Agricolaverkon vintti
Jukka Lindstedt: Vuoden 2003 kohutuin kirja
(Julkaistu aiemmin Oikeus-lehdessä 1/2004)
Elina Sana: Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY, Helsinki 2003.Elina Sanan kirja käsittelee Suomesta toisen maailmansodan aikana Saksaan tapahtuneita luo-vutuksia. Kirja on herättänyt laajaa keskustelua. Se johti sotarikollisia jäljittävän Simon Wiesenthal -keskuksen tekemään toimenpidepyyntöön ja edelleen professori Heikki Ylikankaan tekemään sel-vitykseen jatkotutkimusten tarpeesta. Sanan kirja on myös palkittu muun muassa Tieto-Finlandia-palkinnolla.
Kirja on herättänyt ulkomailla laajaa huomiota. Kuten valitettavan usein käy, monet ulkomaiset tiedotusvälineet ovat tulkinneet tietoja Sanan kirjasta tai hänen lausunnoistaan väärin. Esimerkiksi useiden ulkomaisten lehtien mukaan 500 juutalaista sotavankia luovutettiin Suomesta Saksaan, vaikka Sanan kirjassa puhutaan huomattavasti pienemmästä määrästä. Kukaan ei liene ottanut vas-tuulleen oikaisujen tekemistä, vaan virheelliset tiedot on jätetty elämään maailmalla omaa elämäänsä.
Kirjan synnyttämä kohu on mielestäni irtautunut siitä, mikä kirjan todellinen anti on. Välttä-mättömältä tuntuukin todeta aluksi jotakin kirjan varsin sensaatiohakuisesta markkinoinnista.
Tyypillinen lehdistössä esitetty kuvaus kirjasta on, että Sana "paljasti Suomen ihmisluovutukset Gestapolle". On siis korostettu tietojen uutuutta. Kirjan takakannen mukaan siinä käsitellään asioita, joista "virallinen historiankirjoitus edelleen vaikenee". Kirjan käsittelyyn julkisuudessa vaikutti aluksi ratkaisevasti kirjan kustantajan kanssa samaan yhtiöön kuuluvan Helsingin Sanomien laaja kirjoitus. Sen mukaan "Suomen osuus holokaustissa oli paljon suurempi kuin tähän asti on myönnetty": luovutuksia oli ollut "paljon enemmän kuin tähän asti on tiedetty". Tätä onkin sitten muissa tiedotusvälineissä toistettu.
Kertomatta jäi, että sekä siviilien että sotavankien luovutuksia on aikaisemmin käsitelty useassa eri yhteydessä. Eivät edes eniten huomiota saaneet tiedot eli tiedot poliittisten sotavankien (kuten politrukkien) luovutuksista ja tähän ryhmään sisältyvien juutalaisten sotavankien luovutuksista ole uusia. Sanan varsinkin sotavankien luovutuksista esittämät tiedot ovat toki aikaisempaa laajempia ja perusteellisempia. Uusiksi Sana itsekään ei niitä väitä, vaan viittaa esimerkiksi juutalaisten sotavan-kien luovutusten suhteen pari vuotta aikaisemmin aiheesta julkaistuihin kirjoituksiin. Kiinnostavaa olisi tietää, miksi pari vuotta sitten juutalaisten sotavankien luovutuksella ei ollut Helsingin Sano-mien mielestä mitään uutisarvoa, kun se Sanan kirjan yhteydessä nostettiin yhdeksi päätuloksis-ta.
Julkisuudessa synnytetyn kuvan mukaan luovutukset tapahtuivat Gestapolle. Mainitsemani HS:n kirjoituksen mukaan luovutetut olivat "toisinajattelijoita, kuten kommunisteja", jotka joutuivat "saksalaisten kynsiin". Näin toki osan kohdalla olikin. Kertomatta unohtui, että luultavasti pääosin kysymys oli sotavankien vapaaehtoisesta siirtymisestä Saksan armeijaan. "Gestapoa" on tässä yh-teydessä käytetty pikemmin yleisön kiinnostusta herättämään sopivana koodisanana kuin täsmälli-senä kuvauksena luovutettujen kohtalosta.
