Arvostelut

Opettajan työkalupakki Kulttuuriperintö on prosessi, jossa menneisyyden jättämät jäljet aktiivisesti muovaavat meidän aineellista ja henkistä nykyisyyttämme ja vaikuttavat tulevaisuuteemme. Kulttuuriperintöä koskevat kysymykset ovat siis menneisyyden läsnäoloa koskevia kysymyksiä. Suomen Tammi plus on Museoviraston, Opetushallituksen ja ympäristöministeriön yhteinen kulttuuriperinnön opetuksen kehittämishanke, joka pyrkii kehittämään kulttuuriperintöön liittyvää tietotaitoa. Maailmanperintöä esittelevä opetusopas on varsin käyttökelpoinen.

Kesällä 1958 Kansallismuseon kansatieteellinen osasto ja Suomen Kuvalehti julistivat kilpailun: Missä Suomen talossa on eniten hirsirakennuksia ja -huoneita? Voittajaksi julistettiin ulkorakennuksineen 86 hirsihuonetta käsittävä maalaistalo Kurussa. Suomenniemeläisellä Lyytikkälän tilalla oli »vain« 36 huonetta, mutta Kansallismuseon tutkijat huomasivat sen muuten mielenkiintoiseksi. Suunnitteilla oli kansatieteellisiä elokuvia, joiden kuvauspaikaksi persoonallisen vanhanpojan isännöimä talo sopi ilmeisen hyvin.

Suomeksi ilmestyneen ympäristöhistoriallisen kirjallisuuden määrä on melko vähäinen, eikä kansainväliselläkään tarjonnalla täydennetty kirjahylly tämän alan teosten painosta taida notkua. Kustantajansa mukaan Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan on Euroopan ensimmäinen yhden kaupungin ympäristöhistoriasta toimitettu teos. Teoksen toimittajat kertovat avauspuheenvuorossaan, että Tanskassa on julkaistu Kööpenhaminan ympäristön pilaantumista ja suojelua käsittelevä historiikki. Muualla maailmassa aiheeseen on tartuttu ainakin USA:ssa, jossa on julkaistu Saint Louisin ympäristöhistoria.

Suomessa on kirjoitettu harvalukuisesti tiedemiesten, ja vielä vähemmän matemaatikkojen, elämäkertoja, vaikka muistelmia onkin julkaistu. Rolf Nevanlinna (1895-1980) on poikkeus tiedemiesten joukossa, mutta hänestäkään ei ennen ole kirjoitettu elämäkertaa. Hänen matemaatikoksi poikkeuksellisen moniin asioihin poukkoilleesta toimeliaisuudestaan ja persoonastaan, jotka nostivat hänet julkisuuteen Suomessa vähän väliä 1920-luvulta 1990-luvulle, on kirjoitettu aiemminkin, mutta nyt akateemikko Olli Lehto on vetänyt yhteen Rolf Nevanlinnan elämän monet julkiset langat ja yksityistäkin elämänkulkua. Tuloksena on helposti luettava, monipuolinen kokonaisesitys, joka toiminee hyvänä pohjana tuleville Rolf Nevanlinnaa sivuaville tai käsitteleville tutkimuksille.

”Sanoja sanoja sanoja”, vastaa Hamlet kuulostaen ehkäpä hiukan tuskaiselta kun Polonius kysyy, mitä tämä lukee. 1900-luvun lopussa Tuomari Nurmio taas lauloi kuinka ”suuret sanat elävät vain hetken kerrallaan, tänään niille hurrataan, ja huomenna ne haudataan.” Gutenbergin kirjapainotekniikan yksi seurauksista olikin painetun tekstimateriaalin räjähdysmäinen kasvu. Tämä muutti oleellisesti tiedon määritelmää, kuten mediahistorioitsija Friedrich Kittler huomauttaa: ”...

Tatjana Tihmenevan laatima kokoelma on tietääkseni ensimmäinen, jossa on koottu yhteen ja käännetty suomeksi venäläisen kirjallisuuden kuvauksia Suomesta. Tekstiotteet ovat matkakertomuksia, pääasiassa kirjeitä ja sanomalehtiartikkeleita. Kirjoittajat ovat venäläisiä virkamiehiä, sotilaita, toimittajia ja kirjailijoita sekä muutoin vain Suomessa matkailevia ja oleskelevia yksityishenkilöitä. Kirjailijat ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat enemmän tai vähemmän jääneet unohduksiin, kenties tutuimpia heistä ovat Helsingissä työskennellyt professori Grot tai kirjailija Batjuskov.

Kirjasta aikaisemmin ilmestyneeseen J.Yrjänän varsin kattavaan arviointiin haluaisin lisätä muutaman pointin. - Herrasen teos oli jo kolmas Helsingin vesilaitosta käsittelevä teos. Siksi tekisi mieli verrata teosta aikaisempiin.

