Arvostelut

Joka toinen vuosi ilmestyvä "Arkeologia Suomessa" on ehdottoman hyödyllinen opus niin arkeologian harrastajalle kuin kokeneella alan tutkijallekin. Tämä arvostelu on kirjoitettu ennen kaikkea edellisestä näkökulmasta. Teos, joka koostuu eri kirjoittajien artikkeleista ja yksityiskohtaisista inventointi- ja kaivausluetteloista, tarjoaa sekä kattavan yleiskuvauksen vuosituhannen vaihteen arkeologiseen toimintaan Suomessa että syväluotaavampia tapaus- ja paikkakuntakohtaisia esittelyjäkin. Kirja on lähes pakkohankinta niille, jotka mielivät pysyä kärryillä siinä, missä suomalaisessa arkeologiassa mennään tällä hetkellä.

Kapellimestari Eri Klasin muistelmat alkavat lapsuudesta sodan varjossa ja päätyvät meidän päiviimme. Tästä asetelmasta jäsentyy lahjakkaan yksilön ja ajoittain ahdasmielisen yhteisön kehitystä ja vuorovaikutusta kiintoisasti kuvaava, henkisesti ja sosiaalisesti avartuva ajanjakso, jota monet historialliset seikat muovaavat. Perhettään ja vaikeita lapsuuden kokemuksiaan Klas kuvaa vähän, mutta vaikuttavasti. Perhe ja suku ovat hänelle tärkeitä ja näistä hän kertoo asiaan kuuluvalla arvokkuudella.

Kansakunnan menneisyys ja sen erilaiset tulkinnat ovat aina läsnä kun tehdään suuria poliittisia päätöksiä ja linjauksia. Lähes jokaisella sukupolvella on taipumus kirjoittaa historiaa uusiksi - erityisesti silloin, kun yhteiskunnassa eletään suurten murrosten aikaa. Myös menneen "uusmuista-minen" on yllättävän tavallista vanhempien sukupolvien parissa. Silti näitä kysymyksiä on tieteessä käsitelty varsin vähän, vaikka esimerkiksi ex-sosialistiset maat tarjoaisivat tällaisille historiallinen muisti-analyyseille paljonkin aihetta.

Erkki Vettenniemen väitöskirja Surviving the Soviet Meat Grinder (2001) käsittelee lähihistorian muistamista muistelmakirjallisuuden kautta. Samalla tutkitaan yhtä hyvin - kuin rivien välissä - myös tarkoitushakuista unohtamista ja tuotetaan uustulkintoja suomalais-venäläisten suhteiden arassa lähihistoriassa. Lähdeaineisto on selkeästi rajattu. Vettenniemen käsittelyssä ovat ainoastaan kaikki kirjoina ilmestyneet suomalaisten Gulag-muistelmat (33 kpl) aina Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 saakka.

Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin sellainen, jota ei ole - tai ainakin sellainen, jonka vain harva on nähnyt. Anto Leikolan “Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä -myyttisten olentojen elämää“ pureutuu tähän kysymykseen hyvinkin monessa mielessä. Kuten kirjoittajakin esipuheessaan toteaa, teos sopii hyvin vuosituhannen vaihteen myytti- ja tarubuumiin Tolkienin uuden tulemisen ja Harry Potter -ilmiön ohella. Toisaalta laajasti antiikin kulttuurin taruolentoja käsittelevä Leikolan teos sopii hyvin jatkoksi myös nykyiseen jonkinlaiseen antiikki-innostukseen, mistä selvimpänä osoituksena lienevät Arto Kivimäen ja Pekka Tuomiston Rooma- ja latina-aiheiset populaariesitykset.

