Stephen King (s.1947) kirjoittaa teoksensa puhekieliseen ja keskustelevaan sävyyn, jonka suomentaja Ilkka Rekiaro on vanginnut alkuperäisestä On Writing: A Memoir of the Craftista (Scribner, 2000) onnistuneesti käännökseensä. Kirjan ensimmäisen, elämäkerrallisemman osan, King on nimennyt ”Ansioluetteloksi” ja jälkimmäisen ”Kirjoittamisesta”. Osat ovat mitaltaan hyvässä tasapainossa. Kirjan ulkoasu on siisti. Siitä uupuvat muistelmateoksille tyypilliset valokuvakollaasit lapsuudesta, opiskeluajoilta, perheestä ja lempiharrastuksista. Tämä ei haittaa, sillä Kingin tiivis mutta elävä teksti antaa kaikista valokuvaa syvemmän vaikutelman.

Teoksessa ei ole itse asiassa lainkaan kuvitusta, mikä on kirjan alkupuolen elämäkerrallista luonnetta ajatellen poikkeuksellinen valinta. Useinhan muistelmiin mahdutetaan varhaista perhepotrettia, koulukuvaa ja erilaisia välähdyksiä elämän kohokohdista ja voitetuista koettelemuksista. Näitä kaikkia Kingin kulkemaan taipaleeseen mahtuu. Ratkaisu tuskin johtuu Kingin halusta yksityisyyteen, sen verran avoimesti hän kuitenkin puhuu myös perheestään, ja on esiintynyt usein julkisesti yhdessä vaimonsa Tabithan ja poikansa Owenin kanssa. Kumpikin heistä on myös kirjailija.

Kirja on konstailematon, sen luvut ovat pääosin lyhyitä, ja toisinaan niissä on välähdyksenomaisuutta. Tämä tekee kirjan lukemisesta miellyttävää pienemmissäkin erissä, vaikka Kingin omia ohjeita noudattaen lukemiselle pitäisi aina ottaa aikaa. Kyseessä on teoksen kolmas suomenkielinen painos (edelliset Tammi, 2000 ja Loisto, 2006). Kirjalle myönnettiin vuonna 2001 yhdysvaltalaisen Locus -fantasia- ja tieteiskirjallisuuslehden vuotuinen Locus -palkinto alan parhaiden tietokirjojen sarjassa.

Kahden ja useammankin maailman mies

Stephen King on moni-ilmeinen henkilö. Vaatimattomista oloista lähteneestä duunaripojasta kasvoi miljoonia myynyt kulttuurikasvo, joka on jättänyt jälkensä niin kauhukirjallisuuteen kuin jännityselokuviin. Pitkän uran varrelle on mahtunut menestystarinoita ja typerryttäviä lässähdyksiä, eikä jälkimmäisiäkään vain silloin, kun kirjailija on ollut päihderiippuvuutensa ankeimmassa alhossa. Tähän tuo perspektiiviä se, että vaikka kirjoittaminen on Kingille selvästi intohimo, hän suhtautuu siihen ennen kaikkea työnä, joka maksaa vuokran ja tuo leivän ja lääkkeet pöytään.

Kun kirjoittaa ja julkaisee huomattavia määriä, mukaan mahtuu pakostakin kaikentasoisia tekstejä ja ideoita tulee lähes väistämättä jossain määrin kierrätettyä. Kaikkea ei kuitenkaan kriitikkona voi antaa anteeksi, ei edes komedian kautta. Yksi tällainen kauhistus on ainakin itselleni lyhytromaani Langolieerit (1990) ja siitä valmistunut minisarja (1995).

