Arvostelut

Linnanmäen teos Espanjantauti Suomessa pureutuu Suomea ja koko maailmaa koetelleeseen influenssapandemiaan vuosina 1918-1920. Tuolloin poikkeuksellisen virulentti ja uutta kantaa edustava influenssavirus levisi yli koko maailman tappaen tavallisista influenssaepidemioista poiketen myös nuoria ja hyväkuntoisia ihmisiä. Tähän perustui sen pelottavuus ja säilyminen muistissa tähän päivään asti. Teos rakentuu selkeän rakenteensa ansiosta kerros kerrokselta luomaan kuvaa espanjantaudin olemuksesta, leviämisestä ja vaikutuksista Suomessa.

Kirjassa on hyvin erilaisia aiheita, se on ”kimara”, sarja erilaisia nuijan kopautuksia ja erilaisia vaiheita Riitta Uosukaisen elämästä. Kirjassa kerrotaan elävästi mm. politiikasta ja siihen liittyvästä vallasta, virallisista tilaisuuksista ja puheista, sivistyksestä ja naisten elämästä. Kerronta in itsekriittistä, mutta saadut kiitoksetkin on huomioitu.

Maineikas Kallion ilmaisutaidon lukio oli viime syksynä kuten useasti aiemminkin koko maan suosituimpien lukioiden joukossa. Koululla on kuitenkin kiinnostava menneisyys myös ennen sen erikoistumista ilmaisutaitoon vuonna 1982. Se oli muun muassa yksi ensimmäisistä Helsingin suomenkielisistä oppikouluista. Tämä ja paljon muuta selviää Kallion yhteiskoulun ja myöhemmin Kallion lukion monivuotisen rehtorin kouluneuvos Armas Paavolan kirjoittamasta juhlakirjasta, joka julkaistiin koulun täyttäessä 100 vuotta syksyllä 2002.

Useat tutkijat ja kulttuurikriitikot ovat toistaneet, että kulttuurimme on muuttunut ja on muuttumassa koko ajan kuvallisemmaksi. Esimerkiksi W. J. T.

Kuningas Kristofferin maanlaki vahvistettiin vuonna 1442, mistä lähtien se oli käytössä Ruotsin maakunnissa - siis myös Suomessa - rinnakkain 1350-luvulta peräisin olevan Maunu Eerikinpojan maanlain kanssa. Vuonna 1608 Kaarle IX painatti kuningas Kristofferin maanlain ja määräsi sen yksinomaisena noudatettavaksi. Nyt julkaistu suomennos on ns. Caloniuksen kopio.

Tutkimusperinteet näyttävät toisinaan vähemmän innovatiivisen puolensa, kun opimme toistamaan menneisyyden kertomusta tavalla, joka tarpeettomasti ja kyseenalaistamatta pönkittää tiettyä tulkintahistoriaa. Suomalaisuusliikkeen ja siihen liittyvän suurmiesrintaman historiassa on toisinaan ollut havaittavissa voimakastakin monoliittisen tarinan harhaa, jota viime vuosina on tosin purettu. Historian moninaisuuden tunnustaminen voi toteutua kriittisenä suhtautumisena jalustalle nostettuihin suurmiehiin; vilkaisu heidän selkänsä taa saattaa avata huomattavasti moniulotteisemman kuvan menneisyydestä. Niin & näin -lehden julkaisema J.

Schildtsin sarjan toinen osa jatkaa samojen perinteisten tulkintojen toistoa, jotka jo ensi osassa osoittautuivat ongelmallisiksi. Valitettavasti. Uudempaa tutkimusta ja objektiivisempaa otetta olisi odottanut, etenkin kun kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen historian popularisointi vaan pitkälti tutkimusotteen varassa tehty aito historiankirja. Lukukokemuksena teos toistaa samat raivostuttavat toimitusvirheet kuin ensimmäinenkin osa - luonnollisesti - joten niitä on tässä turha erikseen mainita.

Väinö Turpeisen väitöskirja Oppimisen ekologia, kasvatuksen ekologinen kestävyys on mielenkiintoinen ja virkistävällä tavalla uusia tuulia haisteleva. Turpeinen on koulutukseltaan maatalous- ja metsätieteitten maisteri. Hän on toiminut vuosia aikuiskouluttajana metsäsektorilla, ja on tästä lähtökohdasta käsin lähtenyt hahmottelemaan kasvatuksen paradigman ekologista juonnetta ja osittain jopa ekologista paradigmaa kasvatuksen ja koulutuksen tutkimus- ja käytännön kentille. Tavoitteena on ollut ekologisen ajattelun ja käsitteiden yhdistäminen oppimisen ja kasvatuksen teorioihin ja käytäntöihin.

