2010-luvun mediakulttuuri tulkitaan teoksessa tunnepainotteiseksi siten, että niin sanotun tunnetalouden merkitys on kasvanut mediateollisuuden sisällä. Samalla sosiaalisen median nousu on tuonut muuntuneeseen kulttuuriin uusia arvoasetelmia ja käytäntöjä. Tätä kautta ovat mahdollistuneet paitsi erilaiset ääriryhmäilmiöt sosiaalisessa mediassa operoivan ”valemedian” muodossa mutta myös ”medioituneen solidaarisuuden” osoitukset hyväntekeväisyyskampanjoiden voimin vakiintuneemmissa massatiedotusvälineissä. Medioituneet solidaarisuuskampanjat eivät sinällään ole uusi keksintö. Jo 1980-luvulla konsepti oli käytössä Live Aidin kaltaisten tapahtumien yhteydessä.

Artikkelikoosteen ehdoton hyve on tulkita 2010-luvun humanitarismia kriittisten linssien läpi. Tällöin esimerkiksi suhde pakolaisuuteen liittyviin kampanjoihin on tutkimuseettisesti ”naiivia humanitarismia” terveemmällä pohjalla. Naiivilla humanitarismilla tarkoitetaan niitä myötätunnon tai solidaarisuuden ilmauksia, joissa avun kohteet nähdään joko avuttomina uhreina tai yli-inhimillisinä sankareina hieman historiallisen ”jalon villin” konseptin tapaan. Tällaisia hankkeita voivat olla tosi-tv-sarjat, dokumentaariset projektit, someympäristön klikkaushaasteet, monimedialliset hyväntekeväisyyskampanjat ja jopa lähihistoriaan kytkeytyvät museoympäristöt.

Yksi keskeisistä ajatuksista teoksessa on, että pelkät uhrikuvastot eivät 2010-luvun tunnetaloudessa riitä vaan posthumanitaristisia kampanjoita suunnitellaan monisäikeisemmin siten, että pelillisyys, monimediallisuus, oppiminen ja interaktiivisuus ovat tulleet osaksi medioitunutta solidaarisuutta. Samalla tosi-tv ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat lyöttäytyneet projekteissa näkyvästi yhteen. Suomessa hyvä esimerkki tästä kehityskulusta ovat Plan Finlandin ja Arman Alizadin yhteistyönä toteutetut tv-sarjat kuten Arman ja Kamerunin kummilapset, Arman ja aymara-lapset sekä Arman Pohjantähden alla.

Genren haaste on Katariina Nikusen mukaan kuitenkin siinä, että pakolaisaiheita lähestytään usein länsimaisen katsojan tunnerepertuaarin kautta mikä on omiaan uusintamaan eriarvoisuutta osapuolten välillä, ei niinkään vähentämään sitä. Toisaalta affektien ruokkima länsimainen tietoisuus tuottaa myös toimintaa mikä näkyy kiihtyvinä rahavirtoina avustettaville kohteille. Kenties kaikki lopulta voittavat? Nikunen tutki artikkeliaan Pakolaisuus tositelevisiossa: eettisen viihteen tunnetalous varten australialaista Go Back Where You Came From -tosi-tv-sarjaa, joka rakensi affektipohjaa maahanmuuttovastaisuuden ja pakolaisten maantieteellisten lähtöolosuhteiden törmäyttämisen kautta.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista artikkeleista tulee Karina Horstilta. Välimeren ylitysoperaatioista jälkeenjääneiden esineiden ”sosiaalinen elämä” museoesineinä ja katastrofien viestinvälittäjinä on aihepiiri, johon tulisi kiinnittää jatkossakin huomiota. Horsti lähestyy aihetta monipaikkaisesti siten, että kohteina ovat maahanmuuttoaktivistien ”antimuseo” PortoM Lampedusalla ja Galata-merimuseo Genovassa. Ilmenee, että vanhat kolonisoivat käytännöt varjostavat uraauurtavaa antimuseotoimintaa siinä missä vakiintuneempaakin museoalan yrittämistä. Kun ilmiö vielä yhdistetään katastrofikohteiden ”tumman turismin” teemoihin, ollaan moninkertaisten eettisten haasteiden äärellä.

Tahmea julkisuus

Sosiaalisen median ilmiöistä opus noteeraa Lahden Klu Klux Klan-tapauksen, jota käsitellään kiinnostavasti ”tahmean kuvaston” kerryttämän tunnetalouden logiikan kautta. Tahmealla kuvastolla tarkoitetaan kuvaa tai ilmausta, joka kerää affektiarvoa voimakkaan kierron kautta sosiaalisessa mediassa. Mitä enemmän kuva tai meemi liikkuu keskustelupalstoilla ja pikaviestimissä, sitä enemmän tunnetalousarvoa se ympärilleen synnyttää. Samaa logiikkaa sovelletaan jälkimodernissa markkinoinnissa sekä klikkimediassa. Nikusen ja Mervi Pantin artikkelin Tapaus Ku Klux Klan: affektiivisen julkisuus, moraaliset tunteet ja tahmainen julkisuus ohella tahmaisuuden teema on kiinnostavasti käytössä myös Camilla Haaviston ja Mari Maasillan artikkelissa Hidas media myötätunnon herättäjänä. Hitaalla medialla tutkijat tarkoittavat dokumenttielokuvaa ja romaania nopeiden viestimien eräänlaisena vastapainona.

Kokonaisuutena kirja on erittäin suositeltava kokonaisuus kaikille niille ihmisille, jotka työssään, harrastuksissaan tai vapaa-ajallaan törmäävät mediakulttuurin muutoksiin, maahanmuuttoon, pakolaisuuteen tai monikulttuurisuuteen millään muotoa. Artikkelit ovat positiivisella tavalla selkokielisiä mutta samaan aikaan sisällöllisesti valideja myös tutkimuskäyttöön. Toimittajakaksikko luonnehtii kirjan suhdetta monikulttuurisuuteen ja pakolaisuuteen normatiiviseksi mutta varsinaisesta politikoinnista voi mielestäni puhua vain huonolla omatunnolla.

Värittyneimmilläänkin skenaariot ovat moniulotteisesti pohdiskeltuja mikä lisää niiden tuottaman tiedon uskottavuutta. Kouluarvosanoin arvioituna tässä ollaan hyvin lähellä täyden kympin suoritusta. Pakolaistaustaisten tutkijoiden osallisuus teoksesta toki jälleen puuttuu. Toivottavaa olisikin, että tämä asiantila korjaantuisi tulevaisuudessa kaikessa aihepiiriin liittyvässä suomalaisessa tutkimustoiminnassa.