Arvostelut

Tavallisesti suomalaisten uskonnollisuudesta kiinnostuneet etsivät käsiinsä Harri Heinon käsikirjan "Mihin Suomi tänään uskoo". Vaikka se on käsikirjana toimiva, ei se anna järin pureskeltua tulkintaa Suomen uskonnollisesta kentästä. Kimmo Kääriäisen, Kati Niemelän ja Kimmo Ketolan yhteistyössä kirjoittama "Moderni kirkkokansa" sen sijaan on tasapainoinen yhdistelmä empiirisen aineiston jäsentämistä ja löydöksien tulkintaa. Kirjoittajat lähtevät siitä näkökulmasta, että uskonnollisuuden muutosta tulee tarkastella suhteessa yhteiskunnan sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana ilmestyi maaliskuussa näyttävä kuvateos nimeltään "Maatilan pihapiiri". Teoksen tekstin on kirjoittanut kansatieteilijä FT Sirkka-Liisa Ranta ja kuvat on ottanut valokuvaaja Juhani Seppovaara. Talonpoikaiskulttuurisäätiö, joka on perustettu 1938 edistämään vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkimusta ja uuden syntymistä, on ollut teoksen alullepanijana ja antanut tukensa työlle. Teoksen esipuheessa valmistelevan työryhmän puheenjohtaja Hanna Snellman kirjoittaa mm.

- Miksi Elsa Enäjärvi on nykyisin melkein unohdettu modernin suurkaupungin kuvaajana, kun Olavi Paavolaisen vuonna 1929 julkaistusta Nykyaikaa etsimässä -esseekokoelmasta on sitä vastoin tullut kulttikirja ja Paavolaisen merkitys on kohotettu lähes myyttiselle tasolle. Näin on kysynyt turkulainen kirjallisuudenprofessori Päivi Lappalainen ja vastannut itse: Naiset suljetaan pois tai marginalisoidaan herkästi myös kulttuurikirjoittelussa ja tutkimuksessa. Ritva Hapuli, turkulainen kirjastonhoitaja ja kulttuurihistorian dosentti on aiemmin tutkinut juuri Olavi Paavolaista, mutta tarttui sitten Enäjärven Vanha iloinen Englanti -kirjaan ja pariinkymmeneen muuhun suomalaisnaisen matkakuvaukseen 1920-30 -luvuilta. Margit Borg, Hilja Haahti, Aino Kallas, Helmi Krohn, Aino Malmberg, Katri Palola, Vappu Roos, Seere Salminen (Serp), Gurli Sevón-Rosenbröijer, Irja Spira ja Tyyni Tuulio kiersivät Moskovat, Lontoot ja Pariisit, Orientit ja Amerikat, Kaukoitää ja yksi seikkaili jopa valaanpyytäjänä.

Maatilan pihapiiri - kirja tulee tarpeeseen. Maatilat rakennuksineen ja lähiympäristöineen ovat merkittävä ympäristötyyppi ja merkittävä, mutta vähän arvostettu osa rakennusperintöämme. Suuri osa Suomea on ja vielä suurempi osa maatamme on ollut maaseudun kulttuuriympäristöä, jonka vaalimisessa maaseudulla työskentelevillä ja asuvilla on mahdollisuus ja vastuu. KIRJASSA NELJÄ KOKONAISUUTTA Muuttuva maatila - luku antaa yleispiirteisen kuvauksen kehityksestä.

Moni tutkija varmasti unohtaa toisinaan, että kieli on tieteentekijän tärkeimpiä työkaluja. Sitä on siis syytä vaalia. Määräaikaishuoltoa tarjoaa Vastapainon tuore artikkelikokoelma Tieteellinen kirjoittaminen. Kuten kirjan saateosiossa osuvasti todetaan, tieteessäkään ei ole tärkeää vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, miten sanotaan.