Friedrich Nietzsche kirjoitti vuonna 1882 kirjeessään Peter Gastille, kuinka kirjoitusvälineet muovaavat ajatteluamme. Nietzsche itse oli varhaisimpia kirjoituskoneen käyttäjiä hankkiessaan Malling Hansen -merkkisen koneen vuonna 1880. Saksalaisfilosofin huomiosta käy hyvin ilmi, miten teknologia ei ole pelkkä väline, jota ihminen käyttää. Samalla kun me istumme tietokoneen ääressä tai puhumme kännykkään, muotoilee tuo väline meitä ja havaintomaailmaamme.

Saamelaiskysymyksistä on Norjassa keskusteltu vilkkaasti jo muutaman vuosikymmenen ajan. Yhtenä syynä on se, että siellä asuu suurin osa eli noin kaksi kolmasosaa saamelaisista, ja heillä on ollut aktiivisia johtajia etnisen järjestäytymisen alkuvaiheista lähtien. Toiseksi saamelaisoikeudet ovat laajimmat Norjassa, jossa yhteiskunnallista kehitystä kuvattaessa käytetään ajanmääreinä myös käsitteitä "ennen Altaa" ja "Altan jälkeen". Alta-joen valjastuskiistaa seurannut etninen liikehdintä on ollut niin valtavaa, ettei sitä olisi osattu kuvitellakaan edellisillä vuosikymmenillä.

Suomalainen saamentutkimus sai mukavan lisän, kun yksi alan klassikkoteoksista julkaistiin vihdoin suomeksi - tosin vain tiivistelmänä. Kyseessä on maantieteilijä Väinö Tannerin vuonna 1929 ruotsiksi ilmestynyt yli 500-sivuinen Antropogeografiska studier inom Petsamo-området. I Skolt-lapparna, jonka noin 60-sivuinen ranskankielinen tiivistelmä on nyt suomennettu. Tämä on ehkä hienoinen pettymys niille, jotka ovat kaivanneet koko teoksen suomennosta, mutta hyvä näinkin.

Elokuvassa ”Musta lista” (The Front, 1976) Woody Allenin esittämä päähenkilö haastetaan epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komission eteen. Pelastaakseen nahkansa hänen on ilmiannettava kommunistina ainakin yksi työtovereistaan. Omantuntonsa kanssa painiskeleva mies saa tällöin neuvon kertoa jo kuolleen ystävänsä (Zero Mostel) nimen, koska tälle ei asiasta olisi enää haittaa. Sama idea pälkähti myös 1200-luvulla inkvisition kuulusteluihin joutuneiden Languedocin talonpoikien päähän.

Vantaan kaupunginmuseon julkaisu Samuelin kartat. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan esittelee maanmittari Samuel Brotheruksen vuosina 1681- 1712 laatimat kartat Helsingin pitäjästä. Kirja on Helsinge-Vantaan juhlavuoden julkaisu, ja siinä esiintyvät kartat olivat esillä Vantaan kaupunginmuseossa vuonna 2001 pidetyssä Samuelin kartat. Vantaa 650-vuotta- juhlanäyttelyssä.

Eeva Ruoffin suomalaisen puutarhaviljelyn historiaa käsittelevä teos kiinnittää ensimmäiseksi lukijan huomion kauneudellaan. Kirja on kuvitettu todella upeasti vanhoilla valokuvilla, mutta ennenkaikkea puutarhaoppaista, silkkimaalauksista ja jopa käsinmaalatuista kangastapeteista poimituilla piirroksilla ja maalauksilla. Puutarhahistorian kohdalla vanha sanonta pitääkin hyvin paikkansa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Piirroksiksi laaditut puutarhasuunnitelmat ja jo kadonneiden puutarhakasvien piirroskuvat havainnollistavat kauneusihanteiden ja muotivirtausten kehitystä paremmin kuin mitkään sanalliset kuvaukset.

Englanninkieliset alkuteokset: Mannerheim: the Years of Preparation (1970) ja Mannerheim: the Finnish Years (2000). Suomentanut Kaarina Turtia. Melkeinpä elämäntyönään Carl Gustaf Emil Mannerheimia (1867-1951) tutkinut Lontoon yliopiston School of Slavonic and East European Studies -laitoksen kirjastonhoitaja J. E.

