Törmäsin Elvi Sinervon (1912-1986) tuotantoon  ensi kerran Helsingin Siltavuoressa, asuessani kulttuuritoimittaja Juha Virkkusen alivuokralaisena Kristianinkadulla. Elettiin 1980-luvun alkua ja Juha antoi minulle vapaalipun Kristiina Halkolan monologinäytelmään Vuorelle nousu. Esitys puhutteli. Se oli moderni ja kertoi naisen asemasta, abortista ja kokemuksista minulle uudella tavalla. Luin pian myös novellikokoelman Vuorelle nousu(1948). Samoihin aikoihin olin alkanut kiinnostua feminismistä, paljolti lähikorttelissa asuvan kirjailija Anneli Pääkkösen ansiosta. Hänen kotonaan Liisankadulla kokoontui muistaakseni jonkinmoinen kirjallisuuspiiri, jossa Sinervokin oli keskustelujen aiheena.

Kuva: Elvi Sinervo, Pilvet ilmestyi 1944.

Vuorelle nousu oli Elvi Sinervon viimeinen proosateos. Sen jälkeen hän julkaisi ainoastaan kaksi runokokoelmaa Oi lintu mustasiipi lennä 1950 ja Neidonkaivo 1956,  sekä muutamia erillisiä lehdissä julkaistuja novelleja. Seuraavina vuosikymmeninä Sinervo ryhtyi oman tuotantonsa sijasta kääntämään kaunokirjallisuutta suomeksi. Käännöstöitä hän oli tehnyt jo ennen sotaakin.

Neuvostosympatiat vievät vankilaan

Erno Paasilinnaa lainatakseni Elvi Sinervo oli niitä kirjailijoita ja runoilijoita, josta tuli ammattilainen ja lahjakkuus paljolti eletyn elämän ansiosta. Elämä ei kulkenut suoraviivaisesti kuten Nevskin valtakatu Pietarissa, vaan sisälsi, köyhyyttä, kärsimystä, vankilavuosia, ristiriitaisia sisarussuhteita ja myös enemmän tai vähemmän myrskyisän avioliiton Mauri Ryömän (1911-1958) kanssa. Eletty ”boheemielämä”, toveripiiri työväenliikkeessä, Akateemisessa Sosialistiseurassa, Kiilassa ja Tulenkantajissa sekä monet vastoinkäymiset muokkasivat avioparin maailmankatsomusta. Elvistä ja Maurista tuli yhteiskunnallisia toimijoita, monen asian aktivisteja ja lopulta myös kommunisteja, jotka olivat sodan aikana Neuvostoliitto-sympatioineen sen verran vaarallisia ”isänmaan pettureita”, että heidät suljettiin satojen samalla lailla ajattelevien kanssa vankilaan tai turvasäilöön. Vankilasta tuli toisinajattelijoille eräänlainen ”yliopisto”, jossa kypsyivät monen mielestä Elvi Sinervonkin parhaat runot.

Yhä katselen pilviäsyntyi tavallaan ”sivutuotteena”. Sinervon elämäkerturi Jaana Torninoja-Latola on nimittäin tekemässä väitöskirjaa niin Elvistä kuin hänen kahdesta sisarestaankin, Aira Sinervosta ja Sylvi-Kyllikki Kilvestä. Naiskolmikko näkyi ja kuului julkisuudessa yhtä jalkaa 100-vuotiaan Suomen ensi vuosikymmenten yhteiskuntakehityksen, sota-ajan konfliktien ja työväenliikkeen nousunkin kanssa. Juuri siksi perhehistoria alkoi kiinnostaa Torninoja-Latolaa, joka Sinervo-elämäkerran esipuheessa tosin sanoo siirtäneensä väitöskirjan toistaiseksi ”telakalle”.

Kuva: Kiilalaisia vappuna 1938.

Vähän lähdeaineistoa

Sinervon sisarukset ovat silti vahvasti mukana elämäkerrassa, jonka lähteinä on käytetty paljolti Elvin ja Mauri Ryömän kirjeenvaihtoa, vankilakirjeitä, perhearkistoja ja esimerkiksi keväällä 2017 kuolleen tyttären, Liisa Ryömän haastatteluja. Koska Sinervo vetäytyi julkisuudesta lähes täysin jo 1960-luvulla, hänen viimeisistä vuosikymmenistään on erittäin niukasti lähdeaineistoa. Mainittakoon, että Elvi Sinervosta on tehty aikaisemminkin elämäkerta, Kalevi Kalemaan vuonna 1989 kirjoittama Elvi Sinervo – Vuorellenousija.Sillä on ansionsa, mutta tutkimuksena Jaana Torninoja-Latolan teos on kuitenkin perusteellisuudessaan aivan eri luokkaa.