Taina Anttonen yhdistää väitöskirjassaan monta teemaa: virtuaalietnografisen tutkimusmenetelmän, hoitotyön ja verkkopohjaisen opiskelun. On hienoa, että virtuaalietnografista tutkimusta tehdään aikana, jolloin Internet on lähes jokaisen arkea ja myös opetuksen verkkomuotoisuus alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Etnografista tutkimusmenetelmää soveltamassa Anttosen case-tutkimuksessa perehdytään viidentoista miespuolisen sairaanhoitajaopiskelijan kokemuksiin verkkopohjaisesta opiskelusta seksuaaliterveyden aihepiiristä. Viisitoista informanttia on lukumääräisesti aika vähän suurten yleistysten tekemiseen, joten kyseessä täytyy olla case-tutkimus, joskaan Anttonen ei tätä termiä käytä tutkimuksessaan.

SKS:n Kolmella markalla kanfärttiä tarjoaa kansiensa välissä suomalaista apteekkiperinnettä. Kokoelma on valikoitu SKS:n arkistoista sekä apteekkiperinteen keruutuloksista vuosilta 1980, 2003 ja 2004. Materiaalia on yli sadan vuoden ajalta, joten läpileikkaus on hienosti alan kehitystä valaiseva. Kirja on saanut vanhahtavan ulkoasun, joka sopii aiheeseen hyvin; kulmat ovat pyöristetyt, paperi on vanhahtavan kellertävää ja kuvat sekä fontti tukevat kerrontaa kauniisti.

Tulenkantajien asema suomalaisessa kirjallisuudessa on varsin legendaarinen ja pitkälti myös jälkeenpäin määritelty. Tulenkantajiksi kutsutut lyyrikot ja prosaistit olivat ottaneet tuntumaa kirjalliseen maailmaan Nuoren Voiman Liiton toiminnassa ja Nuori Voima -lehdessä 1910-20-lukujen vaihteessa. Vuonna 1924 ilmestyneet Tulenkantajat-albumi ja Nuoret runoilijat -antologia toivat nuoret runoilijat ryhmänä julkisuuteen. Ryhmä perusti foorumikseen oman lehden Tulenkantajat, joka toimi 1920-luvun lopussa.

Ohjaajana opinnäytetöiden työprosesseissa -kirja on kahden opinnäytetöiden veteraaniohjaajan yhteisponnistus. Pyrkimyksenä on rakentaa siltoja opinnäytetöiden ohjaamisen teorian ja käytännön, työn tekijän ja ohjaajan sekä tutkimuksen ja työprosessin välille. Kuten kirjoittajat itsekin prologissa toteavat varsinaisia oppaita tähän työhön on harvassa, mutta perinnetietoa aiheesta on riittämiin. Teos on käyttökelpoinen varsinkin kaikille niille opinnäytetöiden ohjaajille, jotka eivät ole saaneet pedagogista koulutusta.

Viatonta tietoa ja tietämistä ei ole olemassakaan, vaan kaikki saamamme tieto ja sen pohjalta rakentamamme tulkinnat välittyvät ja rakentuvat aina jonkin näkökulman kautta. Sama koskee mediaa: median tarjoamaan todellisuuskuvaan vaikuttavat monenlaiset vallan ja vastustuksen, mukautumisen ja vastakarvaan lukemisen strategiat. Näitä median ja vastaanoton sekä kulttuurisen tulkinnan kysymyksiä käsitellään tuoreessa kulttuurintutkimuksellisessa artikkelikokoelmassa kymmenen kirjoittajan voimin. Kokoelman Valtamedia/Vastamedia toimittajat Sanna Karkulehto ja Kati Valjus kuvaavat teoksen syntyvaiheita seuraavasti: kokoelmaan päätyneet kirjoitukset ovat syntyneet Oulun yliopistossa syksyllä 2003 järjestetyn vertailevan taiteen ja kulttuurintutkimuksen seminaarin (KUTU 10) pohjalta.

