Agricolaverkon vintti

Heikki Ylikangas:
Mitä jos nostaisimme luurangot ulos kaapista? Kipupisteitä suomalaisessa historiankirjoituksessa.

Agricola

Mitä jos nostaisimme luurangot ulos kaapista? Kipupisteitä suomalaisessa historiankirjoituksessa[1]

Olen saanut jonkin verran vaikean ja epäkiitollisen tehtävän käsitellä mustia ja valkoisia läiskia Suomen historiankirjoituksessa, siis asioita, jotka ovat jääneet enemmän taikka vähemmän syrjään tai kokonaan pimentoon Suomen kehityksen kuvauksissa ja analyyseissä. Syynä tähän minulle annettuun tehtävänasetteluun on Elina Sanan viime vuonna julkaistu kirja "Luovutetut"-teos. Kirja herätti valtaisan huomion sekä Suomessa että ulkomailla. Teoksen laati toimittaja, ei historioitsija, ja kuvasi siinä kriittiseen sävyyn niitä siviilien ja sotavankien luovutuksia, jotka tehtiin Suomesta Saksaan II maailmansodan aikana. Kohun nostatti ennen muuta se, että luovutettujen joukossa oli vähintään 50 juutalaista. Näistä luovutuksista oli suomalaisessa tutkimuksessa pitkälti vaiettu. Kun näin oli, syntyi tietysti epäily, että kaapista löytyisi enemmänkin luurankoja.

Löytyykö niitä? Ennen kuin otan kysymykseen lähemmin kantaa, huomautan eräästä tärkeästä asiasta. Historiankirjoitus on aina tulkinta tapahtuneesta, ei sen enempää. Kaikki me ymmärrämme, että jostakin yksittäisestä tapahtumasta kuten esimerkiksi vaikkapa nuijasodasta on monta käsitystä, kokonaisselitystä. Sota oli mikä oli eikä siitä enää muuksi muutu, vain tulkinnat elävät, modifioituvat ja vaihtelevat. Yksi tutkija painottaa yhtä puolta ja sivuuttaa muut puolet, toinen painottaa eri asioita ja sivuuttaa muut. Tulkinnat eivät kuitenkaan rajoitu vain yksittäisiin tapahtumiin. Ne vaihtelevat myös koskien mittavampia tapahtumaketjuja ja pitempiä historian kausia. Suomen asemasta Ruotsin tai Venäjän alaisuudessa on erilaisia kokonaiskäsityksiä. Tästä ei ole enää pitkä matka sen myöntämiseen, että koko Suomen kirjoitettu historia on tulkintaa ja että senkin suhteen voi näyttäytyä vaihtelua. Aikojen kuluessa vaihtelua onkin todistettavasti esiintynyt. Erilaisia tulkintoja erilaisin painotuksin on läsnä myös tänään.

Mutta mikä sitten määrää tulkintoja ja pitkäaikaisia suuria kokonaisuuksia koskettavia tulkintalinjoja, vallitsevia näkemyksiä? Tällä kohden viittaan kliseeseen, jota usein toistetaan sen sisältöä silti syvemmin pohtimatta. Sanotaan, että historia on voittajan historiaa. Sitä se minusta todella on ja kysymyksenalaiseksi vain jää, voisiko se ylipäätään muuta ollakaan. Tuskinpa voisi, ainakaan valtalinjan osalta.