FT, musiikkitieteen dosentti Helmi Järviluoma (Turun yliopisto) ja freelance-taiteilija ja -tutkija Gregg Wagstaff (Skotlanti) ovat nyt koonneet äänimaisemien tutkimusta ja kehittyvää metodologiaa yksiin kansiin. Kyseessä lienee, ellei ensimmäinen, ainakin yksi ensimmäisiä katsauksia tämän ajankohtaisen ja voimakkaasti kehittyvän tutkimusalan metodologian pääpiirteiden hahmottamiseksi. Teoksen kirjoittajina on laaja joukko kansainvälisiä tutkijoita, sekä väitöskirjavaiheessa olevia että varttuneempia sellaisia. Edustettuina ovat monet suunnittelun, arkkitehtuurin, musiikkitieteen ja maantieteen alat.

Arto Jokisen toimittama kirja Yhdestä puusta tutkii erilaisten maskuliinisuuksien mahdollisuuksia populaarikulttuureissa. Avainkysymys on, voidaanko hegemonisen maskuliinisuuden ulkopuolelle päästä. Jokinen itse vastaa, ettei se ole mahdollista, ainakaan miesten toimesta. Mikään tutkituista alakulttuureista ei halua tosissaan irrottautua hegemonisen maskuliinisuuden kahleista.

Arvostelu on poistettu arvostelun kirjoittajan pyynnöstä 30.10.

Kuten Mattelartin teoksen nimi kertoo, kyseessä on tutkimus, jossa historia otetaan vakavasti. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut tieto- tai informaatioyhteiskunnasta puhuttaessa. Usein onkin vaikuttanut siltä, kun tietoyhteiskunnan historiallisten taustojen esittelyä olisi ohjannut teleologinen vakaumus sen osoittamiseksi, että kaikki on nyt toisin. Tämän kaltaisissa puheenvuoroissa historia on toiminut vain peilin kääntöpuolena, taustana, jota vasten on ollut kätevä perustella nykyisin elämämme ajan vallankumouksellisuus.

Useimmissa tästä kirjasta tehdyissä kritiikeissä mainitaan siinä esiintyvä rasismi ja perheen äidin alkoholismi, joka kehittyy mielisairaudeksi. Miksi siis historioitsijan pitäisi olla kiinnostunut tästä kirjasta? Ensimmäinen syy on se, että kirja on aivan vallatonta luettavaa. Eräs ruotsalaiskriitikko on verrannut kirjailijaa itse Astrid Lindgreniin ja tämän tapaan kertoa maailmasta lapsen silmin.

Kustannusosakeyhtiö Summa on aivan viime vuoden lopussa julkaissut Diogenes Laertioksen ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” teoksen Marke Ahosen kääntämänä ja selityksin. Teos on - kuten takakansikin kertoo - ainoa antiikista säilynyt yhtenäinen ja kattava kreikkalaisen filosofian historia. Diogenes Laertios siteeraa usein käsittelemiään filosofeja ja näin on säilynyt runsaasti kirjoituskatkelmia. Ilman tätä teosta tietomme Epikuroksesta olisivat hyvin vähäiset: teos liitteineen sisältää kaikki tuntemamme Epikuroksen kirjoitukset.

Marja Linnankivi on opetusneuvos, joka on toiminut niin musiikinopettajana kuin Kouluhallituksen ylitarkastajanakin. Hän on musiikkiperheen lapsi, joka on halunnut vanhoja valokuvia ja muistiinpanoja löydettyään kertoa itsensä ja perheensä tarinan. Sama ajatus on varmasti käynyt monen muunkin perhearkistojaan penkoneen ihmisen mielessä. Linnankiven eväät työhön ovat kuitenkin mitä mainioimmat.

Kaarle Hirvosen suomennos kreikkalaisen Lukianoksen kirjoituksesta Miten historiaa on kirjoitettava julkaistiin monisteena jo vuonna 1977. Viime vuonna teos ilmestyi uutena painoksena, viehättävästi taitettuna taskuun mahtuvana kirjana. Satiirikirjailija, luennoitsija ja filosofi Lukianos (n. 120-180) oli kotoisin Syyrian Samosatasta, ja hänen äidinkielensä oli aramea.

