Arvostelut

Ei liene yllätys että kalevalavuoden myötä ilmestyi muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuva roolipelikin. Pitkään on saatu odottaa kunnon avausta kalevalaisen fantasian piiriin tällä saralla ja aiheen laajuus ja monitasoisuus asettaakin melkoisia odotuksia julkaisulle. Ilmari Pielan Ultima Thulessa on hyvä ensituntuma. Paksu selkä lupaa paljon, teksti on selkeästi taitettu ja Lehmusvyöryn isot, selkeät ja hyväntuuliset kuvat tekevät opuksesta mukavanoloisen luettavan.

Historiallisten valokuvakokoelmien julkaiseminen Suomessa on perin harvinaista. Syykin on ymmärrettävä, kuvien tekijänoikeudet ovat joko vaikeita selvittää tai sitten liian kalliita pieniä markkinoita varten. Kuvien painoasuun saattaminen sinänsäkin on kallista. Kansainvälisestikin on kuvateokset ovat etenkin tällä vuosikymmenellä muuttuneet monikielisiksi.

Kirjoittamani Ranskan kirjallisuudenhistorian tavoite on ollut innostaa ihmisiä tutustumaan ranskalaisiin tekijöihin ja teoksiin, herättää mielenkiintoa ja uusien asioiden löytämisen iloa. Päivi Kososen kohdalla tavoitteeni näyttää epäonnistuneen. Muita Kososen epäonnistumisina pitämiä asioita en voi allekirjoittaa, sillä vaikka hän sanookin olevansa kirjani kohderyhmään kuuluva (kirjallisuuden harrastaja tai työssään tällaista hakuteosta tarvitseva), ja kirjoittavansa tästä näkökulmasta, välittyy hänen kommenteistaan toisenlainen tilanne. Kirjan takakannessa sanotaan, että Ranskan kirjallisuudenhistoria on oppikirja ja tietoisku kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa oleville sekä kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Veijo Meri on aina ollut yksi mielikirjailijoitani. Hänen tiivis, dialogiin ja toimintaan perustuva esitystapansa on aina kiehtonut. Siksi tartuin kiinnostuneena hänestä ja hänen tuotannostaan kirjoitettuun uuteen tutkimukseen 'Täynnä elämää'. Oli etukäteen odotettavissa, että kirjailijan elämäkerta käsittelisi myös tarkastelukohteen tuotantoa.

HY:n viestinnän laitoksella alan oppihistoriaa opettanut Terhi Rantanen on koonnut leipälajistaan pätevän johdannon kirjamuotoon. Luentokurssien tuoma kokemus näkyy approbatur-tasolle sopivassa oppikirjassa: teksti on selkeää, tiivistä ja johdonmukaisesti etenevää. Kirja käy suppeassa mitassa läpi viestinnän tutkimuksen päälinjat ja rajapyykit 1800-luvulta 1980-luvulle. Hengästyttävä saavutus, joka ymmärrettävästi sivuuttaa paljon sekä valtavirtojen ulkopuolelta että syvyystasosta niiden sisältä.

Tarja-Liisa Hypénin väitöskirja edustaa reseptiohistoriallista kirjallisuudentutkimusta. Pari vuotta sitten julkaistu Leeni Tiirakarin väitöskirja "Taistelevat lukumallit. Minna Canthin teosten vastaanotto" ja Hypénin tutkimus ovat monella tapaa suomalaisen vastaanottotutkimuksen sisarpari. Molemmat pohjautuvat laajaan ja perusteellisesti käsiteltyyn aineistoon, eikä kummankaan väitöskirjan aineistoon jää jälkipolville juuri lisättävää.

Todennäköisesti vaihtuva vuosituhat muistetaan vuosikymmenien kuluttua merkittävänä viestinnän ja median murroskautena. 1900-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässyt automaattinen tietojenkäsittely on 1990-luvulla saavuttanut eräänlaisen ylikuumenisvaiheen, joka luultavasti tasottuu tulevina vuosikymmeninä. Tosin on hyvä painottaa, että tämä koskee vain tiettyjä kehittyneitä teollisuusmaita, joiden kärjessä Suomi on. Viime vuodet ovat merkinneet ennenkaikkea telekommunikaation (matkapuhelimet) muuttumista ja ns.