Itse kirjaa arvioitaessa on ensin ratkaistava, onko sitä arvioitava tutkimuksena. Takakansitekstin mukaan se on journalistinen dokumenttikirja. Esitystavassa onkin journalistisia piirteitä sekä hyväs-sä (luettavuus) että pahassa (syyllisyyshakuisuus). Tämä ei mielestäni kuitenkaan merkitse, ettei kirjaa tulisi arvioida pääosin samoilla kriteereillä kuin tieteellisiä tutkimuksia. Kirjoittaja on julki-suudessa esitelty tutkijana ja kirjassa esitetty tutkimustuloksina. Kirjan alussa Sana kritisoi erästä aikaisempaa julkaisua puutteellisista tiedoista ja esittää johdannossa tutkimushypoteesin, jonka mu-kaan luovutuksissa ensisijaisesti selittävänä tekijänä olisi ollut poliittinen kriteeri eli kommunisti-suus. Kirja siis käynnistyy tutkimuksen tavoin. Tosin tuohon hypoteesiin ei kirjassa oikeastaan enää palata.
Kirja jatkaa tutkimusperinnettä, jossa käsitellään sota-ajan viranomaistoimintaa. Elina Sanan silloin vielä Suomisen nimellä vuonna 1979 julkaisema kirja "Kuoleman laiva S/S Hohenhörn" on ehkä ensimmäinen selvä näyte tutkimussuuntauksesta. Kahdeksan juutalaispakolaisen luovutuksesta kertova kirja herätti aikanaan runsaasti keskustelua. Tuohon luovutukseen on myöhemmin palattu useissakin kirjoissa. Tutkimuksia on sittemmin tehty muun muassa pakolaisista Suomessa, Itä-Karjalan sotilashallinnosta, vankeinhoidosta sodan aikana, inkeriläisestä siirtoväestä, sota-ajan "maanalaisesta" kommunistisesta toiminnasta, sotilaskarkuruudesta ja sota-ajan kuolemanrangais-tuksista. Sen sijaan sotavangeista Suomessa ei ole ilmestynyt yhtä laajoja tutkimuksia, mutta ai-heesta on tehty muutamia hyviä julkaisemattomia opinnäytteitä.
Sanan kirjalla on useita vahvuuksia. Itse aihe on hyvin tärkeä. Sana on koonnut tähän asti haja-naisesti esitettyjä tietoja luovutuksista ja kerännyt runsaasti uusiakin tietoja. Kirja on myös ensim-mäinen yritys syventää tietoa sotavankien luovutuksista. Sanan uudet laskelmat sotavankien luovu-tusten määristä tuovat esiin selviä jatkotutkimuksen kohteita. Myös siviilien luovutusten taustaa Sana syventää. Kaikkiaan kirja on lisännyt mielenkiintoa aihepiirin tutkimukseen ja luonut edelly-tyksiä jatkotutkimuksille. Kirjasta välittyy inhimillinen mielenkiinto luovutettuja kohtaan. Tämä näkyy erityisesti kirjaan sisältyvistä eräiden luovutettujen elämäntarinoista.
Kirjassa käsitellään ensin poliisilinjan luovutuksia. Ne tarkoittavat valtiollisen poliisin (Valpon) hoitamia siviilihenkilöiden luovutuksia saksalaisille. Luovutettujen taustat vaihtelivat: joukossa oli muun muassa ulkomaalaisia pakolaisia ja Neuvostoliitosta salatein ennen sotaa tulleita vakoilijoita. Eräs talvisodassa Suomen armeijassa palvellut mies oli ehkä edelleen Suomen kansalainen, vaikka häntä koskevat merkinnät muutettiinkin sellaisiksi, että hän olisi ollut Neuvostoliiton kansalainen. Luovutettujen siviilien määrä oli ainakin 78. Juutalaisia luovutetuista oli ainakin kymmenen. Lu-kumäärätiedot eivät ole sinänsä uusia. Kaikkiaan siviilien luovutusta koskevasta jaksosta syntyy kuva luovutettujen oikeudellisen aseman epäselvyydestä ja suomalaisviranomaisten varsin sattu-manvaraisista ja epäjohdonmukaisistakin toimista.
Poliisilinjan luovutuksia koskeva jakso alkaa johdatuksella vuoden 1918 ja toisen maailmanso-dan väliseen aikaan, talvisodan tapahtumiin, turvasäilöpidätyksiin ja pohjoismaiden poliittisten po-liisiorganisaatioiden yhteistyöhön. Jakso sisältää tärkeää taustatietoa, mutta olisi palvellut tarkoi-tustaan lyhyempänäkin. Varsinaisessa luovutuksia koskevassa jaksossa Sana on jättänyt tunnetun kahdeksan juutalaispakolaisen luovutuksen tällä kertaa vähemmälle huomiolle, ja painopiste on muissa luovutuksissa. Tämä onkin hyvä ratkaisu. Vaikka aikaisemmat tutkimuksetkin ovat tuoneet esiin sen, että Valpon kautta tapahtui muitakin kuin kahdeksan juutalaisen luovutus, nyt muutkin luovutetut saavat äänensä kuuluviin. Tämä johtuu erityisesti siitä, että Sana kuvaa haastattelujen perusteella heistä muutamien kohtaloita varsin tarkkaan.
