Liisa Väisänen on asunut Andalusiassa nyt nelisen vuotta, mutta ensimmäisen Espanjan-matkansa hän teki sinne minne monet muutkin 1970-luvun suomalaisturistit eli Mallorcalle. Myöhemmät työmatkat ovat vieneet eri puolille tätä monimuotoista maata, ja niinpä kirjan idea on sama kuin aikaisemmassa Italia-teoksessa eli Väisänen esittelee Espanjan maakunta (itsehallintoalue) kerrallaan. Alkusivuille sijoitettu karttapiirros selventää, missä päin milloinkin liikutaan.

Matkan varrella poiketaan palatseissa ja pyhäköissä, tavataan mielenkiintoisia ihmisiä kuninkaallisista aasinajajiin ja maantierosvoihin, maistellaan tapaksia ja kuunnellaan flamencoa sekä poiketaan sellaisille sivukujille, joita kulkija ei ehkä omin päin löytäisi.

Moskeija vai katedraali?

Espanja on yksi Euroopan vanhimmista valtioista. Se syntyi, kun Kastilian ja Leónin kuninkaan tytär Isabella ja Aragonian perintöprinssi Ferdinand solmivat avioliiton 1400-luvun lopulla. Los Reyes Catolicos -nimellä tunnettu pariskunta ei pakottanut valtakuntaansa yhtenäiskulttuuriin, eikä se ole onnistunut myöhäisemmillekään vallanpitäjille, ei edes diktaattorin ottein hallinneelle kenraali Fransisco Francolle. Osasyynä on maan vuoristoisuus: kun kulkeminen on ollut hankalaa, vaikutteet eivät ole vaihtuneet.

Nyky-Espanja koostuu 17 itsehallintoalueesta, joiden autonomisuusaste vaihtelee. Kieliäkin on useita. Se, mitä me kutsumme espanjaksi, on kastiliaa, jonka ohella maassa puhutaan katalaania, galegoa, baskia eli euskaraa sekä muutamaa muuta paikalliskieltä. Murteet ovat sitten vielä erikseen.

(Muistan oman ällistykseni, kun takavuosina, innokkaiden ja mielestäni hyvin sujuneiden espanjan opintojen jälkeen laskeuduin koneesta Bilbaon lentoasemalla ja tajusin, etten ymmärtänyt opaskylteistä tai mainoksista yhtään mitään. Alkuperästään ylpeät baskit olivat kirjoittaneet ne omalla kielellään.)

Etenkin Etelä-Espanja, nimenomaan Andalusia, on uskontojen ja kulttuurien sulatusuuni. Sen kuulee alueen nimistöstä ja näkee kaupunkien muhkeissa katedraaleissa: esimerkiksi Malagassa ja Sevillassa ne on rakennettu moskeijan päälle, Córdobassa sen sisään. Mutta kun Córdoban piispa muutti iät ajat moskeijakatedraaliksi kutsutun temppelin nimen pelkäksi katedraaliksi, hiippakuntalaiset suuttuivat.

Historiatietoisuus siis tuntuu istuvan espanjalaisissa vähintään yhtä syvällä kuin italialaisissa, ja vuosisatojen varrella on opittu elämään rinnakkain. Erityisesti Sevillassa tapaa kahta omaleimaista taidetyyliä: mozárabe on se, jota kristityt tekivät arabivalloittajille, mudéjar se, jota muiden arabien lähdettyä maahan jääneet islamilaistaiteilijat tekivät kristityille.

Uskonnon vaikutus on maassa suorastaan sisäänrakennettua: kun Väisänen antoi koirilleen nimiksi Carmen ja Dolores, naapuruston naiset ihmettelivät ja taisivat vähän paheksuakin, molemmat kun ovat Neitsyt Marian nimityksiä. Mutta vaikka jumalanäiti on läsnä joka kirkossa – useimmissa monessa eri hahmossa – ei naispappeus ole Espanjassa hyväksyttyä kuten ei muissakaan katolisissa maissa. Tästä on kirjassa osoituksena juttu, jossa oletettu padre osoittautuu vähän ennen rukoushetken alkua madreksi ja jumalanpalvelus meinaa jäädä pitämättä. (Opas oli kyllä varautunut tilanteeseen, joten ilman iltarukousta eivät suomalaiset pyhiinvaeltajat jääneet.)

Narupohjaisten kenkien tarina

Väisäsen teksti liikkuu vaivattomasti historian ja nykypäivän välillä. Helpoimmin kirjoittajan katse kiinnittyy taiteeseen ja arkkitehtuuriin – onhan hän taidehistorioitsija ja symbolitutkija, joten esimerkiksi Pablo Picasson kuulu Guernica-maalaus tulee selostetuksi baskien vanhan pääkaupungin katuja kulkiessa – mutta arjenkaan ilmiöt eivät jää huomaamatta sen enempää nykyhetkessä kuin menneisyydessä. Tapahtumilla on taustansa, esineillä historiansa. Espadrillokset, narupohjaiset jalkineet, jotka moni suomalaislomailijakin on havainnut käyttökelpoisiksi ja mukaviksi, syntyivät kun baskit hiipivät keinotekoisena ja laittomana pitämänsä Espanjan ja Ranskan välisen rajan yli tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään.

Euroopan vanhimpiin kansoihin kuuluneet baskit elävät edelleen näissä kahdessa valtiossa. Toki Espanjassa on Francon aikojen sorrosta – hirvittävimpänä se näyttäytyi sisällissodan pommituksissa – päästy ja baskien terroristijärjestö ETA:kin alkaa rauhoittua, mutta vastakkainasettelun aika ei ole ihan kokonaan ohi.