Nimellisesti kovin kiinnostavaan kirjaan tarttuu innolla, sillä myös takakansi lupaa kirjan olevan tarkoitettu "erityisesti kielen-, historian- ja kulttuurintutkijoille sekä sanaston historiasta kiinnostuneille maallikoille". Kirja on kiinnostava, mutta se on vain luettelo ja tarvitsee seurakseen monia muita mielenkiintoisia teoksia, kuten Vanhan kirjasuomen sanakirjan (osat 1 & 2: A-K, ilmestyneet 1985, 1994) ja ainakin etymologisen sanakirjan. Ymmärrän hyvin, että kyseessä on suomen kielen kehitykseen kohdistavaa ns. perustutkimusta, joka voi ulkopuolisen silmissä näyttää hieman tarkoituksettomankin tylsältä.

Larmolan ja Lumpeen kirja on jatkoa tekijöiden muille Helsingistä Kukkulan korttelista kertoville kirjoille. Se on fiktiivinen teos, kuten on itse Kukkulan korttelikin, mutta kulttuurihistoriallisesti kirja on erittäin mielenkiintoinen. Kirjassa kuvataan jaksoa elokuun lopusta 1955 kesäkuun alkuun 1956 eli yhtä koulun lukuvuotta. Ajanjaksoa voi pitää tämän vuosisadan yhtenä mielenkiintoisimmista, varsinkin jos itse on ollut tuolloin nuori.

Turun akatemian aikaisen oppihistorian tutkimuksessa on yllättävän suuria aukkoja. Tieteenalakohtaisia kokonaisesityksiä on olemassa, mutta nekin ovat sata vuotta vanhoja. Tietyistä merkittävimmistä professoreista ja muista tutkijoista on tehty biografioita tai suppeampia erityistutkimuksia. Ne eivät kuitenkaan mitenkään kata koko kenttää.

Jalo velvollisuus onnistuu siinä, missä hyvän historiantutkimuksen pitääkin, se auttaa ymmärtämään nykypäivää ja katsomaan omaa aikaamme pidemmällä perspektiivillä. Kurkistus 1800-luvun puurtajien elämään panee oman aikamme paineissa ponnistelevan virkanaisen historialliseen kontekstiin ja muistuttaa taas kerran kuinka lyhyt aika sata vuotta onkaan. Kasvatus kuuliaisuuteen ja velvollisuudentuntoon on vielä meidänkin aikamme virkanaisen taustalla; pieneen palkkaan on sosiaalikasvattajan ja opettajan tyytyminen siinä missä sata vuotta sitten eläneen virkasiskonsa, sillä eikö työ oikeastaan olekin vain ilomme ja velvollisuutemme? Kirjoittaja kertoo saatesanoissa, että alunperin tarkoitus oli tehdä elämäkerta Suomalaisen Yhteiskoulun pitkäaikaisesta johtajattaresta ja Naisasialiitto Unionin perustajajäsenestä Lucina Hagmanista (1853-1946), mutta kävi niin kuin historioitsijalle alkuperäislähteiden äärellä usein käy: lähteet veivät mukanaan ja uudenlaiset kysymykset alkoivat kummitella mielessä.

Yksi viime vuoden lopun esitellyimmistä kirjauutuuksista lienee Kaari Utrion Perhekirja. Perheen historiateos ei kokonsa puolesta sovi iltalukemisiksi ja unentuojaksi yöpöytäkäyttöön. Suurikokoinen, yli 500 sivua käsittävä teos on upea laitos kaikin puolin ja "vie mennessään". Kirjan mielenkiintoinen kuvamateriaali ja Utrion sujuva kerronta tekee teoksesta "joka kodin" historiateoksen.

Suomalainen elokuva on melkein sama tällä hetkellä, kuin suomalainen omakuva. Useampikin käsikirjoitus suomalaisen elokuvan alkuvuoden hegemoniassa on perustunut hyvin suomalaisiin aiheisiin, kuten etelä-pohjalaiseen miesuhoon (Häjyt), jatkosotaan (Rukajärven tie) ja sodanjälkeiseen kansalliseen polulaarikulttuurin (Kulkuri ja Joutsen). Suomalaisuudesta ja suomalaisesta identiteetistä on muutoinkin keskusteltu koko vuosikymmenen ajan EU:iin liittymisen yhteydessä - ajottain kiihkeästikin. Jo vuosisatojen ajan suomalaisuuden määrittelystä ovat vastanneet ennenkaikkea sivistyneistö.