Sana pyrkii tuomaan esiin lisätietoja Valpon ja Gestapon suhteesta. Tosin hän ei suhteuta esi-tystään aikaisempaan tutkimukseen, joten lukija ei pysty täysin arvioimaan esitettyjen yhteistyötä koskevien tietojen uutuutta. Sinänsä kiinnostavat tiedot Valpon yhteistyöstä Ruotsin ja Norjan tur-vallisuuspoliisien kanssa tai laajasti selostetut erään Valpon passintarkastajan keskustelut Gestapon edustajan kanssa eivät mielestäni ole niin vakuuttavia todisteita Valpon ja Gestapon yhteistyöstä luovutusten suhteen kuin Sana antaa ymmärtää. Hänellä on kyllä esittää painavampaakin näyttöä: sivuilla 253-256 esitetyt asiakirjat ovat käsittääkseni uutta tietoa yhteistyöstä. Samoin vakoilija Ma-rija-Emma Schul-Martinin luovuttamisen taustaa käsittelevät muistiot ovat kiinnostavia. Olisi ollut hyvä, että ainakin tällaiset kirjaan kokonaisuudessaan jäljennetyt asiakirjat olisi yksilöity arkisto-yhteytensä mukaan. Nyt kirjassa vain kerrotaan niiden löytyneen "suomalaisista arkistoista".
Erityistä huomiota julkisuudessa on saanut sotavankien luovutusta koskeva jakso. Sana on näh-nyt melkoisesti vaivaa laskiessaan luovutettujen sotavankien lukumääriä. Hän on päätynyt aikai-semmin esitettyjä suurempaan luovutettujen sotavankien lukumäärään 2829. Lukumäärä vaikuttaa silti vaativan jatkoselvityksiä, joiden ehdoton edellytys olisi nimiin perustuvan tiedoston laatiminen. Poliittisten sotavankien luovutuksista, joista huolehti päämajan valvontaosasto, Sana esittää tähän-astisista kattavimman laskelman. Se ei nähdäkseni suuriakaan tarkistuksia kaipaa. Juutalaisten sota-vankien luovutusten määrien suhteen Sana viittaa lähinnä Serah Beizerin laskelmaan. Siihen ei olisi kannattanut sellaisenaan viitata, sillä se perustuu vain Beizerin tekemään pinnalliseen arkistojen tutkimiseen ja on nyttemmin osoittautunut liian suureksi.
Sotavankeja koskevaa jaksoa heikentää se, että sotavangit ovat aiheena olleet Sanalle selvästi kovin vieras. Tämä olisi edellyttänyt huomattavasti perusteellisempaa syventymistä aikaisempaan tutkimukseen kuin mitä Sana vaikuttaa tehneen. Nyt on keskeistäkin aihepiirin tutkimusta jätetty käyttämättä, mikä näkyy kirjan sisältämien pohdintojen puutteellisuutena ja lukuisina asiavirheinä.
Sotavankitutkimukseen perehtyminen olisi myös osoittanut Sanalle sen, ettei Eino Pietolan sotavankeja käsittelevää kirjaa olisi juuri kannattanut käyttää lähteenä. Pietolan kirjassaan esittämät arviot ja johtopäätökset kun ovat suurelta osin perättömiä ja virheellisiä. Sana kuitenkin toistaa niistä useita kritiikittömästi.
Rajoittunutta kokonaisnäkemystä osoittaa sekin, miten Sana kahdesti esittelee erään yksittäisen armeijakunnan linnoitusosaston käskyä sotavankien kohtelusta. Vaikka käsky ei ollut päämajan antama eikä edes koskenut poliittisten sotavankien kohtelua, Sana toteaa sen nojalla, että "Suomen armeijan omat kirjalliset ohjeet poliittisten sotavankien kohtelusta noudattelivat Gestapon henkeä". Olisi ollut paikallaan todeta, että käskyn antaja tuomittiin sodan jälkeen rangaistukseen käskyn vuoksi. Armeijakunnan komentajaa – jonka nimiin Sana aiheettomasti käskyn laittaa – rangaistiin siitä, että hän oli laiminlyönyt valvontavelvollisuutensa, mikä oli tehnyt käskyn antamisen mahdol-liseksi.
