Agricolaverkon vintti
Hannu Rautkallio:
Manipulointia juutalaisten luovutuksilla
(Julkaistu Kanava-lehdessä 1/2004)
Elina Sanan teos on tarkoitushakuinen ja asenteellinen mielipidekirja, jota ei voi arvioida tutkimuksena. Aihepiirin perustutkimuksia kirjoittaja ei tunne laisinkaan.
Elina Sanan ihmisluovutuksista kirjoittama kirja [Elina Sana: Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY 2003, 467s.] ei ole suinkaan ainoa Suomessa aiheesta kirjoitettu. Sotavankien vaihdosta saksalaisten kanssa on tiedetty aikaisemmin, ja myös valtiollisen poliisin Valpon luovutuksista on jo kerrottu se, mikä on ollut mahdollista tietää; Valpon asiakirjoja on näet suurelta osin tuhottu. Sana on selvittänyt sotavankien ja Valpon luovutuksia saksalaisille. Poliittisin perustein vangitut ja luovutetut olivat kommunisteja, joiden kohtalojen kuvaus on Sanan kirjan pääasiallinen kohde. Heistäkin on jo kirjoitettu paljon. Syiden löytäminen kommunistien vangitsemiseen ei ole ollut erityinen tutkimusongelma. Poliittisten luovutusten kohteina oli kommunistien lisäksi etenkin poliittisia sotavankeja, politrukkeja ja komissaareja. Suomen viranomaiset selvittivät myös heidän etnistä neuvostokansalaisuuttaan. Kaikkien sotavankien kansallisuus oli merkitty sotavankikortteihin, ei siis vain juutalaisten tai poliittisten vankien.
Miksi Elina Sanan kirja on sitten aiheuttanut kiinnostusta meillä ja muualla, vaikka näitä asioita on selvitetty jo aiemmin? Sana väittää, että Suomen viranomaiset olisivat samaistaneet "poliittiset ja juutalaiset sotavangit". Kun luovutettujen poliittisten sotavankien joukossa oli juutalaisia, Sana haluaa luoda sillä tavoin mielikuvia Suomen osallistumisesta holokaustiin, juutalaisten tuhoamiseen. Jos tämä olisi ollut heidän luovutuksensa peruste, - silloin tietysti kaikki juutalaiset upseerit olisi pitänyt luovuttaa Saksalle. Hän käyttää ilmaisuja juutalaiset poliittiset sotavangit" ja "Juutalaiset sotavangit", ja hän puhuu yleisnimikkeellä "poliittisista vangeista", johon kategoriaan sisältyi vain murto-osa juutalaisista sotavangeista. Kansallisuus ei tietenkään ollut poliittisten vankien luovutusten peruste, kuten Sana tarkoitushakuisesti väittää. Kun tältä väitteeltä putoaa pohja, Sanan kirja menettää kaiken uskottavuutensa.
Kirjoittaja on kehitellyt teesinsä juutalaisten sotavankien deportaatiosta pelkästään suomalaisten arkistolähteiden pohjalta. Hänellä ei ole minkäänlaisia saksalaisia lähteitä väitteidensä vahvistamiseksi. Hänen ainoa saksalainen kiinnekohtansa on tutustuminen Stutthofin keskitysleiriin, jonka hirsipuusta hän on taltioinut kirjaansa valokuvan. Suomen juutalaiskysymykseen Stuttliofin leirillä taas ei ole historiallisia kosketuksia, kylläkin kommunisteihin ja neuvostoliittolaisiin poliittisiin vankeihin. Lähdeviitteiden puuttuessa lukija ei tiedä, mikä on hänen omaa tekstiään, mikä lainausta muilta. Hänen kirjansa osoittautuu faktojen ja fiktioiden sekamelskaksi. Hän ei tunne Juha Kujansuun perusteellista tutkimusta sotavankiasioista, mutta referoi laajasti Eino Pietolan asenteellista kirjaa, joka sisältää suoranaisia virheitä. Sanan uskomattomien väitteiden vuoksi osa suomalaisista historiantutkijoista meni hetkeksi sanattomiksi.
Elina Sanan saama ulkomainen julkisuus selittyy vain ja yksinomaan sillä, että hän on spekuloinut juutalaisuudella joidenkin sotavankien luovutuksen perusteena. Muussa tapauksessa Simon Wiesenthal -keskus ei olisi ollut kiinnostunut hänen kertomuksistaan. Vaatimus oikeudenkäynneistä tuo mieleen Lontoossa keväällä 2000 käydyn oikeudenkäynnin, jolloin holokausti oli tuomiolla. Kiistelty Hitler-tutkija David Irving oli haastanut amerikkalaisen professorin Deborah Lipstadtin oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska tämä oli väittänyt kirjassaan Denying the Holocaust, että Irving oli kieltänyt holokaustin koskaan tapahtuneen. Cambridgen yliopiston professori Richard J. Evans suorastaan upotti Irvingin 700-sivuisella raportillaan ja osoitti yksityiskohtaisesti, kuinka tämä oli vääristellyt ja manipuloinut arkistolähteitään.
Irving ja Sana jakavat samoja ominaisuuksia. Kumpikin johdattelee lukijan ensin hyväksymään heidän manipulatiiviset lähtökohtansa. Irving väittää, ettei Hitler antanut määräyksiä juutalaisten tappamiseksi. Siksi minkäänlaista systemaattista ja järjestelmällistä juutalaisten tappamista ei voinut ollakaan. Sanan vihjailevien tulkintojen lähtökohta on, että juutalaiset sotavangit luovutettiin heidän juutalaisuutensa vuoksi. Hän väittää, että heitä koottiin sen vuoksi syksyllä 1942 erityisiin leireihin, mutta hänellä ei ole väitteensä tueksi minkäänlaista näyttöä. Päinvastoin, juutalaisten sotavankien olot leireillä osoittautuivat poikkeuksellisen hyviksi.
Irving ja Sana esiintyvät akateemisen maailman ulkopuolella, mutta kumpikin heistä haluaisi sen arvonantoa. He väittävät etsivänsä historiallista totuutta, aikaisemmin esitetty on "ns. historiallista totuutta". Elina Sana halusi jo 1979 ilmestyneellä kirjallaan saada tunnustusta tutkijana. Kohukirjansa vuoksi ulkomaille antamissaan haastattelulausunnoissa hän esiintyy nyt toisella kirjallaan historiantutkijana "a Finnish Historian" (AFP-tietotoimisto 3. marraskuuta 2003) tai "yhteiskuntatieteilijänä" (Der Spiegel 48/2003). Hän ei ole kumpaakaan. Hänelle on ominaista historiallisen tiedon manipulointi. Hän sanoo käyttäneensä 24 vuotta kirjansa aineistojen kokoamiseen. Haastatteluja hän on tehnyt vain 10, niistäkin neljä 1970-luvulla. Irving sai oikeudenkäyntinsä, jonka hän hävisi. Historiallisilla harhautuksillaan ja vihjailuillaan Elina Sana on ohjannut sodanajan historiaamme tuntemattomat uskomaan, että olemme olleet osallisia juutalaisten tuhoamisessa.
Miksi Wiesenthal-keskus reagoi?
Elina Sanan käyttämät suomalaiset arkistolähteet, joita hän ei yksilöi, ovat olleet helposti saatavilla suomalaisista arkistoista. Hän ei tunne aihepiirin kannalta tärkeitä lähteitä, joita voisi paikallistaa eri maiden arkistoissa, nyt myös Venäjällä. Hän ei tunne entisen Neuvostoliiton arkistoja. Niitä hän kuitenkin luonnehtii "korvaamattomiksi"! Kaiken kertomansa jälkeen hän myöntää vasta kirjansa lopussa, ettei tunne laisinkaan aiheensa kannalta keskeisiä arkistoja. "Jälkikirjoitukseensa" hän on laatinut kuuden kohdan ohjelman niistä arkistoista, joita hänen mielestään pitäisi tutkia, mutta joita hän ei kuitenkaan ole tutkinut. Hän ei tietenkään saa tällä tunnustuksellaan itselleen alibia teoksensa merkittäviin puutteisiin. Lisäksi paljastuu, ettei hän tunne kirjansa keskeisten kysymysten osalta edes uusimpia tutkimuksia. Niitä ovat muun muassa Neuvosto-Karjalan ja loikkarien kysymykset, joita on käsitelty erityisesti teoksessani Suuri Viha (WSOY 1997) ja Markku Kangaspuron väitöskirjassa Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta (SKS 2000).