Miksi siis ihmisluovutukset Saksaan II maailmansodan aikana on sivuutettu vallitsevassa historiankirjoituksessa? Ne on sivuutettu ensinnäkin siksi, että keskuudessamme elää vielä melkoinen joukko sotaveteraaneja, jotka eivät mielellään tietenkään näe, että sodan varjopuolia nostettaan esiin saati korostettaan. Vielä vähemmän varjopuolet sopivat julkisesti reposteltaviksi ajatellen yli 90 000 sankarivainajaa, joita kunnioitetaan isänmaan pelastajina tai vähintäänkin Suomen itsenäisyyden puolesta kaatuneina. Ei voida - näin ajatellaan - myöntää erehdyksiä ja virheitä saattamatta vaaraan sankarivainajien muistoa. Toisekseen suomalaisessa korkean tason vallankäytössä esiintyy pitkä jatkuvuus. Se ulottuu aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka, osin kauemmaksikin. Nykyinen Suomi on paljossa niiden päätösten ja ratkaisujen tulosta, jotka nykyinen vallankäyttäjä asia laajasti ymmärrettynä on tehnyt. Tästä syystä sodanjälkeinen historiankirjoitus on suuressa määrin sen tulkinnan tutkimuksellista jatkoa, jonka keskeiset päättäjät formuloivat heti sodan jälkeen. Historiantutkijat taas ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa valtaan. He eivät voi siitä noin vain irrottautua ja kirjoittaa historiaa, joka sotii aikalaistulkintaan palautuvaa linjaa vastaan. Jos he kuitenkin sen tekevät, he joutuvat ankaran kritiikin kohteeksi, eikä heidän tulkintojaan ainakaan pitkään aikaan hyväksytä yleisesityksiin tai oppikirjoihin. Miltei jokainen, oli hän sitten historian tutkija tai sen opettaja, joutuu tekemään jonkinlaisen kompromissin yhteiskunnasta tulevan paineen ja aiheesta itsestään kumpuavien päätelmien kesken. Vain kompromissin tekemisen kohta vaihtelee. Jotkut tekevät sen lähempänä päättäjätasoa, jotkut kauempana.

Sitten niihin muihin luurankoihin. Vallitsevan tulkinnan mukaan Suomi kävi erillissotaa Saksan myötäsotijana, ei sen liittolaisena. Liittolainen Saksan kanssa se ei ollutkaan, mutta se oli riippuvainen Saksasta. Kolmannes viljasta, kivihiili ja nestemäiset polttoaineet sekä aseet saatiin sieltä. Saksa tietysti pyrki sitomaan apunsa poliittisiin myönnytyksiin. Näihin poliittisiin myönnytyksiin kuului yhtenä vähäisimpiin luettuna osana juutalaisten luovutus. Myönnytyksiin eivät kuitenkaan kuuluneet Muurmannin radan katkaiseminen ja tehokas osallistuminen Leningradin piiritykseen, koska Suomen sodanpäämääränä oli Suur-Suomi, ei Neuvostoliiton täydellinen tuhoaminen niin kuin oli karkeasti määritellen tavoitteena Saksalla. Suomi valloitti takaisin talvisodassa menetetyn Karjalan ja "vapautti" suomenkielisen väestön asuttamat Vienan ja Aunuksen Neuvostoliittoon kuuluneessa Itä-Karjalassa. Sen pidemmälle ei oltu halukkaita menemään. Suur-Suomi-idea siis myös rajoitti Suomen sodanpäämääriä eikä vain laajentanut niitä, mutta tätäkään ei haluttu sodan jälkeen myöntää, koska tulkinta rakennettiin sen varaan, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kimppuun eikä päin vastoin ja että Suomi sen vuoksi taisteli itsenäisyydestään alusta saakka. Se tulkinta nähtiin soveliaaksi niin sodan vaatimiin uhreihin kuin kuin päättäjien vastuukysymyksiinkin nähden.

Charles Lundin kiisti tämän tulkinnan pätevyyden jo vuonna 1957 ja osoitti, että Suomi oli hyökkääjä Saksan rinnalla. Kesti kuitenkin tasan 30 vuotta, ennen kuin asia Suomessa myönnettiin. Se tehtiin Mauno Jokipiin teoksessa "Jatkosodan synty", julkaistu vuonna 1987. Siitäkin karsittiin pois kaikki viittaukset siihen, että Suomi olisi jo talvisodan aikana omaksunut käsityksen, jonka mukaan Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon ja Suomi saisi sen sodan yhteydessä menetyksensä takaisin. Talvisota haluttiin säilyttää puhtaana pyhänä sotana. Sillä ei saanut olla mitään yhteyttä Saksaan eli siihen pahan akseliin, joka paljastui kaikessa alastomuudessaan heti Saksan tappion jälkeen. Näin jäi tulkinnaksi se, että Suomi teki talvisodassa rauhan sotilaallisesti katsoen yhdennellätoista hetkellä ja sen vuoksi hyväksyi sen kummemmin tinkimättä Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Että ehtoihin olisi suostuttu armeijan säästämiseksi Karjalan takaisinvaltaamiseksi Saksan hyökkäystä silmällä pitäen, torjuttiin jyrkästi ja torjutaan yhä, vaikka asiasta on vankkoja lähdetietoja valtioneuvoston pöytäkirjoja myöten.

