Agricolaverkon vintti
Timo Vihavainen:
Tiedot ja luulot kansalaisten muistissa
(Julkaistu Kanava-lehdessä 1/2004)
On sanottu että historiaa voidaan ymmärtää vain taaksepäin, mutta valitettavasti ihmiset joutuvat kuitenkin elämään sitä eteenpäin. Taaksepäin katsottaessa asiat ainakin joutuvat uuteen perspektiiviin ja samalla kadottavat alkuperäisen luonteensa. Kun uuden tiedon valossa menneisyyden tapahtumat täyttyvät uusilla merkityksillä, vanhat tiedon ja luulon kerrostumat häviävät huomaamatta ja tekevät tilaa uusille. Lopputuloksena saattaa olla, että konstruoidaan myytti, jota aikanaan eläneet ihmiset eivät olisi tunnistaneet lainkaan - ei edes muistelija itsekään.
Uusi konstruktio saattaa perustua paljonkin parempaan tietoon kyseisen ajan todellisuudesta kuin ajan ihmisillä itsellään oli, mutta ellei historia pysty välittämään käyttäjälleen asianmukaista käsitystä juuri käsittelemiensä ihmisten aikoinaan kokemasta maailmasta, se käy harhaanjohtavaksi, vetosipa tutkija kuinka komeasti kalskahtavaan metodiguruun tahansa. Nykyisyydellä on aina oma tärkeysjärjestyksensä ja omat uskomuksensa, ja aina ne myös poikkeavat siitä mitä oli menneisyydessä. Historioitsijan olisi ymmärrettävä tämä hyvin herkästi, jottei hän joutuisi eksyksiin.
Hyvä esimerkki historian luomasta konstruktiosta on juutalaisten joukkotuho, holokausti. Toista maailmansotaa tarkastellaan nykyään poikkeuksetta sellaisesta perspektiivistä, jossa holokausti on erittäin määräävässä asemassa. Kysymykset Hitlerin voitosta ja tappiosta nähdään mitä suurimmassa määrin holokaustin taustaa vasten, ja tämä perspektiivi ulottuu säännöllisesti myös Hitlerin valtaannousua edeltäneeseen aikaan.
Tässä, ei tietenkään ole mitään väärää. Holokausti on sen luokan historiallinen tapahtumasarja, että se kyllä ansaitsee tulla rankatuksi toisen maailmansodan keskeiseksi tarkastelupisteeksi. Vaikka se historiana onkin "konstruktio", en ole huomannut paatuneimpienkaan postmodernistien väittävän, että se olisi vain" pelkkä konstruktio kaikkein muiden mahdollisten joukossa. Tottahan se oli eikä kuvittelua.
Ongelmana on kuitenkin se, että meiltä saattaa unohtua, että "holokausti" juuri sellaisena kuin me sen tunnemme, ei kuulunut toisen maailmansodan ajan todellisuuteen. Juutalaisten tuhoamisen koko laajuus järjestelmällisyys ei paljastuttuaan ollut yllätys vain liittoutuneille. Se oli sitä myös useimmille saksalaisille ja yleisesti ottaen koko maailmalle. Nykyisin alkaa olla tapana suhtautua ironisesti ajatukseen, etteivät saksalaiset tienneet, mitä juutalaisille tapahtui. Olisi kuitenkin myös kovin harhaanjohtavaa väittää, että he olisivat tunteneet holokaustin. Holokaustia, enempää kuin Stalinin terroriakaan ei niiden tapahtumahetkellä tuntenut kukaan siinä muodossa kuin me nyt ne tunnemme.
Jotakin tietysti tiedettiin. Kaikkea väkivaltaa, mitä nämä terrorihallinnot harjoittivat, ei aikanaan edes yritetty pitää salassa, mutta todelliset vertahyytävät näytöt karusta todellisuudesta saatiin esimerkiksi Neuvostoliitossa vasta sitten, kun saksalaiset idässä alkoivat tutkia joukkohautoja. Saksassa taas totuus paljastui vasta, kun keskitys- ja tuhoamisleirit joutuivat liittoutuneiden käsiin. Ennen näitä vihoviimeisiä ja vastaansanomattomia näyttöjä liikkeellä oli kyllä massoittain oikeaa tietoa, mutta myös väärää tietoa, ja tämän kaikki ymmärsivät. Totaalisen sodan oloissa propagandaa tehtiin häikäilemättömin menetelmin, eikä kriittisellä tarkkailijalla ollut mitään syytä uskoa vastustajan levittämää tietoa todeksi. Holokausti, kuten myöhemmin paljastui, oli lisäksi vielä ylittänyt jopa liittoutuneiden propagandamiesten kuvittelukyvyn. Vaikka se olisi tunnettu ja siitä kerrottukin, olisi sanoman perille vieminen vihollisen puolella varmasti ollut ylivoimainen tehtävä.
