MTV:n entinen Pariisin kirjeenvaihtajan Helena Petäistön teos esittelee Ranskan nuoren presidentin Emmanuel Macronin taustat ja valinnan vaiheet yleistajuisesti ja vetävästi. Teos on jaettu kahdeksaan lukuun, joista kattavin on viides luku, joka esittelee vuoden 2017 presidentinvaalit kuin hengästyttävän jännitysnäytelmän. Kirjan perusteella Petäistö selkeästi ihailee ja kunnioittaa Macronia. Ranska, Macron ja Minä onkin lähes ylistyspuheesta uudistajalle, jota Ranska niin kipeästi tarvitsee.

Kirja alkaa neljällä hyvin eripituisella luvulla, jotka taustoittavat Macronin nuoruutta ja uraa ennen vuoden 2017 presidentinvaaleja ja siihen johtaneita tapahtumia. Lisäksi luvuissa tutustutaan ranskalaisen presidentti-instituution historiaan. Ensimmäinen luku on lyhyt johdanto, mutta heti toisessa luvussa (“Hallitseeko Ranskaa kuningas, keisari, presidentti – vai Juppiter?”) Petäistö nostaa esille erittäin mielenkiintoisen kysymyksen Ranskan presidenttien roolista suhteessa historian tunnettuihin suurmiehiin kuten Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta ja Napoleon Bonaparteen.

Ranskalaiset ovat tunnetusti ylpeitä omasta historiastaan ja kulttuuriperinnöstään, eivätkä maan presidentit ole poikkeus. Ranskalaiset suurmiehet ja heidän tekonsa ovat varmasti tuttuja kaikille. Petäistön populaari ote tuleekin tässä luvussa vahvasti esille kun hän kirjoittaa esimerkiksi vallankumouksen “höyrypäistä” (s.21) ja Ludvig XIV:sta “kunkkuna” (s.25). Napoleon esitetään luvussa poikkeuksellisen älykkäänä hallitsijana ja tunnettuna lakiensäätäjänä. Napoleonin hallituskauden idealisoijat, jo 1830-luvulta lähtien, pyrkivätkin esittämään keisarin yksipuolisen positiivisessa valossa, mutta on tärkeä muistaa esimerkiksi, miten musertavia lakeja Napoleonin aikana säädettiin naisten oikeuksille. Napoleonin sodat myös ajoivat monet ranskalaiset yhä syvemmälle kärsimykseen (esimerkiksi Marseillessa oli nälänhätä vuonna 1814) ja mahdollistivat vieraiden valtojen vaikutuksen Ranskassa vuodesta 1814 lähtien.

Suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla “höyrypäät” ehkä olivat kyllästyneet vuosikymmenten ja vuosisatojen aikaisiin raskaisiin veroihin, äärimmäiseen sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja surkeuteen, jotka riivasivat tavallista kansaa samalla kun suurmiehet saattoivat elää yltäkylläisyydessä ja metsästää yksityisissä metsissään ja juhlia upeissa linnoissaan. Kuninkaallisten hautojen tuhoaminen, johon Petäistö kirjoittaa ”höyrypäiden” (ilman lainausmerkkejä) syyllistyneen, oli vahva symbolinen ele, jolla haluttiin osoittaa tavallisen kansan kärsimykseen syypäiksi niin silloiset kuin aiemmat hallitsijat sekä hovi, joka kulutti tähtitieteellisiä summia rahaa huvituksiin joka päivä. Kuningasmielisten rojalistien mielestä vallankumous oli katastrofi omassa luokassaan mutta monille muille kyse oli vapautuksesta vuosisataisesta ikeestä.

Kuvainnollisesti Ranskassa on nostettu monen hallitsijan pää kepin nokkaan mutta konkreettisesti uudella ajalla on teloitettu vain yksi kuningas, Ludvig XVI. Ranskassa oli vallankumoukset myös esimerkiksi vuosina 1830 ja 1848, mutta kummankaan yhteydessä ei teloitettu hallitsijaa. Petäistö toteaa sivulla 24, että

 “[…] eihän niin yksinvaltiaasta kuninkuudesta eikä niin vahvasta keisarikunnasta kuin Ranska on kokenut pitkän historiansa aikana, siirrytä pahaisessa parissa vuosisadassa minkäänlaisten tavisjohtajien alaisuuteen.”

Ranskalaiset ovat ehkä kirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa tulkinneet historiansa poikkeuksellisen pitkäksi ja hallitsijansa poikkeuksetta vahvoiksi, mutta todellisia yksinvaltiaita kuninkaita ja keisareita on Ranskassa ollut vain muutama. Ranskan keisarit kuolivat surullisesti maanpaossa, samalla tavoin kuin Ranskan kaksi viimeistä kuningasta (Kaarle X ja Ludvig Philippe I).

Toisen luvun epätarkan popularisoinnin kuitenkin korvaa täydellisesti kolmannesta luvusta alkanut kiinnostava kuvaus Emmanuel Macronin taustasta, aiemmasta urasta ja ennen kaikkea hänen skandaalimaisesta suhteestaan kauniiseen ja älykkääseen Brigitteen. Näissä luvuissa näkyy parhaiten Petäistön uskomaton tiedon määrä ranskalaisesta politiikasta viimeisen 40 vuoden ajalta. Luvussa viisi (“Oh là là mikä saippuaooppera”) Petäistö käy 90 sivun verran läpi vuoden 2017 presidentinvaalin tapahtumia. Hän kirjoittaa ihastuttavan selkeästi eri poliitikoista ja “näytelmän hahmoista”, vaikka heidän määränsä on valtava. Hän osoittaa taidokkaasti, että kyse todella oli tietynlaisesta näytelmästä, joka oli melkein valmiiksi kirjoitettu. Luvusta saa erittäin selkeän käsityksen vaalien, ja esivaalien, tapahtumista, sekä yleisesti Ranskan vaalijärjestelmästä. Tämä osa on selkeästi Petäistön vahvuusaluetta ja olisin voinut lukea vaaleista vielä toisetkin 90 sivua. Luvussa ei ole yhtään taukoa tai alaotsikkoa koko 90 sivun aikana mutta tämä ei haittaa lukukokemusta. Tässäkin luvussa oli harmillisesti kielellisiä kömpelyyksiä (esim. s.122 ja s.126).

Kuka muu tahansa kuin Marine Le Pen

Kuudes luku keskittyy presidentinvaaleja seuranneisiin parlamenttivaaleihin. Vaikka Petäistö selkeästi ihailee Macronia, hän ei epäröi tuoda esille, miten vaarallisen heikoissa kantimissa tämän asema oli jo heti presidentinvaalien voiton jälkeen. Kuten Petäistö hienosti tuo esille, ranskalaiset eivät niinkään valinneet juuri Macronia valtaan vaan kenet tahansa muun kuin Marine Le Penin.

Kuudennen luvun parasta antia on esimerkiksi sivulta 195 alkava todella mielenkiintoinen vuoden 2017 vaaleja taustoittava kappale suhtautumisesta valtapuolueiden ulkopuolelta tulevaan presidenttiehdokkaaseen. Kyseinen kohta liittyy erityisesti François Bayroun asemaan ja merkitykseen Macronille kesäkuussa 2017. Tässäkin luvussa Petäistö harmillisesti sortuu populaareihin yleistyksiin kuten kuvaus Ranskasta “monituhatvuotisena” valtakuntana (s.187). Toki, 1800-luvun nationalististen historioitsijoiden mielikuvissa Ranska oli syntynyt jo roomalaisaikana ja esimerkiksi 1500-1600-luvuilla oli tulkintoja ranskalaisista troijalaisten perillisinä, mutta näissä visioissa on totuutta kovin niukasti. Ranska on vain monisatavuotinen valtakunta.

Kokonaisuutena Helena Petäistön kirja oli erittäin miellyttävä lukukokemus muutamia epätarkkuuksia lukuun ottamatta. Paremman lukukokemuksen teos olisi saavuttanut hieman pienemmällä popularisoinnin asteella (tai paremmalla toimituksella). Jään kuitenkin äärimmäisellä mielenkiinnolla odottamaan teoksen mahdollista jatko-osaa Macronin valtakaudesta, joka tuntuu olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia käänteitä. Erityisen innolla lukisin Petäistön analyysia esimerkiksi viime kesänä Ranskaa ravistelleesta Benallan tapauksesta. Olisikin mielenkiintoista lukea, miten Petäistön odotukset Macronista ovat toteutuneet.