaamista. " Herrani - me olemme tullet - minä - ja arvollinen virkaveikkoni - lakia teille selvittämään - hajottamaan riidan - joka - niinkuin näyttää - on nossut teidän ja tyttärenne välillä, - koskevaa hänen avioliittoa suojeltavani, ennen ratsulaatin, ( ryttmästare ) herra Luigi Portan kanssa. - Mutta, " enänsi hän tämän hyvästi' asetetun alun perästä virkamuodolla toisen osan - " mutta - tämmösissä tapauksissa - täytyy oikeuden tarjota mahdollisen sovinnon. Ajatelkaa, arvostanne, tarkkaan, armollinen neiti - mull' on kunnia ( hän kääntyi Ginevralle ), armollinen neiti täyttää tänäpänä kaksi kymmen vuotisuutensa, sen ohessa on hänellä oikeus laillisesti' pyytää' irroille pääsemisen vanhempainsa tahdosta. - Mutta - se taas on tapana - heimoissa, joill'on joku arvo, jotka kuuluvat siistiin maailmaan, jotka - kuinka ma sanoksin - eivät huoli ilmistääkse - mitä - sanon minä - on tapana - tämmösiä riitoja hajottaa' kaikessa hiljaisuudessa - sillä semmoisilla haaroilla - kun heitä kerran löytyy - ei ole' jotai ilottavaa ja löytyykö heitä, niin ovat he, pahoin kyllä! kaikkiseksi katoomatoin muistopyrväs heimosiloille. Siitä hetkestä, herrani " - ( enänsi hän ) " kun nuori nainen asettaakse lajin varjoon, ilmistää hän sen julman päätteen, että vastukseksi isälle ja äitille - onhan mulla kunnia, " - ( kääntyen paruunattarehen päin, joka, vaiti, väänteli, käsiään ) - " hän tahtoo seurata' omaa haluansa Vanhempain vastus on siis hedelmättä - siksi - sitä seuraten - pitää järjellisen ja hyvän isän viimisen muistuttamisen jälkeen - joka on hänelle osotettu. - - - " Notaria oli vaiti, kummeksien Perttulin vihasia silmäilemiä. Hän katsahti ei vähemmin hämmentynyttä virkattuveriansa, viittaili hänelle, ja molemmat astuivat ikkunan tykö'. ( Jatko toisten. ) Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. F. Aminoff.
|