Ammattihistorioitsijoita pidetään joskus muinaisuudessa elävinä hassuina kummajaisina, joiden sallitaan esittää oikeiden asioiden tai uutisten jälkeinen loppukevennys. Ammattimaisen historioitsijan syvin olemus kohdistuu kuitenkin nykyisyyden ymmärtämiseen, sillä talvisodan taisteluissa tai Rooman keisareissa ei ole mitään itseisarvoista tiedettävää. Sellainen menneisyys, jolla ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään, ei ole kiinnostava eikä se ole tieteellisesti relevantti. Historian perspektiivi onkin tulevaisuudessa. Se antaa yleissivistyksen ja kyvyn etsiä syvempää tietoa, ja sitten ymmärtää paremmin ajassa liikkuvia viestejä ja tulevaisuutta.
Miksi historiaa opiskellaan ja siinä suoritetaan tutkintoja, jos historiaa kykenee tutkimaan pelkällä luku- ja kielitaidolla? Toisin kuin usein luullaan, historia ei ole tosiasioiden kronologinen luettelo, vaan siitä tehty yleistys, analyysi ja teoria. Usein historiaa harrastavalta ei-ammattilaiselta puuttuu metodinen taso ja ymmärrys kontekstista.
Historia menee jatkuvasti eteenpäin, sen tehtävä on ymmärtää jo ymmärretystä lisää. Kuva menneestä voi myös muuttua, sillä aito tutkija ei omaa näkemystään kiihkeästi markkinoiva lähetyssaarnaaja, vaan hän on aina kiinnostunut uusista löydöistä ja ajatuksista. Historiantutkijan antaman selityksen tulee olla uskottava oman maailmamme rationaalisessa ilmapiirissä, vaikka se sotisi menneisyydessä vallinnutta totuutta vastaan, sillä yliluonnollisuuskin pitää selittää luonnollisena, muuten rationaalinen nykyisyys ei sitä hyväksy, kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori ja historiantutkija Jukka Korpela.
Historiallinen jossittelu on kiistanalaista. Sillä on kuitenkin oleellisia rooleja ja arvonsa historiantutkimuksessa. Jossittelu mahdollistaa syy-seuraussuhteiden jäljittämisen. Täten se pystyy myös tarjoamaan ymmärrystä historian kontingenssista ja vääjäämättömyydestä. Jossittelu myös yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden sekä mahdollistaa harkitut moraaliarvostelmat ja vastuun omasta toiminnasta.
Emme ymmärrä Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, vaikka meillä olisi rekisteri kaikista tapetuista. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole etsiä arkistoista historian tosiasioita positivismin hengessä, koska menneisyys ei selity keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen. Pitää ymmärtää, miksi ja miten kukin poikkeuksellinen fakta on syntynyt, ja vasta konteksti avaa ristiriidan. Siksi arkisto ei ole kansakunnan muisti vaan se on vain hallinnon kaatopaikka – emme löydä sieltä faktoja yhdistävää tieteellistä selitystä sellaisenaan kirjoittaa Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela.
Arvostelu
Kirja koostuu johdannosta ja 11 luvusta, jotka on jaettu kahden otsikon alle. Ensimmäinen osa ”Lingvistinen käänne analyyttisesta perinteestä jälkinarrativismiin” sisältää kuusi lukua ja toinen osa ”Kohti uutta realismia? Realistisia tendenssejä uudemmassa historiantutkimuksessa” viisi. Jälkisanoja tai yhteen vetävää loppulukua teoksella ei ole. Liekö toimittajille tullut kiire vai onko kyse ollut tarkoituksenmukaisesta ratkaisusta. Erityisesti teoksen oppikirjakäyttöä ajatellen […]
Historianfilosofia on harvinainen opus, suomalaisin voimin kirjoitettu, tuhti mutta kompakti perusteos, joka tulee enemmän kuin tarpeeseen. Vaikka angloamerikkalaisia historianfilosofian yleisteoksia, on ollut yleensä saatavilla, on etenkin yliopisto-opetuksessa pitkään kaivattu myös suomenkielisiä vaihtoehtoja. Tätä aukkoa käsillä oleva teos täyttää oikein hyvin. Tosin teosta voi moittia eurosentrismistä, sillä teoksessa ei edes viitata muualle kuin antiikin filosofian juurilta […]