Vallitsevan tulkinnan mukaan Suomi säästyi miehitykseltä tai ainakin laajemmilta alueluovutuksilta Talin-Ihantalan menestyksellisen puolustustaistelun vuoksi. Taistelu oli kyllä sekä sankarillinen että menestyksellinen, mutta sen merkitystä korostettaessa jää helposti huomiotta se, että varsinainen ratkaisu tapahtui Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 ja Viipurin menetyksessä sen ja niin sanotun Kannaksen halkijuoksun seurauksena. Tarkkaa tutkimuksellista tietoa ei ole siitä, missä vaiheessa Neuvostoliitto lopetti Suomessa taistelevan armeijansa miehistö- ja materiaalitäydennykset eli milloin tavara- ja miehistöjunat alkoivat kulkea lastatuina Viipurista Leningradiin eikä päinvastoin. Se tiedetään, että täällä olevilla venäläisjoukoilla oli kaukaisia tavoitteita Kymijokea myöten, mutta se ei todista, että Stalinin tarkoituksena oli valloittaa Suomi. Sen hän olisi voinut halutessaan tehdä esimerkiksi pitkittämällä sotaa ohi Saksan romahtamisen ja aloittamalla sen jälkeen uuden suurhyökkäyksen Suomessa.

Mutta jääköön sota. On muitakin esille otettavia pitkän aikavälin tulkintalinjoja, joissa näkyy voittajan historiankirjoitus. Kun kysymme, millainen Suomi meillä on tänään, kuuluu pelkistetty ja kärjistetty vastaus: meillä on fennomaanien tavoittelema Suomi. Meillä on se Suomi, jonka suurmiehinä kunnioitetaan miehiä A.I. Arwidssonista, J.V.Snellmaniin, Elias Lönnrotiin ja Yrjö Koskiseen. Sen mukainen on myös historiatulkintamme. Se tulkinta ulottuu hamaan keskiaikaan ja Suomen liittämiseen Ruotsiin, mutta jatkuu siitä 1500-luvulle ja edelleen kohden nykyaikaa.

Yksi solmukohta tässä tulkintalinjassa on nuijasota. Se näkyy edelleen koulun oppikirjoissa selitetyn talonpoikien kapinaksi laillista kuningasta Sigismundia vastaan. Sitä että kapina suuntautui erityisesti Suomen aatelia vastaan ja että kapinoivat talonpojat siitä syystä säästivät kuninkaankartanot hävittämiseltä, ei haluta vieläkään myöntää. Syynä on vuosi 1918, josta minun ei tule täällä puhua. En siitä enemmän puhukaan, mutta totean silti, että vuoden 1918 jälkeisessä Suomessa ei voitu hyväksyä yhtä kapinaa ja tuomita toista. Ne rinnastettiin, koska punakapina haluttiin ymmärtää nousuksi maailman demokraattisinta parlamenttia ja sen luottamusta nauttivaa senaattia vastaan. Näin tahdottiin torjua se, että kapina olisi kartano- ja teollisuusalueilla suuntautunut paikallista yläluokkaa vastaan. Siksi ei talonpoikienkaan sopinut nousta aatelia vastaan.