Ari Turusen teos Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina on toimitettu ja kuvitettu laitos viisi vuotta sitten (vuonna 1997) nimellä Pahan merkit julkaistusta teoksesta. Teoksen johdantoluvussa Turunen määrittelee taikauskoa: sitä on esimerkiksi se, ettei halua kulkea tikapuiden ali, lukee horoskooppeja tai rukoilee. Päätäntäluvussa Turunen tukeutuu Arnold van Gennepin teoriaan siirtymäriiteistä päätellen taikauskoisten tapojen olevan alun perin rituaaleja tai ainakin peräisin riiteistä, jotka suojaavat ihmistä erilaisissa muutostilanteissa. Teoksen johdanto- ja päätäntälukujen välissä on seitsemän taikauskon merkkiä eli seitsemän erilaisista uskomuksista kertovaa lukua.

Tiedotusopin emeritusprofessori Pertti Hemánuksen viimeisin kirja yhdistää kaksi tämän hetken suosittua, sanoisiko jopa trendikästä, kirjallisuuden tyyliä: muistelmia ja poliittisen lähihistorian - etenkin Kekkosen ajan - ruodintaa. Ilmeistä on, että trendi on vasta alussa, koska suuret ikäluokat eläköityvät varsinaisesti vasta muutaman vuoden päästä. 'Väärälle vakaumukselle' tekisi kuitenkin vääryyttä laittaa se samaan nippuun viihdetaitelijoitten pidennettyjen haastattelujen, poliitikkojen vaalikirjojen tai edes visailijalobbaajien mielipideväitöskirjojen jatkoksi. Hemánus on ollut paitsi arvostettu ja arvosteltu pitkän linjan yhteiskuntatieteilijä, myös aktiivinen kirjoittaja ja keskustelija.

Sammatin oman pojan, Elias Lönnrotin, syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Sammatin historia herättää lukijan kiinnostuksen heti ensisilmäykseltä. Kirjan taittoon ja kuvitukseen on panostettu ja se näkyy. Valokuvien lisäksi kuvituksessa on käytetty paikallisten taiteilijoiden töitä ja sanomalehtileikkeitä. Sammatti on tunnettu kulttuurikunta, jossa on asunut ja asuu edelleen monia taiteilijoita.

Alkaa käydä jo latteaksi sanoa artikkelikokoelmasta, että se on kovin epätasainen. Erityisen helpostihan epätasaiseksi muodostuvat onnittelukirjat, joihin kirjoitetaan artikkeleita parhaillaan meneillään olevista aiheista ja kukin omista lähtökohdistaan, eikä sovita mistään yhteisistä linjoista. Yritin arvioida Turun Historiallisen Yhdistyksen Ulla Heinon 60-vuotispäivälle omistaman kirjan "Arki ja läheisyys" artikkeleita ottamatta mitään niistä mittapuuksi toisille, mutta väkisinkin mieleeni muodostui jonkinlainen ihanne tai keskiarvo, josta jotkut artikkelit näyttivät poikkeavan. Tämä suhteellisuus on siis pidettävä mielessä arvostelua luettaessa.

Spede Pasanen oli ristiriitaisia tunteita herättävä henkilö. Monet hänen tuotteistaan olivat katsojien ja kuulijoiden mieleen, mutta julkista kriitikoiden tunnustusta hän ei saanut. Vasta kuolemansa jälkeen Spede sai huomattavasti arvostusta osakseen. Hänen elinaikanaan oli tosin yhtä hänen luomuksistaan kunnioitettu jopa yliopistollisella tutkimuksella ja juhlakirjalla.

Kylmän sodan aikana Suomessa suhtauduttiin joskus ylenkatsoen anglosaksiseen sotahistoriankirjoitukseen. Saksa oli sodan kokeneelle sukupolvelle tuttu kieli, ja esiintyi käsitystä, että "oikeaa" sotaa oli käyty lähinnä itärintamalla. Siellähän Suomikin oli tapellut ja Englanti oli ollut eräänlainen vihollinen. Saksalainen ja venäläinen sotakirjallisuus on saanut Suomessa sanoa sanottavansa.