Yhä katselen pilviäetenee kronologisesti. Ensin kuvataan Sinervon ”laitakaupungin” lapsuus ja nuoruus, sitten parikymppisen naisen rakastuminen ja melko pikainen avioliitto ja esikoispojan syntymä. Siinä sivussa, mitenkään suurentelematta, Torninoja-Latola esittelee myös päähenkilönsä tunnetun syrjähypyn ja ihastumisen Jarno Pennaseen. Ihme ja kumma, Pennanen pysyy ystäväpiirissä aina 1950-luvulle saakka ja myös ”Sinervon miehet” arvostavat toisiaan. Sinervon sisarukset eivät toki ihan aina ymmärrä Elvin tempauksia.

Kirjailijaura alkaa novellikokoelmasta Runo Sörnäisistä(1937) ja jatkui sodan jälkeen pienoisromaaneilla Viljami Vaihdokas ja Toveri älä petä. Pilveton ensimmäinen runokokoelma. Viimeisinä ilmestyivät sitten Oi lintu mustasiipi ja Neidonkaivo.Torninoja-Latola limittää Sinervon kirjallisen tuotannon osaavasti elämäkerran vaiheisiin ja lainailee tuon tuostakin myös kirjeenvaihtoa. Runoja lukija jää jopa hieman kaipaamaan, sillä ne kenties olisivat tuoneet paremmin esiin nostalgisen ”romanttis-realistisen” puolen Sinervoa. Ei ole nimittäin perusteltua pitää Elvi Sinervoa pelkkänä kommunistisena työväenliikkeen kirjailijana ja runoilijana, vaan myös feministisenä naisena, jolla oli vahva tahto elää oma riippumaton ja normeista poikkeava elämänsä. Lapsille se ei aina ollut helppoa.

Pesäero stalinismista

Mielenkiintoisia puolia Elvi Sinervon elämässä riitti sodan ja ”sellielämän” jälkeenkin. Vapauden huuma 1940-luvun toisella puoliskolla, matkat Neuvostoliittoon, pasifismi ja lopulta pesäero myös kommunistiseen puolueeseen 1950-luvulla sävyttivät kirjavia elämänvaiheita. Sekä Mauri että Elvi ottivat etäisyyttä kommunismiin ja varsinkin stalinismiin, Neuvostoliiton sanelu- ja miehityspolitiikkaan ja vääristyneeseen kollektivismiin pettyneinä.

Kuva: Elvi Sinervo 1964.

Elvi jatkoi 1950-luvun lopulla käännöstöitä ja Mauri palasi vielä kansanedustajan työnsä ohella lääkäriksi Nikkilän sairaalaan. Aviomiehen elämä päättyi kuitenkin traagisesti auto-onnettomuudessa syksyllä 1958 ja Elvi jäi surussaan hyvin yksin kahden nuorimman lapsensa, Maijan ja Liisan kanssa. Vanhin poika Ilkka eli jo omillaan. Kirjailijana Elvi Sinervo vaikeni miehensä kuoleman jälkeen ja keskittyi omien sanojensa mukaan elättämään yksinhuoltajan perhettään käännöstöillä. Saksa ja ruotsi olivat hänen vahvat kielensä.

Myös politiikka sai jäädä kun suhteet puolueeseen ja moniin tovereihin rakoilivat. Silti Elvi Sinervo kirjoitti vielä aktiivisesti uuteen Tilanne-aikakausilehteen, joka oli monien kommunistien keskuudessa todellinen punainen vaate ja kritiikin kohde. Muutamaan puoluedebattiin hän myös osallistui, mutta 1970-luvun taistolaisliike ei enää kiehtonut. Tunne oli molemminpuolinen, sillä esimerkiksi Tiedonantaja-lehti ja sen ympärille keskittynyt taistolainen toveripiiri piti Sinervoa ”revisionistina”, jota ei paljon esille nostettu.

Vankilavuosien kauhuja

Yhä katselen pilviä –elämäkerta on parhaimmillaan ja perusteellisimmillaan keskittyessään Elvi Sinervon nuoruusvuosiin ja vankila-aikaan. Vankilavuodet ja kirjeenvaihto Mauri Ryömän kanssa on koskettavaa luettavaa ja todistaa toisinajattelijoiden, naistenkin, kammottavasta kaltoin kohtelusta. Monet Sinervon tekstit säilyivät noilta ajoilta WC-paperille kirjoitettuina ja salaa vankilasta läheisille toimitettuina versioina.

Kuva: Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä 1950-luvulla, kuva Yrjö Lintunen. Wikimedia Commons.

Lähteiden puute ja hieman ulkokohtainen referoiva ote näkyy sitten elämäkerran viimeisillä sivuilla. Silti teos on hieno kulttuuriteko, vaikka se väitöskirja Sinervon sisaruksista jäisikin ”telakalle”.

Elvi Sinervo kuoli keuhkosyöpään 28.8.1986 ja hänet haudattiin toiveensa mukaan hiljaisuudessa, vain omaisten läsnä ollessa. Vuonna 1992, siis 25 vuotta sitten perustettiin Elvi Sinervon nimikkoseura, joka toimii vaihtelevan aktiivisesti Sinervon muistoa vaalien.