Erityisen näkyvä on fennomaaninen tulkinta 1800-luvun osalta. Suomen saama autonomia nähdään edelleen, tosin muiden syiden ohella, Aleksanteri I:n ihanteellisen kauden luomukseksi, keisarin jalomieliseksi lahjoitukseksi Suomelle. Kuitenkin kyse oli siitä, että hallinnollisesti kehittymätön Venäjä ei yksinkertaisesti kyennyt nivomaan oman hallintonsa alaiseksi Suomen kokoista aluetta. Sen oli pakko myöntää Suomelle autonomia niin kuin se teki kaikkien muidenkin suurempien valloitustensa kanssa. Elintärkeät etunsa se valvoi armeijanosastojen ja kenraalikuvernöörijärjestelmän avulla. Muulta pohjalta on vaikea ymmärtää, että Nikolai I:n kaltainen taantumuskeisarikin hyväksyi Suomen autonomian, samoin hänen seuraajansa. Tämä lähtökohta selittää samalla sortovuosien tulon. Heti kun Venäjä sai hallintokoneistonsa modernisoiduksi, se rupesi nivomaan kiinteämmin oman päätöksentekonsa alaiseksi entisiä voittomaitaan. Kuvailluntyyppinen rationaalinen selitys Suomen autonomialle ei sopinut fennomaaneille, koska se olisi heikentänyt Suomen asemaa puolustustaistelussa Venäjän otteen kiristämistä vastaan. Parempi lähteä jalomielisestä lahjoituksesta, joka sisälsi peräti Ruotsin ajoilta periytyvät perustuslait. Näin sortovuosien valtiokaappauksesta tuli järkyttävämpi ja oikeudettomampi.

Huomattavan osan oppikirjoista täyttää kansallisen heräämisen kuvaaminen. Varhaisin kansallinen herätys oli kuitenkin ohut juonne maassa, joka oli kulttuuriltaan ruotsalainen ja jossa ruotsin kieli jatkoi voittokulkuaan sivistyskielenä ainakin sataluvun puoliväliin saakka. Kuvaavaa on, että vain Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäinen pöytäkirja vuonna 1831 kirjoitettiin suomeksi, kaikki muut vuoteen 1856 saakka ruotsiksi. Sukunimiä ruotsinnettiin, ei suomennettu. Tulkintaan kuuluu, että suomalaisuusmiehet nähdään aatteen läpitunkemina äidinkieleltään ruotsia puhuvina idealisteina, jotka vaivalla opettelivat suomen. Muutamat niin kyllä tekivätkin, mutta valtaosaltaan varhaiset fennomaanit olivat maaseudun virkamiesten - opettajien, pappien, tuomareitten, nimismiesten, maanmittarien ja apteekkarien - poikia, jotka oppivat suomen kasvuympäristössään ja oppivat sen siitä syystä, että talonpoikien merkitys ja painoarvo kaiken aikaa kasvoivat ja kanssakäynti heidän suuntaansa kävi säätyväelle mahdolliseksi ja hyödylliseksi. Nämä maaseudun virkamieskotien kasvatit liittoutuivat aikanaan talonpoikien kanssa ja ottivat suomen kielen aseekseen kamppailussaan korkeimpia virkapaikkoja miehittävää ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan.

Voittoa fennomaanit olisivat tuskin saaneet ilman liittoutumista keisarillisen hallituksen kanssa. Pietari näki fennomaaneissa aseen, jonka avulla hallita Suomea helpommin kuin nojaamalla yläluokkaan, joka tähyili kohden Ruotsia ja korosti voimakkaasti Suomen lakeja, ne kun muun ohessa määräsivät Suomen viralliseksi kieleksi ruotsin ja säätivät kelpoisuusehdoista virkoihin yläluokalle edullisella tavalla. Fennomaanien ja Pietarin liitto ulottui sortokausiin saakka. Suomenkieliset muodostivat myöntyväisyyssuunnan eivätkä jääneet ilman palkkioita. Sortotoimien vuoksi viroista erotetut ruotsinkieliset saivat säännöllisesti seuraajakseen suomenkielisen.