Baskien kunniaksi on kyllä sanottava, että Bilbaon ihme ei olisi ollut mahdollinen ilman heidän ennakkoluulottomuuttaan, luovaa hulluuttaan ja riskinottokykyään. Näiden ominaisuuksien turvin surkeasta ja likaisesta kaupunkipahasesta tuli modernin taiteen tyyssija. Guggenheim-museon vauhdittama matkailu toi sinne kaikkiaan noin 40 000 pysyvää työpaikkaa. Vuosittain kaupungin kassaan kilahtaa satoja miljoonia euroja eli enemmän kuin museon rakentaminen baskeille maksoi.

Itsenäisyyttä tavoitelleen Katalonian alueen historian ja nykytilan Väisänen selostaa hyvin niin pitkälle kuin se ajallisesti on mahdollista. Kirja on kirjoitettu viime vuoden puolella eli aivan viimeisimmät tapahtumat eivät siihen ole ehtineet, mutta hankehan näytti jo silloin valuvan hiekkaan. Lopullisestiko? Vaikea sanoa – ei Espanja mikään ruutitynnyri ole, mutta maassa, jossa erilaiset vapaat kansalaisjärjestöt alkavat korvata perinteisiä puolueita, on miltei kaikki mahdollista.

Viiden miljoonan vaeltajan reitti

Kulttuurimatkailijan Espanjasta ei ehkä voi edes puhua mainitsematta kristikunnan kolmen huomatuimman pyhiinvaelluskohteen joukkoon kuuluvaa Santiago de Compostelaa (ne kaksi muuta ovat tietenkin Rooma ja Jerusalem). Kaupunkiin vaeltaa vuosittain noin viisi miljoonaa ihmistä eri ilmansuunnista; Väisänen näyttää kulkeneen kaikki eri reitit joko yksin tai opastamansa vaeltajaseurueen mukana. Osa heistä on ollut liikkeellä nimenomaan pyhiinvaellusmielessä eli hengellistä kokemusta hakemassa, osa omia fyysisiä rajojaan etsimässä, sillä kymmenien kilometrien kävelymatkat auringonpaahtamilla vuoripoluilla kysyvät kuntoa. Osa taas on oivaltanut sen, että vaellus Santiagoon on myös matka Euroopan ja kristinuskon historiaan, kulttuuriin ja taiteeseen, ja toistelee ehkä mielessään Goethen lausetta:

”Eurooppa on syntynyt pyhiinvaellusreittien varrelle ja kristinusko on meidän äidinkielemme”.

Toki kristinuskon nimissä on Espanjassakin tehty paljon pahaa – inkvisitio, jonka tarkoituksena oli alun perin lähinnä olla eräänlainen totuustuomioistuin eli tutkia uskonoppeihin liittyviä kysymyksiä, tuli reilun 300 toimintavuotensa aikana polttaneeksi roviolla yli 30 000 ihmistä. Kidutettuja oli kymmenkertainen määrä. (Luvut ovat inkvisition omista asiakirjoista.) Mutta aivan inkvisition ydinalueilta on kotoisin yksi kolmesta katolisen kirkon naispuolisesta kirkkoisästä eli Ávilan Pyhä Teresa, joka uudisti karmeliittojen sääntökuntaa ja perusti 1500-luvulla 17 luostaria.

Teresan muisto elää Kastilian ja Leónin seuduilla niinkin arkisessa asiassa kuin ruoassa. Ávilassa syödään yhä hänen nimeään kantavia makeita leivonnaisia, ja mitä ruokaan yleensä tulee, niin se on Väisäsen tekstissä vahvasti läsnä muutenkin. Jos ottaa vain yhden esimerkin, niin se on luonnollisesti paella, joka syntyhistorialtaan muistuttaa Italian pizzaa. Otetaan siis mitä on, pannaan se uuniin (paellan tapauksessa pannulle) ja jaetaan paikalle osuneen seurueen kesken.

Italia-kirjan tapaan tämäkin teos on – alkusivujen karttapiirrosta lukuun ottamatta – täysin kuvaton, mikä tietysti lukiessa hieman harmittaa kun yhtä ja toista mielenkiintoista on käytävä katsomassa Googlen kuvahausta. Toisaalta ratkaisun ymmärtää: jos kaikista paikoista olisi otettu yksikin kuva, kirjalla olisi kokoa ihan liikaa. Nykymuodossaan sitä voisi ajatella kantavansa matkalla mukana, vaikka kirjan lukeminen on tietysti seikkailu sinänsä.

Kuten Väisäsen Italia-teoksessa, myös tässä on ”lisäymmärrystä”-osio eli kymmenen Espanjasta ja espanjalaisuudesta kertovan kirjan ja kymmenen elokuvan lista. Molempien skaala on laaja: Ernest Hemingwayn, Cervantesin, Luis Bunuelin ja Pedro Almodóvarin rinnalla on niin vanhoja kuin uusia, osin yllätyksellisiäkin nimiä.

Kulttuurimatkailijan oppaaksi tämä on oivallinen: hauskasti kirjoitettu tietopaketti ja vinkkipankki. Ja jos sitä sattuisi lukemaan aurinkorannalla, niin enpä ihmettelisi jos lepotuoli jäisi tyhjäksi kun teksti houkuttaisi tutkimaan seutuja omin silmin.