Mistä katumus johtuu? Mitä siitä voi seurata, miksi katumusta oikeastaan pitäisi tuntea? Näitä kysymyksiä pohtii filosofi Juha Räikkä teoksessaan "Katumuksen filosofia" (2003). Teoksen lähtökohtana on katumuksen tunteeseen liittyvä ristiriitaisuus: katumus on ikävä asia, koska katuessaan ihminen kärsii, mutta samanaikaisesti katumusta on pidetty myös hyvänä ja tarpeellisena asiana.

Marita Husso on ollut yksi suomalaisen sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen edelläkävijöistä. Suomessahan se, että väkivalta liittyisi sukupuoleen, ei ollut relevantti näkemys vielä kahdeksankymmenluvulla. Väkivaltatilastoistakin sukupuoli puuttui pitkään, ja elettiin siinä luulossa, että parisuhdeväkivalta on tässä maassa vähäisempää kuin muissa, vähemmän tasa-arvoisissa maissa. Nyt tilastot ja kvantitatiiviset tutkimukset kertovat, ettei näin ole, ja tutkimustakin on alettu rahoittaa.

Henkilöistään kirja muistetaan, ja vielä kun kirjaakaan ei lueta, jatkavat tunnetuimmat henkilöhahmot elämäänsä triviatiedossa: koominen Don Quijote, traaginen Hamlet, ristiriitainen madame Bovary. Vaikka lukijan samastuminen henkilöihin tai henkilöiden välisiin suhteisiin on tarkemmin määrittymätön prosessi, lukijan yksilöitymisen historia on edennyt samaa tahtia henkilöhahmojen yksilöitymisen kanssa. Kirjalliselta hahmolta on opittu odottamaan luonteenpiirteitä, jotka ovat olemassa vain kirjan sisäisessä maailmassa: hahmon ei tarvitse olla uskottava psykologisesti tai sosiaalisesti, riittää kun hän on mielekäs ja kiinnostava kaunokirjallisuuden omien lakien mukaisesti. Romaanihenkilön muodonmuutoksia kartoitetaan Pirjo Lyytikäisen ja Päivi Tonterin samannimisessä artikkelikokoelmassa.

Staffan Skott on ruotsalainen journalisti ja kääntäjä, joka on erikoistunut Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevään aineistoon. Eseekokoelma "Leninin rakastajatar ja muita venäläisiä kohtaloita" kertoo entisistä neuvostosankareista ja heidän elämänsä pimeästä puolesta, josta maassa puhuttiin vuosikymmeniin vain kuiskaten. Kirja on sikäli ajankohtainen, että Stalinin kuolemasta on juuri tullut kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Kuolinpäivä sai maailmalla huomiota, ja myös Suomessa puhuttiin kaunistelematta diktaattorin aikakauden todellisesta olemuksesta.

Daniil Harmsin edellinen suomennettu teos Sattumia (WSOY 1988) herätti iloa ja kummastusta, kuten tulee tekemään myös Desuran julkaisema ja Katja Losowitchin suomentama Ensiksikin ja toiseksi. Absurdien, naurua pursuvien tarinoiden lomassa Harms käsittelee myös äärimmäisen tärkeitä kysymyksiä kielen ja todellisuuden luonteesta sekä ymmärryksen rajoista. Toisin kuin kaunokirjalliselta teokselta odottaisi, Ensiksikin ja toiseksi opettaa paljon myös humanististen tieteiden perustavista kysymyksistä. Harms-suomennoksen teksteistä suuri osa on nyt lastensatujen muotoon kirjoitettuja lyhyttarinoita, absurdin arkisia kertomuksia, aforistisia toteamuksia sekä fantasiakirjallisuudesta tuttuja todellisuuden rajojen murtumisia.

Minna Sarantola-Weiss on historioitsija ja Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö. Kyseessä on hänen väitöskirjansa. Tätä ennen Sarantola-Weiss on julkaissut mm. tutkimuksen suomalaisen huonekaluteollisuuden historiasta.