Museoviraston johdolla ja Suomen Akatemian tuella vuonna 2000 käynnistynyt Sääksmäen Rapolan alueen tutkimusprojekti on päättynyt. Hankkeeseen on sisältynyt 13 osiota, joista Anneli Jussilan tutkimus “Sääksmäen kolme maisemaa Valkeakoskella” on yksi. Sääksmäen maisema on ennen kaikkea maatalousmaisema, jossa on runsaasti merkkejä pitkään jatkuneesta maataloudesta, sen parissa tehdystä työstä ja elämänpiiristä. Kuten Jussila toteaa, maiseman keskeinen elementti on pelto, joka edustaa maisemassa jatkuvuutta.

Poliittisten piirien eräiden tahojen mukaan yksi Liehuva liekinvarsi -kirja Uosukaiselta olisi riittänyt. Iltalehden pääkirjoituksessa (15.10.) puolestaan väitettiin harvinaisen suorasukaisesti, että "Puhemies Riitta Uosukainen osoitti Aino Suholan teoksessa lopullisesti, ettei hänestä ollut eikä ole presidenttiainesta.

1900-luvun loppupuoliskon ajattelun yhdeksi teemaksi muodostui rationaalisuuden kyseenalaistaminen. Tämä ”järjen kriisi” kiteytyi saksalaisfilosofien Adorno ja Horkheimer mukaan valistuksen rationaalisuuden irrationaalisiin seurauksiin mm. saksalaisten 1900-luvun alun joukkoliikkeiden muodossa. Filosofikaksikko kritisoi valistuksen kapeaa rationalismia kovalla kädellä suostumatta kuitenkaan siitä täysin luopumaan vaan uskoen ”valistuksen valistamiseen”.

Kiista siitä, tekikö paavi Pius XII (Eugenio Pacelli) kaiken mahdollisen juutalaisten pelastamiseksi natsien käsistä toisen maailmansodan aikana, on parina viime vuonna kuohuttanut katolisen kirkon historian tutkijoita. Kuohunta on tuottanut toistakymmentä kirjaa. Historioitsija Feldkampin teoksen voi laskea paavin toimia puolustavien tutkimusten joukkoon, vaikka se ei mitään varsinaista apologiaa olekaan, vaan pätevää historiantutkijan tekstiä. Feldkamp on ottanut erikoisteemakseen nimenomaan paavin suhteen Saksaan, mikä onkin aivan olennainen kysymys.

Ulla Riutta on valt.kand. ja ammatiltaan toimittaja. Hänen aikaisempien lähihistoriaa käsitelleiden teostensa aiheina ovat olleet inkeriläisten vainot ja Uralin vankileirit.

Muinaisen Egyptin aarteet johdattaa lukijan kaksitasoiseen menneisyyteen. Kuten teoksen nimi jo kertoo, se kuvaa nimenomaan Egyptissä tehtyjen menestyksekkäitten kaivausten ja niiden kuluessa tehtyjen löytöjen historiaa, mutta läsnä on myös Egyptin kaukainen menneisyys, jota kaivauksilla tutkitaan. Kirjoittaja Nicholas Reeves on British Museumin egyptiläisten muinaisesineiden osaston intendentti, mutta tämän kirjan hän on osoittanut erityisesti egyptologiasta kiinnostuneelle ”parantumattomalle romantikolle”. Teos keskittyy kuvaamaan esineiden metsästystä ja tutkijoita, jotka ovat etsineet ja löytäneet muinaisen Egyptin aarteita kuka mistäkin syystä.

Viro liittynee elossa olevien sukupolvien mielikuvissa pääasiallisesti jotenkin huvitteluun ja alkoholiin. Kieltolain aikana oli tietysti salakuljetus, ja nykyisin taas lukuisten laivojen laillinen kaljaralli ja ryyppääminen Tallinnassa lienevät monelle päällimmäisiä mielikuvia. Vähän on kuitenkin tietoa ja muistikuvia siitä, mikä oli Tallinnan juoma- ja ruokatilanne ennen sotia. Tämä johtuu tietysti siitä, että nykyisen mittapuun mukaan suomalaisten matkailu Tallinnaan oli pientä, vaikka se silloiset matkailijamäärät huomioon ottaen oli suurta eli Hovin mukaan "huippuvuonna 1931" liki 15 000.