Suomalaisella virrellä menee hyvin. Vanhaa virsiperinnettä on elvytetty eri tavoin perinnejumalanpalveluksissa, virsilauluilloissa ja useilla erilaisilla ja eri tyylisillä äänilevyillä. Päättynyt vuosi oli Eerik Cajanuksen toimittaman "Uuden suomenkielisen Wirsi-Kirjan" 300-vuotisjuhlaa ja alkanut vuosi juhlii edelliselle sävelasun antavan ensimmäisen suomenkielisen nuottivirsikirjan syntymää. Ikään kuin juhlan kunniaksi tuo merkkiteos ilmestyi kriittisesti toimitettuna näköispainoksena Erkki Tuppuraisen toimittamana ja perusteellisesti kommentoimana.

Jukka Sarjalan "Music, Morals, and the Body" on antoisa retki uuden ajan alun suomalaiseen aatehistoriaan. Hänen aiheenaan on Turun Akatemiassa tutkittu musiikki ja erityisesti se, mitä kerrottiin musiikin suhteista moraaliin, tunteisiin ja soittajan tai kuulijan ruumiillisiin reaktioihin. Suomalaisen - vai pitäisikö sanoa ruotsalaisen - 1600-1700-luvun akateemisen kulttuurin piirteet Sarjala yhdistää sujuvasti kansainvälisiin virtauksiin ja teorioihin. Jo kirjoituskielen valinta - Sarjalahan kirjoittaa englanniksi - osoittaa tekijän käsityksen, että turkulainen musiikkielämä asettuu työssä kansainväliseen kontekstiin, sekä kohteen osalta että historiantutkimuksen nykytilanteen kannalta katsoen.

Konteksti on ollut 1980- ja 1990-lukujen avainsana erityisesti kirjallisuustieteessä ja kulttuurintutkimuksessa. Siitä innostuneiden mielestä se tuli pelastamaan uuden ja uljaan kirjallisuus- ja kulttuuriteorian tekstuaalisen merkityksen ylivallalta. Vaikka arkikielessä osaamme käyttää käsitettä, sitä on tarkemman pohdinnan jälkeen ollut hankala määrittää ja käyttää eikä sen analyyttista arvoa ole pidetty kovin korkeana. Kaikkiaan kontekstualismin keskustelukenttä on varsin laaja ja kontekstilla voidaan tarkoittaa lähes lukemattomia eri asioita.

Valtiotieteiden tohtori Timo Herrasen kirjoittama ”Vettä ja elämää. Helsingin vesihuollon historia 1876-2001” on kiinnostavaa luettavaa paitsi Helsingin paikallishistoriasta myös kaupungistumisen-, tekniikan -ja ympäristön historiasta kiinnostuneille. Helsingin vesihuoltoa ovat sen alkuvaiheista lähtien leimanneet erilaiset uhkatekijät, joita ovat synnyttäneet kelvollisen raakaveden saantiin liittyvät ongelmat, Helsingin niemeä ympäröivien matalien ja suojaisien merenlahtien soveltumattomuus jätevesien purkamiseen sekä jatkuva voimakas väestönkasvu. Tänä päivänä suurimmat ongelmat ovat jo ratkaistu.

Lähinnä teologien sekä Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen tutkijoiden panoksesta syntynyt "Uskontojen risteyksissä" on artikkelikokoelma välimeren alueen uskontoperinteiden yhteisistä piirteistä ja jatkuvuuksista. Artikkelien aiheet painottuvat islamin ja kristinuskon piirteiden, käsitysten ja opinkappaleiden juuriin. Osansa saa myös juutalaisuus, gnostilaisuus, sumerilainen ja egyptiläinen uskontoperinne. Tiivistetysti kirjan sanoma on, että välimeren alueen uskonnoilla on paljon yhteisiä piirteitä ja siksi esimerkiksi islamin tai kristinuskon myöhemmin tunnetuksi tekemiä käsityksiä ei tule pitää niiden yksityisomaisuutena.

Niinhän se meni, syyskuun yhdentenätoista lentokoneet törmäilivät WTC:n torneihin ja koko läntinen maailma alkoi puhua uudenlaisesta sodankäynnin muodosta, terrorismista, sivilisaatioiden konfliktista ja muslimifundamentalismista. Suomessa journalistit joutuivat perehtyä islamiin enemmän - tai ainakin heidän olisi pitänyt, mikäli se nyt ylityöllistetylle, deadlinesta painajaisia näkevälle reportterille oli mahdollista. Islamin termien kirjoitusasut olivat vähän sinne päin eikä aina oikein erotettu shiialaisuutta sunnalaisuudesta ja muutoinkin tuntui mahdottomalta kahlata Koraani läpi vain varmistuakseen löytyykö sieltä sitä tai tätä puoltavia tai vastustavia kannanottoja. Kului alle kuukausi kunnes Suomen parhaimpiin islam-tuntijoihin kuuluva Jaakko Hämeen-Anttila laittoi kirjaansa viimeisen pisteen.