Kotimainen kustannusyhtiömme Schildts on ottanut itselleen melkoisen taakan ja tehtävän; laatia nykyisen Suomen itärajan historian keskiajalta aina siihen saakka, kun Ruotsin itäraja siirtyi lopullisesti (?) Tornionjoki-Kilpisjärvi -linjalle. Teos on ammattitaitoisesti käännetty ruotsinkielisestä alkutekstistä. Lukijan kannalta on kuitenkin jäänyt jäljelle raivostuttava ja lukemista hankaloittava ilmiasu - lähdeviitteiden sijoittaminen kirjan loppuun.

VTT Kimmo Rentola on saanut aikaan tiiliskiven, joka käsittelee nimestään huolimatta pidempää ajanjaksoa Suomen itsenäisyyden aikaisessa historiassa. Teoksen varsinainen käsittelyjakso alkaa Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 ja päättyy pitkälle vuoden 1971 puolelle. Kirja ei oikeastaan esitä ajanjaksosta mitään historiantutkimuksellisesti uutta, mutta on kuitenkin, eräistä selkeistä puutteistaan huolimatta, sujuvaa luettavaa. Keskeisiä ongelmia ovat toisaalta idioottimainen tapa laittaa viitteet, joissa on muutakin asiaa kuin pelkät lähteet, kirjan loppuun perinteisen alaviitekäytännön vastaisesti, ja vielä lukukohtaisesti numeroituna, jolloin lukija joutuu todella kaivamaan viitteet esiin, toisaalta Rentolan turha snobbailu venäjänkielisillä termeillä ja sanonnoilla.

Jussi Niinistön teos Heimosotien historia on erikoinen kirja. Lukijaa raivostuttavaa on paitsi kirjan taitto, koko kokonaisuus. Taitto muistuttaa häiritsevällä tavalla nykyisiä koulujen oppikirjoja, joissa varsinaisen juoksevan tekstin sisään on sijoitettu lukukokemuksen täysin epäjohdonmukaisesti katkaisevia ”tietoiskuja”. Myös kirjan uskomattoman vaatimattoman viitteistön sijoittaminen teoksen loppuun lukijaystävällisen alaviitekäytännön vastaisesti osoittautuu hankalaksi - harkittuako?

Kai Mikkonen on kirjassaan Kuva ja sana käsitellyt aihetta useasta näkökulmasta lähinnä keskustelemalla aiemman aiheesta kirjoitetun kanssa. Suururakassa kuvan ja sanan suhdetta on pohdittu useasta näkökulmasta, mutta eniten kirjasta välittyy kirjallisuuden tutkijan ote aiheeseen, onhan Mikkonen tehnyt väitökirjansa yleisen kirjallisuustieteen puolella. Teoksen kieli on paikoin vaikeasti ymmärrettävää eikä se avaudu lukijalle, jolla ei ole huomattavaa teoreettista taustatietoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että teos on Gaudeamuksen kustantama ja tiedeyhteisölle sekä alaa syvällisemmin opiskeleville suunnattu.

Samaan aikaan, kun Pornoakatemia alkoi Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian rahoituksen turvin tarkastella pornon representaatioita, kiinnostus nykykulttuurin pornoutumiseen tai pornoistumiseen (tässäkin tapauksessa rakkaalla lapsella on monta nimeä) näkyi muuallakin. Mediatutkimuksessa median ja populaarikulttuurin pornoutumista ovat käsitelleet Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen ja Laura Saarenmaa, jotka lähestyvät haastavaa aihettaan sukupuolentutkimuksen ja feminististen teorioiden näkökulmista. Kurssit ja seminaarit pornoutumiskehityksestä ovat nyt johtaneet mainion artikkelikokoelman ilmestymiseen, jonka kolmikko on toimittanut. Teos nimeltä Jokapäiväinen pornomme on kiinnostava läpileikkaus arkisen mediakuvastomme nopeasta muuttumisesta ja siitä, millaisessa liikkeessä tänään ovat mediarepresentaatioissa sellaiset käsitteet kuin romantiikka, erotiikka, seksi ja porno.

Kesä on parasta aikaa kiertää ja tarkastella maamme muinaismuistoja ja muistomerkkejä. Suurin osa niistä on valjastettu matkailunähtävyyksiksi asianmukaisine opastauluineen ja jopa opastettuine kierroksineen. Enemmän kesäisistä vierailuista saa kuitenkin irti, jos perehtyy etukäteen kiertokohteisiinsa. Reijo Heikkisen kirjoittama "Kajaanin linna" ilmestyi viime vuonna kohteensa 400-vuotisjuhlan kunniaksi.