Jääköön fennomania. Otan vielä yhden kaapin, jossa on luurankoja, vieläpä kosolti. Se on aikalaishistoria. Ruotsissa on kokonainen erillinen instituutti harjoittamassa aikalaishistoriaa ja siellä on tekeillä mahtava projekti, joka pyrkii kattamaan ajan II maailmansodasta nykyaikaan. Vastaavia hankkeita on monissa maissa, ei vain ole meillä. Miksi ei? Hiljakkoin Suomen tiedeseurassa aiheesta esitelmöinyt historianprofessori esitti syyksi lähteiden puutteen. Niitä puuttuukin, koska suuri osa lähteistä on määrätty toistaiseksi salaisiksi, mutta sama este on toki läsnä muissakin maissa. Sitä paitsi media käsittelee tänään aiheen kuin aiheen paljon perusteellisemmin ja täydellisemmin kuin aikaisemmin. Yksin siitä löytyy kosolti lähteitä ja johtolankoja mahdollisuudesta haastatteluihin erikseen puhumatta. Lähteiden puute ei siis voi olla aikalaishistorian syrjäyttämisen todellinen syy. Keskiajan tutkijat joutuvat puristamaan esille tulkintansa paljon vähäisemmällä lähdemäärällä. Todellinen syy on se, että meillä historiankirjoitus on lyhemmässä liekanarussa kuin monissa muissa läntisen Euroopan kehittyneissä maissa. Siihen että niin on, löytyy monta selitystä. Yksi niistä on maan pieni koko, toinen pitkään jatkunut keskitetty presidenttivetoinen päätöksenteko. Viimeksi mainittu rajoitti myös lehdistön vapautta niin kuin hyvin tiedetään, miksei sitten myös historiankirjoitusta. Mutta syitä on syvemmälläkin. Vahva juonne ulottuu vuoteen 1918, mutta siitähän minun ei pitänyt puhua.

Luurankoja siis löytyy? Mitä näin ollen pitäisi tehdä? Tulisiko koko tulkintalinja tarkistaa ja tarpeellisin osin muuttaa toiseksi? Ei minusta. Siten synnytettäisiin vain uusi tulkintalinja, jolla olisi jonkun mielestä omat heikkoutensa. Toisekseen kaikilla muillakin mailla ovat omat mustat läiskänsä, toisilla tummemmat toisilla vaaleammat. Jokaisella maalla on erään sanonnan mukaan sellainen hallitus kuin se ansaitsee, ja niin saattaa hyvinkin olla laita myös historiankirjoituksen osalta. Ainoa mitä ehkä opettajat voisivat opettaessaan tehdä, olisi sen julkituominen, että muitakin tulkintoja kuin juuri oppikirjan esittämä valtalinjatulkinta on tarjolla - jos näin todella on. Muutoin tyytykäämme odottamaan aikaa parempaa.

Parempi aika saattaa olla tulossakin päätellen siitä vastaanotosta, jonka Elina Sanan paljastukset saivat aikaan. Suuri yleisö piti häpeällisenä, ettei niitä asioita, joista kirja kertoi, ollut aikaisemmin otettu esille. Ilmapiiri Suomessa on siis jostakin syystä lyhyessä ajassa liberalisoitunut. Niin on tapahtunut Neuvostoliiton romahdettua, mikä yhdistyneenä Suomen liittymiseen Euroopan Unioniin muutti syvällisesti sekä Suomen sisäpoliittista että ulkopoliittista tilannetta. Tuo muutos aiheutti tietynlaisen katkeamisen siihen vallankäytön jatkumoon, josta edellä mainitsin. Se katkeaminen mahdollisti historiallisten tapahtumien tarkastelun ja arvioinnin näkökulmasta, jossa ei enää niin tiukasti kuin aikaisemmin oltu sidottuja me-asenteeseen, siis siihen, että "me" olemme tehneet sitä tai tätä ja tietysti tehneet ainakin pääasiassa hyvin ja oikein. Me-asenteen rinnalle nousi uusi asenne, sellainen, jossa ymmärrettiin "niiden" silloin menetelleen niin ja niin ja tehneen ratkaisunsa siitä ja siitä syystä.

Heikki Ylikangas

[1] Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton syyspäivillä Saksalaisella koululla 9.10.2004 pidetty alustus. Julkaistu Heikki Ylikankaan kotisivulla.

Luovutetut -sivustolle...

Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla

Agricolaverkon vintti