Elina Sanan kirja tuli kuin tilauksesta Simon Wiesenthal -keskukselle. Sen maailmanlaajuisessa toimintakentässä potentiaalit natsien yhteistoimintakohteet ovat olleet vähenemässä. Simon Wiesenthal -keskuksen edustajan Efraim Zuroffin juutalaisten luovuttamista koskenut kirje tasavallan presidentille ei koskenut Suomen sotavankeja yleensä, vaan väitettyä Suomen "juutalaiskysymystä". Zuroffin tutkintapyyntö jätettiin hyvin nopeasti, jo samalla viikolla kun Sanan kirja julkistettiin. Kirjeen on siten täytynyt lähteä jo ennen teoksen julkaisemista. Kun Sanan kirjassa ei ole yksilöityjä lähdeviitteitä, Zuroffin tutkintavaatimus perustui siis kirjan suomenkieliseen yleistekstiin, joten hänellä on täytynyt olla Sanan käsikirjoitus hallussaan jo ennen sen julkaisemista. Tutkintapyyntö jätettiin kansainvälistä mediaa varten.
Sotavankien vaihtoa saksalaisten kanssa ei ole tähän asti koettu tutkimuksessa problemaattisena asiana; Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio ei myöskään osoittanut siihen erityistä kiinnostusta. Vaatimus oikeudenkäynnistä suomalaisten rikoksista ihmisyyttä vastaan liittäisi - kuten dosentti Antti Laine jo huomautti - siihen Suomen sodanajan armeijan komentoketjun kaikki portaat, aina marsalkka Mannerheimia myöten. Tehostaakseen haluamaansa vaikutelmaa Sana on liittänyt kirjaansa kopion Mannerheimin kirjeestä 19. huhtikuuta 1942 Lapin maaherra Kaarlo Hillilälle haluten luoda vaikutelman marsalkan suoranaisesta kytköksestä sotavankien luovutukseen saksalaisille.
Hillilän Mannerheimille toimittamat lukuisat henkilökohtaiset raportit Pohjois-Suomesta osoittavat kuitenkin, että Hillillä suoranaisestikin vakoili mahtavan aseveljen liikkeitä. Tutustuin tähän aineistoon Urho Kekkosen arkistossa jo kymmenen vuotta sitten. Sana on kyseenalaisin keinoin leimannut Mannerheimia. Ylipäällikkönä Mannerheim tietysti vastasi viime kädessä kaikesta sodankäyntiin kuuluvista asioista. Sotavangit kuuluivat sodankäynnin realiteetteihin. Kun kirjoittaja ei voi syyttää suoranaisesti Mannerheimia poliittisten ja juutalaisten sotavankien (Sanan määritelmä) luovutuksista, hän siirtää vastuun alemmille portaille.
Luovutettiinko juutalaisten vuoksi?
Sana luo ensin mielikuvan siitä, että "poliittisten ja juutalaisten sotavankien" luovutus oli juuri siitä syystä tapahtunut, että he kuuluivat tähän yhteisesti identifioitavaan ryhmään. Kun näin tapahtui, syntyy mielikuva Suomen viranomaisten osallistumisesta juutalaisten tuhoamiseen. Kirjan otsikointi "Mannerheimin ja Erkon osuus sotavankien luovutuksissa" vahvistaa tällaista mielikuvaa, mutta Elina Sana ei tyydy tähän. Hän luonnehtii 1941-42 sotavankitoimiston päällikkönä toiminutta entistä ulkoministeri Eljas Erkkoa ylempien tahojen (Mannerheim) käskyjen "postilaatikkona" ja saa aiheen tarkoituksensa mukaiseen syytökseen. Koska Erkko "tiesi ja oli päällikköasemassa - - hän olisi voinut halutessaan pysäyttää poliittisten ja juutalaisten sotavankien luovutukset saksalaisille". Sana ohjaa lukijaa ensin uskomaan, että juutalaiset sotavangit luovutettiin heidän juutalaisuutensa vuoksi. Kun toimenpidettä ei estetty, hän syyllistää ne, jotka eivät estäneet sitä.
