Useimmilla suomalaisilla on jonkinlaisia mielikuvia tai mielipiteitä lähiöistä. Usein nämä käsitykset ovat tavalla tai toisella hieman negatiivisia. Samalla niiden todellisuuspohja on monesti varsin huteralla pohjalla. Esimerkiksi mitä asuinalueiden turvallisuuteen tulee, moni levottomana pidetty lähiö on itse asiassa huomattavasti mainettaan parempi. Sen sijaan eräs keskeinen ja samalla hyvin todellinen lähiöiden ongelma koskee niiden asukkaiden vieraantuneisuutta yhteiskunnan virallisesta poliittisesta sfääristä.

Tämä vieraantuneisuus ilmenee esimerkiksi siinä, että lähiöiden äänestysaktiivisuus on monesti huomattavasti keskimääräistä alhaisemmalla tasolla. Kysymykset kansalaisten osallisuudesta poliittisen järjestelmän toimintaan ovat tärkeitä, sillä ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta on kuulunut länsimaisen yhteiskunnan ihanteisiin aina valistusajasta lähtien. Kansalaisten vieraantuminen poliittisesta järjestelmästä on siten todellinen haaste länsimaiselle demokratialle.

Juuri tätä ongelmakenttää Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta kartoittavat ruohonjuuritasolta lähtien teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä. Kirjan tarkoituksena on toimia kuvauksena poliittisesta osallisuudesta ja osallistumattomuudesta sekä kansalaisuudesta ja demokratiasta 2010-luvun Suomessa. Kirja pohjautuu tutkimukseen ja politiikkatyöpajaprojektiin, jonka kirjoittajat ovat toteuttaneet eräässä anonyymiksi jäävässä helsinkiläislähiössä. Lähiön ja samalla kirjan keskeisin näyttämö on perheille suunnattu yhteisötila, jota kirjoittajat kutsuvat Kahvila Kultakutriksi. Kirjoittajien tutkimusaineisto koostuu haastatteluista sekä tutkimusprojektin aikana tehdyistä usein varsin mielenkiintoisista havainnoista.

Hienovarainen luokkajako

Luhtakallion ja Mustrannan mukaan taloudellisen eriarvoisuuden lisäksi on olemassa myös poliittista eriarvoisuutta ja eriarvoistumista. Samalla suomalaisen yhteiskunnan luokkajako on varsin hienovarainen. Vaikka demokraattinen järjestelmä periaatteessa takaa kaikille kansalaisille yhtäläiset vaikutusmahdollisuudet, voi perustuslain takaamasta tasa-arvosta huolimatta resurssien puute rajata yksilöiden osallistumismahdollisuuksia hyvin merkittävällä tavalla. Käytännössä eri ihmisryhmillä on erilaiset mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan. Toisaalta myös eletty elämä voi muokata yksilön kokemusta siitä mikä ylipäänsä on mahdollista ja mikä ei. Esimerkiksi Helsingin keskustassa järjestettyyn mielenosoitukseen osallistuminen osoittautui suurimmalle osalle Kultakutrin asiakkaista liian vieraaksi ja vaativaksi asiaksi. Yhteiskuntaluokkien olemassaolo tulee näkyväksi juuri tällaisten erojen kohdalla.

Vaikka eräät tutkijat karsastavat Suomen kohdalla luokkayhteiskunnasta puhumista, luokkaerot ovat Suomessa todellisia. Niitä ei välttämättä tule arkielämässä ajatelleeksi, mutta esimerkiksi kvalitatiivisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keinoin niiden kuvaaminen ja kartoittaminen on mahdollista. Kriittisemmästä näkökulmasta käsin tarkasteltuna ajatus yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta on pikemminkin osa ideologista kansallista kertomusta kuin totuudenmukainen kuvaus asioiden todellisesta tilasta. Luhtakallion ja Mustrannan mukaan eriarvoisuus on yhteiskunnallisena ongelmana erittäin monimutkainen ongelmavyyhti. Se ei ratkea helposti, mutta ongelmien ja kipukohtien kartoittaminen on välttämätöntä ratkaisujen hahmottamiseksi.

Kirjassa kuvatun työttömän Cissen tarina on hyvin kuvaava. Cissen kaltaisia tuttaviensa kämpillä majailevia ja päivänsä kaljanjuonnilla täyttäviä keski-ikäisiä miehiä löytyy varmasti jokaisesta suomalaisesta lähiöstä. Tällaisesta keskioluen täyttämästä arjesta on varsin vaikeaa päästä eroon, vaikkei varsinaista fysiologista alkoholiongelmaa olisikaan: Yhteiskunta ei suhtaudu kovin myötämielisesti niihin, jotka jossain vaiheessa ovat pudonneet pois sen rattaista. Vuosikymmeniä yhteiskunnan reunamilla eläneellä ei ole juuri realistisia työllistymismahdollisuuksia. Kuten Cisse itsekin kirjan sivuilla toteaa, töihin ei juoppoja oteta. Alkoholin väärinkäyttäjäksi leimautuneen työllistymismahdollisuudet ovat vähissä. Cissen ja ympäröivän yhteiskunnan välinen suhde jää jännittyneisyydestään huolimatta ohueksi. Samalla ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta Cisse edustaa hukattuja mahdollisuuksia.

Eriytyvät kaupunginosat

Heikko sosioekonominen asema voi rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia hyödyntää elinympäristönsä tai kotikaupunkinsa tarjoamia mahdollisuuksia. Äärimmäisessä tapauksessa lähiön pienituloinen asukas saattaa olla oman kaupunginosansa vanki vain siksi, että rahalliset resurssit eivät riitä bussilippuun. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, jos keskiluokkaisempi kaupunkilainen jättää käymättä tietyssä kaupunginosassa siksi, ettei siellä ole mitään mielenkiintoista tai oman elämäntavan kannalta kiinnostavaa.

Viime vuosikymmeninä eri asuinalueet ovat muuttuneet yhä erilaisemmiksi. Kuten Luhtakallio ja Mustranta tuovat esille, tietyissä kaupunginosissa on huomattavasti enemmän tekemisen meininkiä, kun taas toisissa ei erityisemmin järjestetä kyläfestivaaleja tai muitakaan tapahtumia. Samalla on syytä muistaa, että viime vuosina myös monien lähiöiden palvelut ovat heikentyneet huomattavasti. Toisaalta monesta lähiöstä voi edelleen löytää tarvitsemansa. Kun siis Luhtakallio ja Mustranta toisinaan tuovat lähiöiden asukkaiden juurtuneisuutta kotikulmilleen esille jopa jossain määrin ongelmallisena asiana, voisi valittua lähestymistapaa myös kritisoida: Onko keskiluokkaisella, paremmalla alueella asuvalla tutkijalla oikeutta vihjailla, että lähiö olisi asuinalueena huonompi tai rajoittuneempi ja että oikea elämä olisi jossain muualla? Ehkä esimerkiksi kantakaupunki ei lopulta ole lähiötä parempi vaan pelkästään elinympäristönä erilainen. Jos ihminen on tyytyväinen omaan elinympäristöönsä ja viihtyy siellä, tutkijan tehtävänä ei voi olla asian surkuttelu edes rivien välissä. Onneksi Luhtakallio ja Mustranta osaavat olla kriittisiä myös omaa tutkijanpositiotaan kohtaan.

Luhtakallion ja Mustrannan mukaan viranomaisten asenne voi olla tavallista holhoavampi tiettyjen kaupunginosien asukkaita kohtaan. Kuvattuaan erästä tutkimuskohteenaan olevassa lähiössä tapahtunutta ja viranomaisten järjestämää talkootapahtumaa, Luhtakallio ja Mustranta kysyvät, voitaisiinko kuvitella, että esimerkiksi Helsingin Kuusisaaren asukkaat tulisivat ruokapalkalla kaupungin järjestämiin talkoisiin parantamaan oman asuinympäristönsä viihtyvyyttä. Kysymys on provokatiivinen, mutta samalla se paljastaa, että jopa yksittäinen talkootapahtuma voi kertoa jotain olennaista luokkaeroista ja yhteiskunnan valtasuhteista. Hieman samantyyppisen huomion kirjoittajat tekevät pohtiessaan, miksi lähiön asukastilaisuuksissa osallistujille ei yleensä tarjota mitään syötävää, vaikka niin tehdään monissa ”tärkeämmille” ihmisille suunnatuissa tilaisuuksissa. Ruoan jakaminen olisi kuitenkin melko edullinen keino sekä osallistujien arvokkuuden tunnustamiseksi että yhteisöllisyyden luomiseksi. Mielestäni tässä on tärkeä teema, jonka tiimoilta toivoisi heräävän laajempaa keskustelua.

Eräs kirjan mielenkiintoisimmista keskusteluista liittyy lähiöiden matalaan äänestysaktiivisuuteen. Kirjoittajat nostavat esille näkökulman, jonka mukaan äänestämättä jättäminen ei ole yksinomaan passiivisuutta ja tietämättömyyttä, vaan se voi myös olla perusteltu kannanotto ja siten aktiivista toimintaa vieraaksi koettua poliittista järjestelmää kohtaan. Tässä kohdin herää kysymys, ovatko kirjoittajat jopa liiankin ymmärtäväisiä informanttejaan kohtaan – äänestämällä voisi kuitenkin vaikuttaa edes vähän. Tällä hetkellä lähiöiden ääni ei kuulu vaaleissa erityisen hyvin. Varsinkin kuntavaaleissa äänestysaktiivisuus on tietyissä lähiöissä todella matala, vaikka juuri kuntavaalien kautta ihmisillä olisi mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöä koskeviin päätöksiin. Lopputulemana matalasta äänestysaktiivisuudesta on se, että lähiöiden kehittäminen ei yleensä lukeudu paikallispoliitikkojen kärkihankkeisiin.

Anonymisoinnin ongelma

Eräs mielenkiintoinen havainto, joka kirjassa tuodaan esille, liittyy siihen, että monet lähiön asukkaat eivät ole kriittisiä vain vanhoja poliittisia puolueita kohtaan. Sen sijaan he ovat kriittisiä myös populistisia liikkeitä kuten perussuomalaisia kohtaan. Näin siis jo Timo Soinin gradussaan esittämä arvio siitä, että populistien kelkkaan lähtevä ja aiemmin politiikkaan pettynyt kansalainen saattaa joutua pettymään jälleen kerran, on selvästikin osa monen lähiössä elävän esiymmärrystä siitä, miten vallitseva poliittinen järjestelmä toimii.

On helppo yhtyä kirjoittajien näkemykseen siitä, että demokratisoituminen on loputon työmaa. Monimuotoistuvassa Suomessa myös kulttuurierojen huomioiminen muuttuu yhä tärkeämmäksi. Esimerkiksi somalitaustaisia henkilöitä joutui jäämään Kultakutrin toiminnasta sivuun, kun paljastui, että toimintaa rahoitetaan Raha-automaattiyhdistyksen tuella, mikä on vastoin islaminuskon sääntöjä.

Kirjan tapahtumapaikkana ja tutkimuskenttänä olevan lähiön nimeä ei kirjassa paljasteta. Anonymisointia perustellaan vallitsevalla tutkimusetiikalla. Itse jäin kuitenkin miettimään uusinnetaanko tällä ratkaisulla samalla juuri niitä samoja lähiöihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja toiseuttavia diskursseja, joita tutkijat muuten pyrkivät mahdollisuuksien mukaan dekonstruoimaan ja haastamaan. Juuri tällainen tahaton toiseuttaminen on samalla myös ongelma, josta Luhtakallion ja Mustrannan muilta osin varsin hyvä kirja toisin paikoin kärsii. Toisaalta kirjoittajat tuovat riittävällä tavalla itsekin esille tähän ongelmakenttään liittyvää problematiikkaa.