Kingin kirjassa käsitellään karkeasti jakaen kahta teemaa: kuinka Stephen Kingistä tuli Stephen King, ja kirjoittamista. Niinpä siinäkin ollaan kahden maailman välissä: jossakin omaelämäkerran ja kirjoitusoppaan rajamailla. Tämä asettaa tekstille omat haasteensa, sillä kirjoitusopasta tarvitsevan on joko kahlattava teoksen alkupuoli läpi tai ohitettava se. Elämäkertaa hakevalle kirjan loppupuolikin tarjoaa jotakin: kurkistusikkunan Kingin työskentelyyn ja aivan lopussa siirrytään taas elämäkerrallisempaan kerrontaan. Toisaalta kirjoittajan elämä ja kokemusmaailma on väistämättä osa hänen kirjoittamistaan, ja kirjoittaminen elämää ja kokemusmaailmaa. Ehkä elämäkertaosiokin siis avaa jotakin olennaista kirjoittamisesta ja ennen kaikkea kirjoittajaksi kasvamisesta? Ainakin siinä käsitellään tiiviisti kirjoittamiseen liittyviä teemoja.

Kirjoittaminen ja lukeminen läpäisevät Kingin elämän kouluajoista lähtien. King lukee paljon ja erilaista kirjallisuutta. Teoksen loppuun on koottu lista Kingin suosikkikirjoista parin vuoden ajalta. Koska lukeminen on aina jollakin tavalla kirjoittamisen polttoainetta, on kiinnostavaa nähdä, minkälaista nektaria Kingin runosuoneen on ajettu.

Käytännön ohjeita latteuksia välttäen

King ei ryhdy besserwisseröimään tarpeettomasti, ja pyrkii välttämään kirjoitusoppaiden tyypillisiä sudenkuoppia ja latteuksia. Kaikilta osin hän ei tässä kuitenkaan onnistu. Kuten monet muut kirjoitusoppaiden tekijät, esimerkiksi Julia Cameron (Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. Like, 2012) ja Natalie Goldberg, (Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää. Kansanvalistusseura, 2011) myös King löytää kirjoittamisesta jotakin, minkä voisi tulkita henkisyydeksi. Hänen työskentelytapansa on kuitenkin spartalaisen kurinalainen ja hän suhtautuu kirjoittamiseen paitsi intohimonaan, myös elinkeinona ja käsityöammattina. Hän ei kuitenkaan lupaa tehdä ihmeitä, eikä hän lupaa jokaisen kirjoittajan löytävän sisältään menestyvää kirjailijaa. Sen sijaan hän toteaa, että kovalla työllä, antaumuksella ja oikeaan aikaan saadulla tuella pätevästä kirjailijasta voi hioa hyvän kirjailijan. Mielestäni hänen lähestymistapansa on tässä suhteessa varsin realistinen.

Kirjoittamiseen pureutuessaan King tarttuu aiheeseen käytännönläheisesti. Hän tarkastelee muun muassa työtilan (tai ehkä paremminkin olosuhteiden) rakentamista, tarinansiementen löytämistä ja kertomuksen rakennetta, sekä kerronnan keinoja: kuvailua, dialogia ja henkilöhahmojen kehittämistä. Tarinan teeman tunnistaminen, ja ennen kaikkea tekstin työstäminen, joka ainakin itselleni tapaa olla haastava pala, saavat myös riittävästi tilaa. King sivuaa myös faktatutkimuksen tekemistä kirjoittajan taustatyönä, mutta verrattain lyhyesti. Kirjoituskurssien, ja itse asiassa kirjoitusoppaiden tarpeellisuuteen, omansa mukaan lukien, King suhtautuu hyvin varauksella.

King käsittelee myös agentteja, jotka ovat ehkä suomessa julkaiseville tai julkaisua havitteleville kirjoittajille vieraampi ammattikunta. Kingin agenteille omistaman sivumäärän pystyy kuitenkin pääpiirteissään kääntämään Suomen viitekehyksessä kustannusyhtiöihin. Agentteja käsittelevä osio on tietysti hyödyllinen, jos tähtää Suomen ulkopuolisille markkinoille, erityisesti Yhdysvaltoihin.

Kingin elämäkerta seuraa monin tavoin periamerikkalaista ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivia: jokseenkin juurettomana elävän yksinhuoltajaäidin poika pääsee yliopistoon, ja kapuaa lopulta sinnikkyytensä ja ankaran työnteon seurauksena kirjailijana myyntilistojen huipulle. Tässä valossa King on todellinen ”self made man”, yhdysvaltalaisen menestystarinan klassinen arkkityyppi. King ei kuitenkaan takerru omaan erinomaisuuteensa, vaan antaa kiitosta esimerkiksi vaimolleen Tabithalle, äidilleen, ja kustannustoimittajilleen. King tuntuu tiedostavan, ettei hänen menestyksensä johdu ainoastaan hänen omasta kirjallisesta erinomaisuudestaan vaan myös olosuhdetekijöistä, ennen kaikkea tuesta ja hyväksynnästä, jonka hän on työlleen saanut tärkeiltä ihmisiltä ympärillään.

Kirjan loppupuolella King käsittelee myös elämänsä mullistanutta auto-onnettomuutta, joka oli viedä hänen henkensä ennen Kirjoittamisesta kirjoittamisen alkua. Kirja-arvion otsikko sivuaa myös tätä tapahtumaa, onnettomuutta, jonka King on kirjoittanut mukaan Musta torni -kirjasarjansa, voisi sanoa magnum opuksensa, viimeisiin osiin – itsensä ohella. Kun King käsittelee kirjoittamista, ja tästä kirjoittaa arviota, on vaikea tehdä näin huomioimatta hänen tuotantonsa läpäisevää tarinakaarta, jonka kaikuja kantautuu useisiin muihin hänen kirjoittamiinsa kirjoihin – tai toisin päin? Jokin kyseisessä kertomuksessa on erittäin kiinteästi osa Kingin kirjoittamista. Tässäkin mielessä King on maailmojen välissä: kirjoittajana ja omana henkilöhahmonaan. Vaikka ratkaisu ei varsinaisesti sytytä itseäni, Mustan tornin lukijamäärät puhuvat varmasti puolestaan. Mustassa tornissa kiteytyy kiistattomasti jotakin olennaista Stephen Kingin elämäntyöstä.

Menestyksen salaisuus?

Kirjan takakannessa esitetään kysymys: ”Mikä on Stephen Kingin menestyksen salaisuus?” Kirjoittamisesta läpäisee punaisena lankana tekemisen nautinto ja tämä voisi olla yksi hyvä vastaus. Muitakin mahdollisuuksia epäilemättä on. Yksi kirjan perusteeseistä kuitenkin on, että jos ihminen on kohtuullinen kirjoittaja, kirjoittaminen on hänestä luultavasti hauskaa, ja silloin hänen on helpompi käyttää kirjoittamiseen sen vaatima aika – sillä aikaa kirjoittamiseen ja lukemiseen menee, ja nämä kulkevat käsi kädessä.

King tunnetaan yleisesti nimenomaan kauhun mestarina, mutta itse hän tuntuu muistelmiensakin perusteella pitävän itseään ensisijaisesti jännityskirjailijana, tai vielä laajemmin kirjoittajana ylipäätään. Nyttemmin, lähes kaksi vuosikymmentä Kirjoittamisesta ensi-ilmestymisen jälkeen, King on julkaissut myös useita dekkari-trilleriksi luokiteltavia teoksia.

Voiko Kirjoittamisesta sitten suositella, ja kenelle? Ainakin sitä voi suositella Stephen Kingin faneille sekä hänen kirjoittamisestaan kiinnostuneille kirjoittajille ja kirjoittajaksi halajaville. Muillekin sen anti kirjailijan arkeen ja kirjoitustyön erinäisiin osa-alueisiin on varsin mallikkaasti rakennettu. King on realistinen kannustaja, eikä hän varsinaisesti lupaile kuuta taivaalta. Hän kuitenkin uskoo omasta elämänkokemuksestaan, että kovalla työllä ja jonkinlaisilla lahjoilla ahkeruus palkitaan.

Asettaisin suositukseeni kuitenkin pienen varauksen, niin tiiviisti teos nojaa kirjoitusoppaana Kingin henkilöön ja hänen elämäntarinaansa, erityisesti alkupuolella, mutta myös jälkimmäisessä, varsinaisesti kirjoittamista käsittelevässä osassa. Kuten jo totesin, kirja on sekä kirjoitusopas että muistelmateos, mutta ei puhtaasti kumpaakaan. Näiden yhdistelmänä se on omalla tavallaan uraauurtava teos, joka on kestänyt ajan hammasta jo parikymmentä vuotta.