Elina Sana ei ole löytänyt ainuttakaan dokumenttia, jolla hän voisi perustella Suomesta luovutetun ihmisiä Saksalle juutalaisuuden vuoksi. Hän on yhdistellyt "kommunistisuuden" ja "juutalaisuuden" ehdollisena luovutusten perusteena: sen vuoksi juutalaisia luovutettiinkin, koska he olivat kommunisteja! Hän vihjailee lisäksi, että tämä "saattoi" päteä myös luovutettuihin juutalaispakolaisiin nähden. Luovutetut poliittiset sotavangit olivat yleensä poliittisia komissaareja, NKVD:n ja Smershin (puna-armeijan tiedustelu) edustajia, ja heidän luovuttamistaan arvioitiin sen mukaisesti. He eivät suinkaan olleet tavallisia juutalaisia sotavankeja, joita kohdeltiin erilaisin perustein. Siitä Sana vaikenee kirjassaan.
Sana ohjailee lukijoita uskomaan, että syksyllä 1942 juutalaisia koottiin yhteen sen vuoksi, että "heidän mahdollinen siirtonsa saksalaisille olisi helpompaa"! Hän luo mielleyhtymän samanaikaisiin Norjan juutalaisten deportaatioihin. Sen vuoksi Valpo olisi myöskin ryhtynyt kokoamaan juutalaisia, "ympäri maata - - luovutettavaksi Gestapolle". Hän vihjailee lisäksi, että juuri siitä syystä myös "epäpoliittisia juutalaisia sotavankeja" alettiin koota luovutuksia silmällä pitäen erityisiin leireihin. Hänellä ei ole tarinaansa varten minkäänlaisia todisteita. Hän sanoo olevan "täysin mahdollista", että "jotkut ulkopuoliset tekijät estivät sen". Hän ei kerro, mistä tekijöistä oli kysymys. Hän vastaa jälleen itse asettamaansa spekulaatioon uudella spekulaatiolla: "Jokin ulkoapäin tullut tekijä esti tuolloin suunnitellun ihmisluovutuksen."
Sana ei kerro, mitkä tahot suunnittelivat ihmisluovutuksia; nehän ovat hänen kirjansa spekulatiivinen otsikkoaihe. Ei ole ihme, että Sana takertuu Daniel Jonah Goldhagenin kiisteltyyn kirjaan Hitler's Willing Executioners - sitä hän pitää "perusteellisena tutkimuksena" - ja opastaa johdantoluvussaan lukijaa hyväksymään kollektiivisen syyllisyyden natsi-Saksan malliin: "Olin massamurhaaja ja kiduttaja." Muitta mutkitta Sana siirtää saman kysymyksen sodanajan Suomeen: "Olivatko Horelli ja Anthoni vain näitä innokkaita myötäjuoksijoita jotka jälkeenpäin halusivat kieltää juutalaisvainoihin osallistumisensa"? Kysymykseen sisältyy jo valmis vastaus.
Vanhaa tietoa uudessa leilissä
Kirjansa otsikosta poiketen Sana uhraa huomattavan määrän sivuja turvasäilöön otetuille ja vangituille kommunisteille (ei siis Gestapolle). Nämä asiat on kerrottu tutkimuksissa jo moneen kertaan. Sana referoi sivukaupalla jo ennestään tunnettuja Valpon asiakirjoja kuin uusina asioina. Esimerkiksi Neidenfels-laivalla Vaasasta Stettiniin 17. kesäkuuta 1942 luovutetuista eri maiden kansalaisista olen kertonut jo 1985 ilmestyneessä kirjassani Ne kahdeksan ja Suomen omatunto (Weilin+Göös). Näistä tapauksista Sana ei maininnut 1979 ilmestyneessä kirjassaan, mutta kylläkin nyt. Hän ei kerro, että olen jo kertonut samat asiat - ja esitellyt huomattavan määrän muita Sanan referoimia Valpon papereita - jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Kirjoitin vuonna 1985 myös, että Valpo luovutti jo ennen "niitä kahdeksaa" juutalaisia Gestapolle. Kirjoitin, että Saksan alamaisen Georges Buschin kesäkuussa 1942 tapahtuneen luovutuksen "tapauksen tekee mielenkiintoiseksi se, että hänet mainittiin juutalaiseksi. Busch olisi siten ollut ensimmäinen Suomesta luovutettu juutalainen". Tulin siihen tulokseen, ettei luovutus ollut rotupoliittinen toimenpide, koska hänetkin luovutettiin muiden, ei-juutalaisten mukana. Tämä tieto kerrottiin myös 1987 New Yorkissa ilmestyneessä kirjassani Finland and the Holocaust. The Rescue of Finland's Jews. Näihin tapauksiin liittyviä Valpon asiakirjoja Sana referoi laveasti, mainitsematta, että olen kertonut samat asiat, lähdeviitteiden kera, jo kahdeksantoista vuotta sitten.
Kirjoitin Helsingin Sanomissa kesäkuussa 1994 seuraavasti: "- - meidän ei tarvitse lyödä rintoihimme, vaikka juutalaisemme pelastuivatkin. Luovutimme kahdeksan Keski-Euroopasta tänne saapunutta juutalaispakolaista satojen muiden kansallisuuksiin kuuluneiden mukana. Hekin olivat sodankäynnin uhreja." Helmikuussa 2000 kirjoitin Valpon karkottamista ulkomaalaisista ja mainitsin henkilöistä, jotka oli identifioitavissa juutalaisiksi. Mainitsin heidän nimiäänkin, jotka nyt esiintyvät Sanan teoksessa kuin vasta löytyneinä. Kysyin kolme vuotta sitten, tulisiko Suomen viranomaiset syyllistää "murhaajiksi" myös muiden kuin niiden kahdeksan luovutusten osalta, jotka saivat muistomerkkinsä. En saanut kysymyksiini vastauksia. On kysyttävä, miksi näihin ihmisluovutuksiin, joista olen kertonut jo vuosia sitten, ei ole puututtu aikaisemmin? Simon WiesenthalÊÊ -keskuksella olisi ollut käytettävissään luovutuksista argumentoitua asiakirja-aineistoa myös englannin kielellä. Nyt julkinen huomio on kiinnitetty perusteettomilla väitteillä neuvostoliittolaisiin sotavankeihin ja heidän luovutuksiinsa, kun niihin on keinotekoisesti istuttu "juutalaiskysymys".
Sana on jättänyt kertomatta kaiken, mikä ei ole sopinut hänen ennalta asettamaansa tarkoitukseen. Naarajärven, Montolan ja Loukolammen leireihin syksyllä 1942 siirretyt juutalaiset sotavangit saivat harjoittaa uskontoaan synagogassa, he saivat uskontonsa pyhät vapaiksi, he saivat lähettää kirjeitä Helsingin ja Tukholman juutalaisille seurakunnille, ja he vastaanottivat ruoka- ja vaatelähetyksiä. Tästä olen kertonut laajassa 40-sivuisessa tutkimusartikkelissa, joka ilmestyi 1994 arvostetussa Journal of Contemporary History -julkaisussa.
Esimerkiksi Helsingin juutalaiselle seurakunnalle kirjoitettiin, että Loukolammen leirissä juutalainen sotavanki Abraham Rosenmann "vanki no.1894-Z on kääntynyt puoleemme -- ilmoittaen saaneensa ruokalähetyksen 40 sotavankia varten". Huhtikuussa 1942 ilmoitettiin, että juutalaiset sotavangit olivat vastaanottaneet 11 tynnyriä hapankurkkuja, yhteensä 375 kiloa, perunoita, turskaa ja Itämeren silliä. Heidän "ruokatilanteensa oli sen vuoksi hyvä, ja yleisesti ottaen parempi kuin paikallisen väestön". TV 2:ssa näytettiin heinäkuussa 2001 dokumenttifilmi, jolloin kaksi entistä juutalaista sotavankia kiittivät "paratiisista", joksi heidän vankileirinsä oli nimetty.
Kirjoittaja on dosentti.
Artikkeli ilmestyi aiemmin Kanava 1/2004 -lehdessä. Digitoitu Agricola -Suomen historiaverkkoa varten alkuperäisestä tekstistä 29.3.2004.
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla