Etsimme esitelmiä Historiantutkimuksen päiville (20.-22. lokakuuta 2022) tarjottavaan sessioon ”Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena”.
Henkilöhistoriat ja elämäkerrat myyvät. Huomattava osa ns. suurelle yleisölle tarjolla olevaa historiakirjallisuutta – niin tietokirjoista kuin tutkimuskirjallisuudestakin – on henkilötarinoille rakentuvaa. Varhaismodernin historian osalta ilmiö on vieläkin selvempi. Henkilöhistoria tai biografia on myös usein käytetty menetelmä historiantutkimuksessa. Sen sijaan henkilöhistoriallista tutkimusta koskeva teoreettinen pohdinta on keskittynyt 1800-lukujen ja 1900-lukujen historian tutkimukseen, jossa lähdemateriaalit ovat toisenlaisia ja myös tutkittava kulttuuri ja yhteiskunta toiset. Koska varhaismodernin yhteiskunnan historiaa kuitenkin paljon tehdään henkilöhistorian kautta, olisi tarpeen päivittää sitä koskevaa käsitteellistä ja metodista ajattelua. Joidenkin historiantutkijoiden mielestä puhe ”biografisesta käänteestä” on liioittelua, mutta se heijastaa laajimmin yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimustilanteen tämänhetkistä ihmiskeskeistä ja etnografista painotusta. Samoin se heijastelee toisaalta vanhan kollektiivihistorian ja 1980-luvulta lähtien mikrohistorian ”tavallisten ihmisten” ja ”marginaalien” historian perinnettä.
Varhaismodernin historian kohdalla kyse ei kuitenkaan ole mistään uutuudesta: tutkimus on ”aina” ollut vahvasti henkilötarinakeskeistä sekä metodiltaan että esitystavoiltaan – jo silloin kun aikakausi hädin tuskin oli historiaa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä aikakauden lähteet ovat usein varsin henkilösidonnaisia. Politiikka, hallinto, valta, ja omaisuus toimivat yksilöiden pyörittäminä ja siksi myös näiden alojen historia usein henkilöityy. Ilmiö on nähtävissä paitsi erilaisissa suurmies- ja aatelishenkilöhistorioissa myös monissa tutkimuksissa, jotka eivät ole tarkoituksellisesti määritelleet itseään henkilöhistorioiksi vaan esimerkiksi valtionkehityksen, sukupuolittuneen vallan tai toimijuuden, kuluttamisen ja liike-elämän tai tieteen ja kirkon historioiksi.
Ollaanko historiantutkimuksessa ja varsinkin suuren yleisön historiakuvassa henkilöhistorian osalta edelleen osin kiinni 1800-luvun perinteessä, etenkin varhaismodernin historian osalta? Pitääkö henkilöhistoriaan päästäkseen olla joko suurmies tai suurroisto? Entä pitääkö naisen olla poikkeusyksilö omassa ajassaan saadakseen nykyajan huomion? Eikö riitä, että elää oman aikansa ihanteita tukien vaikkakin vähemmän jännästi. Vääristyykö historia, kun sieltä poimitaan esiin jännittäviä ja poikkeuksellisia anekdootteja elämänkertamuodossa? Mikä henkilöhistorioiden tarkoitus ja rooli varhaismodernin historian tutkimuksessa on ja palveleeko se edelleen tarkoitustaan? Mihin kysymyksiin varhaismodernia koskevan henkilöhistoriallisen tutkimuksen pitäisi keskittyä?
Lähetä max 250 sanan mittainen ehdotuksesi 20 minuutin mittaiseksi esitelmäksi 15.1.2022 mennessä osoitteeseen mari.i.valimaki[at]tuni.fi. Ehdotuksessa on hyvä kuvata lyhyesti esitelmän pääkysymys, viitekehys ja käytettävä materiaali, jotta se vastaa konferenssijärjestäjien toiveita ja sopii tulevan konferenssiohjelman muotoon. Ks. myös https://events.tuni.fi/hitu2022/