Sana jättää kirjassa avoimeksi sen, mitä luovutetuille sotavangeille tapahtui, joskin esittää tär-keitä johtolankoja. Kirjasta ja sen markkinoinnista välittyvä kuva on kuitenkin se, että kaikki vangit luovutettiin "Gestapolle". Lähes kokonaan miettimättä on jäänyt se vaihtoehto, että suuri osa luo-vutetuista siirtyi vapaaehtoisesti Saksan armeijaan. Hyvin vakava puute on, että yksi aikaisemman tutkimuksen nojalla ilmeinen selitys on siten miltei sivuutettu. Sana mainitsee tämän vaihtoehdon lyhyesti, mutta siirtyy sitten pohtimaan, olisiko kansallisuudeltaan saksalaisiksi merkittyjen luovu-tettujen joukossa ollut Hitlerin hallintoa Neuvostoliiton armeijaan paenneita (!). Pohdiskelu on tar-peetonta, sillä kysymys oli Neuvostoliiton saksalaisesta vähemmistökansallisuudesta. Muitakin esimerkkejä siitä, kuinka puutteellinen perehtyneisyys on vaikuttanut kirjassa esitettyihin argu-mentteihin ja johtopäätöksiin, olisi esitettävissä.
Sotavankeja koskeva jakso olisi kaivannut vielä yhtä kirjoittamiskertaa. Vaikka Sana onkin tehnyt kirjan paljolti työn ohessa, olisi viimeistelyyn silti täytynyt panostaa. Tästä on vastuussa myös kustantaja. Sotavankiluovutuksia käsittelevä jakso on jäänyt sekavaksi. Tässä yhteydessä myöskään haastatteluihin perustuvat jaksot eivät juuri syvennä tarkastelua, toisin kuin siviililuovu-tettuja koskevassa jaksossa. Sotavankien vaihdon taustaa ja sotavankihallintoa kuvataan vasta jak-son lopussa, kun lukumäärä- ja muut tiedot luovutuksista on jo esitetty.
Jaksossa esitetään mitenkään kommentoimatta useaan kertaan keskenään ristiriitaisia lukumää-rätietoja. Oudolta tuntuu esimerkiksi Pietolan sotavankien luovutuksista esittämien lukumäärätieto-jen toistaminen sellaisenaan sen jälkeen, kun Sana itse on jo aikaisemmin esittänyt niistä poikkeavia tietoja. Kommentoimatta kirjassa jää myös siinä siteerattu Pietolan arvio, jonka mukaan valvonta-osaston pidättämistä 1376 sotavangista "suurin osa on todennäköisesti teloitettu". Sana vieläpä pe-rustelee tätä sillä, että pidätetyistä tehty merkintä "lähetetään toimenpiteitä varten" olisi armeijan ohjeiden mukainen peitemerkintä teloitustuomion saaneista! Mitään tällaisia peitemerkintöjä ei to-dellisuudessa käytetty. Myöhemmin kerrotaan väitöskirjani perusteella, että kaikkiaan teloitettuja (paljon muitakin kuin sotavankeja) oli runsaat 500. Lukija voi jäädä kysymään, mitä lukua pitäisi uskoa.
Kirjan lopuksi Sana pohtii suomalaisen totuuskomission tarvetta. Hän vaikuttaa kuitenkin pää-tyvän siihen, että jatkotyö tulisi tehdä tavanomaisesti tutkimusten muodossa. Sana esittää lopussa ehdotuksia jatkotutkimuksen suuntaamiseksi. Sittemminhän Heikki Ylikangas on omassa selvityk-sessään tehnyt varsin yksityiskohtaisiakin ehdotuksia jatkotutkimuksiksi. Toivottavasti niitä pysty-tään toteuttamaan.
Elina Sana on tehnyt merkittävän yrityksen tärkeän aiheen selvittämiseksi ja ansaitsee siitä kii-toksen. Sanan kirja on lukemisen arvoinen ja ajatuksia herättävä. Silti joudun toteamaan, että kirja on päästetty markkinoille monessa suhteessa keskeneräisenä. Sen sisältöä täydentämään ja korjaamaan tarvitaan uusia tutkimuksia.
Jukka Lindstedt
Artikkeli ilmestyi aiemmin Oikeus-lehdessä 1/2004) Digitoitu Agricola -Suomen historiaverkkoa varten kirjoittajan alkuperäisestä tekstistä 16.4.2004. Julkaistu tekijän ja Oikeus -lehden luvalla.
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla