Alkukesästä 2017 julkisuuteen levisi tieto siitä, että eräässä poliiseille tarkoitetussa suljetussa Facebook-ryhmässä esiintyi järjestelmällistä rasistista kielenkäyttöä. Miten tällainen pitkään jatkunut toiminta oli mahdollista nykypäivän moniarvoisessa ja suvaitsevaisessa Suomessa? Tapaus muistuttaa eräästä nykypäivän rasismiin liittyvästä paradoksista: Vaikka virallisen diskurssin tasolla rasismi tuomitaan, on rasismi silti ilmiönä läsnä suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa ja monissa vakiintuneissa käytännöissä. Toinen hyvä esimerkki, joka osoittaa rasismin läsnäolon suomalaisessa yhteiskunnassa, on viimeaikainen turvapaikanhakijoita koskeva yhteiskunnallinen keskustelu surullisine lieveilmiöineen.

Esimerkit osoittavat, että rasismi on aihe, jonka filosofinen tarkastelu on sekä ajankohtaista että tarpeellista. Jani Sinokin toimittama artikkelikokoelma Rasismi ja filosofia pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen. Sinokki ilmoittaa teoksen esipuheessa, että Rasismi ja filosofia on ensimmäinen suomenkielinen aihetta käsittelevä filosofinen teos. Rasismia on kuitenkin tutkittu ja teoretisoitu Suomessa varsin paljon muiden ihmis- ja yhteiskuntatieteiden piirissä. Vaikka nimellisesti nämä tutkimukset eivät olisikaan filosofisia, sisällöllisesti ne kuitenkin vähintäänkin sivuavat niitä samoja kysymyksenasetteluja, joita myös Rasismi ja filosofia pitää sisällään. Artikkelien kirjoittajat eivät kuitenkaan erityisemmin viittaa olemassa olevaan suomenkieliseen rasismia koskevaan tutkimukseen, vaikka esimerkiksi kulttuurintutkimuksen ja historiantutkimuksen piirissä rasismia on käsitelty varsin paljon.

Toisaalta pitkiä lähdeluetteloja olennaisempaa on se, kykeneekö filosofinen teos tuomaan keskusteluun uusia näkökulmia ja argumentteja. Tässä Rasismi ja filosofia mielestäni onnistuu vähintäänkin kelvollisesti. Esipuheessaan Sinokki lupaa artikkelien muodostavan keskustelevan kokonaisuuden, jossa jokainen artikkeli pyrkii myös jossain määrin haastamaan edellistä. Toisinaan artikkelien keskinäinen yhteys jää kuitenkin hieman hämäräksi. Teos on joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa ja artikkelit toimivat erittäin hyvin myös yksittäin. Artikkelien kirjoittajat ovat etupäässä suomalaisia. Kotimaisten kirjoittajien joukkoa täydentää nykyään Turun yliopistossa vaikuttava Joseph Almog, jonka teksti käsittelee länsimaisen liberalismin ja valistusajattelun perintöä ja syvällisiä vaikeuksiamme kohdata aitoa kulttuurista toiseutta.

Rasismi ja filosofia sisältää yhteensä 16 artikkelia, joten kaikkien artikkelien kursorinenkaan käsittely ei ole mahdollista merkkimäärältään rajallisessa kirja-arvostelussa. Tämän vuoksi kerron ensin yleisesti kirjaa yhdistävistä teemoista ja nostan sen jälkeen esille muutaman artikkelin, joiden tulokulmaa pidin erityisen mielenkiintoisena.

Olemusajattelun kritiikki

Eräs teoksen punaisista langoista liittyy rasismin ja essentialismin suhteeseen. Rasismi liittyy läheisesti olemusajatteluun. Olemusajattelulla on vanhat Aristoteleen filosofiaan palautuvat juuret länsimaisen filosofian perinteessä, mutta viime aikoina olemusajattelua on kritisoitu yhä ankarammin. Olemusajattelun soveltuvuus biologisten ilmiöiden hahmottamiseen on jo pitkälti kiistetty, kuten esimerkiksi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen muutama vuosi sitten julkaistussa kirjassa Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2010) todetaan. Lisäksi nykyisen biologisen tiedon perusteella biologisista ihmisroduista puhuminen on hyvin kyseenalaista. Aiempi rotuluokittelu perustui morfologiaan, mutta nykyiset DNA-tutkimukset ovat kyseenalaistaneet rotujen olemassaolon. Valtaosa ihmisen perimän geneettisestä muuntelusta on yksilöiden välistä. Olemuksellisten biologisten ihmisrotujen sijasta on vain tilastollisia eroja yksittäisten perintötekijöiden esiintymisessä eri ihmispopulaatioissa. Ihmisroduista puhumiselle ei siis ole biologista pohjaa.

Toisaalta vaikka rotuja olisi olemassa, tästä ei seuraa, että rasismi olisi oikeutettua. Ideologisessa ajattelussa yhteiskunnassa aktuaalisesti esiintyvät väestöryhmien väliset hierarkiat ja eriarvoisuus voidaan oikeuttaa luonnontieteen postuloimilla ”objektiivisilla” faktoilla, mutta nuo ilmiöt ovat silti luonteeltaan sosiaalisia. Genetiikan ja apartheidin välillä vallitsee ehdoton katkos. Näin ollen rasistisen ideologian perimmäinen heikkous on siinä, että se sotkee deskriptiivisen ja normatiivisen tason keskenään. Rasismin taustalla oleva päättelyvirhe on niin alkeellinen, että on suorastaan ihmeellistä, kuinka kukaan moraalifilosofian perusteet tunteva voi siihen sortua – ja silti monet merkittävät ajattelijat ovat antaneet rasismille intellektuaalisen tukensa.

Osittain juuri tämän vuoksi filosofian ja rasismin suhde on historiallisesti mielenkiintoinen tarkastelukohde. Useiden länsimaisen filosofian kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden tuotannosta löytyy rasistisiksi tulkittavissa olevia sivujuonteita, jotka eivät nykypäivän mittapuulla ole erityisen mairittelevia. Toisaalta yksittäiset lausumat tulisi nähdä osana syntykontekstiaan. Myös ns. ”suuret filosofit” ovat enemmän tai vähemmän aikansa lapsia. Toisinaan joidenkin filosofien huono maine saattaa myös olla suoranaisen jälkikäteisen vääristelyn tulosta. Klassinen esimerkki on Friedrich Nietzsche, jonka ajatteluun liittyviä myyttejä Leila Toiviainen murtaa omassa artikkelissaan. Sirkku Hellsten puolestaan pohtii artikkelissaan afrikkalaisen filosofian suhdetta länsimaiseen filosofiseen traditioon kyseenalaistamalla länsimaisen tradition väitteet omasta universaaliudestaan.

Helena Siipi kirjoittaa artikkelissaan Kulttuurinen rasismi ja aito puhdas ruoka siitä kuinka sinänsä arkiseen asiaan, ruokaan, voi liittyä runsaasti sellaisia merkityksiä ja kategorisointeja jotka eivät ole alkuunkaan neutraaleja. Esimerkiksi etninen ruoka ei ole vain ruokaa, vaan myös jotain minkä kuluttaminen voi samalla uusintaa rasistisia valtarakenteita. Näin myös hyvin arkisissa kulutusvalinnoissa korostuu antikolonialistisen refleksiivisyyden vaatimus. Kriittisestä näkökulmasta vaikkapa ateriointi kiinalaisessa ravintolassa ei välttämättä ole täysin valtasuhteista vapaa ja irrallinen kulutusvalinta kuten arjessa helposti ajattelisi.

Huumoria ja salaliittoteorioita

Erityisen mielenkiintoisena pidin Jarno Hietalahden artikkelia, jossa käsitellään rasistista huumoria Erich Frommin radikaalihumanistiseen ajattelua hyödyntäen. Tästä näkökulmasta olennaista on se, rakentaako huumori ihmisten välistä yhteyttä vai pyrkiikö se pikemminkin luomaan diskursiivisia eroja meidän ja heidän välille. Huumori on yhtäältä vallankäytön väline, mutta toisaalta sen avulla voidaan myös kyseenalaistaa vakiintunutta ja asettaa vallitseva järjestys kiusalliseen valoon. Tähän liittyy myös vastuu: Huumorin varjolla ei voida asettua puolustamaan syrjiviä ajattelutapoja.

Juha Räikän kirjoittama rasistisia salaliittoteorioita koskeva artikkeli on myös mielenkiintoinen sekä sisällöltään erittäin ajankohtainen, sillä viime vuosina Euroopassa on koettu eräänlainen uusrasistisen oikeistopopulismin nousukausi. Oikeistopopulismi rakentuu pitkälti juuri uusrasistisen diskurssin pohjalle. Uusrasistisessa diskurssissa maahanmuuttajia voidaan syyttää hyvin monenlaisista ongelmista, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse maahanmuuton kanssa. Kysymyksessä on mekanismi, jonka avulla huono-osaisten kauna saadaan kohdistumaan maahanmuuttajiin ja etnisiin vähemmistöihin.

Teoksessa viitataan myös filosofi Slavoj Žižekin mielenkiintoiseen ajatukseen siitä, että nykyaikana rasismi saattaa esiintyä vastakohtanaan, eräänlaisena metarasismina. Metarasismista on kyse silloin, kun rasismin vaaraan vedoten harjoitetaan ihmisryhmiä eriarvoistavaa politiikkaa. Tyyppiesimerkki on poliitikko, joka rasismin kasvun uhkaan vedoten haluaa harjoittaa esimerkiksi entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Suomalaisen nyky-yhteiskunnan suhde rasismiin on jossain määrin skitsofreeninen. Yhtäältä julkilausuttuun rasismiin suhtaudutaan hyvin kielteisesti. Toisaalta kun taas pintaa hieman raaputetaan, löytyy rasistisia käytäntöjä ja ajattelutapoja hyvin helposti ja hieman yllättävistäkin paikoista. Toisinaan rasismi on läsnä suorastaan kuin oman kieltämisensä kautta. Joskus tämä yhteys voi olla hyvin vaikeasti havaittava, kuten tapauksissa, joissa kiihkeän rasismin vastustajan subjektiviteetti perustuu pitkälti juuri sille, että rodullistavia kategorisointeja todella tehdään.

Kokonaisuudessaan Rasismi ja filosofia tarjoaa lukijalle uusia näkökulmia avaavan kokonaisuuden. Näistä näkökulmista on hyötyä myös empiirisemmin orientoituneille tutkijoille. Näin kirja myös lunastaa lupauksensa uusien ajattelun välineiden tarjoajana. Kirjaa voikin filosofien lisäksi suositella myös empiiristä tutkimusta tekeville yhteiskuntatieteilijöille ja kulttuurintutkijoille. Rasismi ja filosofia on hyvä esimerkki siitä, kuinka filosofinen ajattelu voi tarjota tutkimuksellisia ja ajatuksellisia eväitä myös muiden tieteenalojen harjoittajille.