Mahtaako sitten sillä, mitä joskus aikanaan tiedettiin, olla niin väliä nykyajan kannalta? Luulenpa että on. Kysymys "tiedosta" ja luulosta lienee useissa tapauksissa olennaisen tärkeä seikka, joka määrää sen, miten erinäisiin menneisyyden tapahtumiin on suhtauduttava.
Sotavankien luovutukset saksalaisille, joista viimeaikoina on paljonkin puhuttu, ovat hyvä esimerkki tapauksista, joiden moraalinen arviointi ei ole mahdollista, ellei kyetä luotettavasti selvittämään, millaisten olettamusten vallitessa ne tapahtuivat Asioiden selvittäminen vaatii varsin seikkaperäistä ja huolellista työtä kussakin tapauksessa erikseen ja on sangen mahdollista, ettei ongelma ole lainkaan ratkaistavissa. Mitkään yleisen tason havainnot eivät tällaisissa konkreettisissa tapauksissa riitä arvostelun ja moraalisen tuomion pohjaksi.
Mutta mitä sitten aivan yleisellä tasolla tiedettiin saksalaisten suhtautumisesta vankeihin? Tämäkin kysymys on sangen kiinnostava, eikä sitä kannata banalisoida. Sekin ansaitsee huolellisen tutkimuksen, joka toivon mukaan voidaan suorittaa samalla kun vankien kohtaloa jatkosotamme yhteydessä muutenkin selvitetään.
Ainakin Suomessa näyttää korrektisti käyttäytyneiden ja "sivistyksellään" keikailleiden saksalaisten brutaalisuuden paljastuminen tuottaneen yllätyksen toisensa jälkeen. Kuten Paasikivenjatkosodan päiväkirjoista ilmenee, oli vanhalle valtiomiehelle shokki kuulla että natsit olivat Norjassa kiduttaneet "arvonantoa ansaitsevia kansalaisia, professoreita" nahkaremmeillä hakaten. Kun tieto vaikutti luotettavalta, sai se Paasikiven resoneeraamaan, ettei natsien ja bolsevikkien välillä oikeastaan ollut periaatteellista eroa, vaikka jälkimmäisten rötökset tietysti olivatkin määrällisesti suuremmat. Päämajan mielipidetarkkailun mukaan taas vasta Lapin tuhoaminen sai suomalaiset rintamamiehet arvioimaan, etteivät entiset aseveljet olleetkaan "kulttuurikansaa", vaan suorastaan bolsevikkeihin rinnastettavia.
Jatkosodan alussa vuonna 1941 eivät saksalaiset kuitenkaan olleet vielä julkisuudessa erityisen pahoin ryvettyneet, vaikka Puolan sotaretkellä olikin tapahtunut mitä raaimpia tihutöitä. Syytökset esimerkiksi ilmapommituksista eivät tehneet erityistä vaikutusta Suomessa, jossa niistä oli jo kokemusta omasta takaa ja vieläpä taholta, joka kuului niin sanottuun demokraattiseen rintamaan. Kansanmurhapolitiikkaan liittyviä rötöksiä kuitenkin oli jo tosiasiassa hyvää vauhtia kertymässä. Operaatio Barbarossa aloitettiin rikollisen tuhoamissodan merkeissä, mistä todisti niin sanottu komissaarikäsky. Joukkotuhon uhreiksi joutuivat myös ne venäläisten sotavankien miljoonaiset joukot, jotka heti sodan alussa jäivät saksalaisten käsiin ja joita ei kyetty huoltamaan - eikä ilmeisesti todella yritettykään; bolsevikki kun ei Hitlerin formuloiman komissaarikäskyn mukaan ollut "toveri" saksalaiselle eikä hänestä sellaista tulisikaan. Niinpä taistelu oli käytävä "ennennäkemättömän säälimättömällä kovuudella".
Suomessa saksalaisten vankeinhoidosta joka tapauksessa kiinnostui heinäkuussa 1941 vankileirien tarkastaja, joka halusi kuulla, miten saksalaiset hoitivat sotavankejaan, kun asia tiettävästi oli siellä huippuunsa kehitetty. Saksan sotilasasiamies Rössing vakuutti, että asiat Saksassa olivat tällä alalla tosiaan mallikelpoisessa järjestyksessä. Siten esimerkiksi vankien ravinto oli eriytetty sen mukaan, mihin he olivat kotimaassaan tottuneet: puolalaiset saivat ruisleipää ja ranskalaiset taas valkeata leipää. Ranskalaisille tarjottiin myös ruoan kanssa viiniä, johon he olivat tottuneet, ja jokainen vanki sai tekemästään työstä palkkaa, joka oli porrastettu kotimaassa totutun tulotason mukaan. Vankeihin sovellettiin myös yleistä tapaturmavakuutuslakia, ja ruoka-annosten normit olivat suunnilleen samanlaisia kuin siviiliväestölläkin.
Moista esimerkiksi kelpaavaa järjestelmää saksalaiset siis tarjosivat malliksi suomalaisillekin, "kun kerran yhteistä sotaa käytiin". Komissaarikäskystä, ennennäkemättömästä kovuudesta ja juutalaisten likvidoinnista ei puhuttu halaistua sanaakaan. Onko meidän oletettava, että nämä asiat kuitenkin joka tapauksessa tunnettiin ja vaikuttivat taustalla, vaikka niistä ei vaivauduttu erikseen puhumaan?
Luulen, että tutkijoiden, jotka pitävät sotavankien luovuttamista saksalaisille eettisesti vääränä tai jopa rikollisena, on pystyttävä osoittamaan, että tiedossa oli näiden joutuminen kansainvälisen oikeuden vastaisen kohtelun alaisiksi. Näinhän ilmeisesti useassa tapauksessa olikin. Luultavaa on myös, että ainakin jotkut suomalaiset tiesivät "jotakin" esimerkiksi komissaarikäskystä ja myös juutalaisten kohtelusta. Olisi vain tiedettävä, mitä loppujen lopuksi tiedettiin - ja mitä luultiin. Uskomattoman kovia - ja toteutettavaksi mahdottomia - käskyjä antoi ylipäällikkönä myös Stalin, joka muun muassa vaati jokaisen Neuvostoliiton maaperällä olevan saksalaisen tuhoamista. Hän kielsi kategorisesti myös luovuttamasta saksalaisille kiloakaan viljaa tai litraakaan öljyä. Talot oli poltettava ja karja tuhottava. Puna-armeijastakaan ei hänen mielestään otettu sotavankeja - oli vain pettureita.
Vaikka käytäntö ja teoria ovat kaksi eri asiaa, täytyi länsiliittoutuneiden tietää esimerkiksi se, mitä oli luvassa Stalinille luovutetuille niin sanotun Vlasovin armeijan miehille. Todettakoon varmuuden vuoksi, ettei tämä poista suomalaisten viranomaisten vastuuta omista teoistaan.
Kun tutkijat selvittävät, mitä tapahtui erilaisille maasta toiseen
luovutettujen vankien ryhmille toisessa maailmansodassa - ja näiden yhteismäärä
nousee miljooniin - on jokaisessa tapauksessa syytä tietää, mihin
asianomainen taho kuvitteli näitä ihmisiä lähettävänsä
ja millä perusteella. Lopullinen vastuu oikeudenloukkauksista ja väkivallanteoista
on tietenkin aina sillä osapuolella, joka siihen syyllistyi. Asianmukaisesti
suoritettua tutkimukset luovutuksista ja sotavankien kohtelusta yleensäkin
voivat antaa hedelmällisen ja kiintoisan näkökulman menneisyyteen.
Mikäli historiaa sen sijaan tarkastellaan väärin päin, saadaan
aikaan vain myytti, joka ei palvele ainakaan sellaista vanhanaikaista tavoitetta
kuin totuuden etsimistä.
Artikkeli ilmestyi aiemmin Kanava -lehdessä (1/2004). Digitoitu Agricola -Suomen historiaverkkoa varten alkuperäisestä tekstistä 29.3.2004. Julkaistu tekijän luvalla.
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla