Kun loitsijat vielä loveen lankesivat – shamanistisen maailmankuvan käsikirja

Anna-Leena Siikalan Suomalainen shamanismi on vielä ilmestyessään 4. painoksena ajankohtainen johdatus shamanismi- ja tietäjäinstituutioihin. Se on ilmestyttyään ensi kerran 1992 kulunut ahkerasti paitsi tutkijoiden, myös aiheesta kiinnostuneiden maallikoiden käsissä. Tässä tekstissä sitä tarkastelee digitaalisen kulttuurin tutkija, jolla on juuret kulttuuriperinnön tutkimuksessa ja kasvava, jo lapsuudessa syttynyt kiinnostus suomalaiseen luonnonuskoon, mytologiaan ja niiden tuomiseen käytännön elämään.

Siikala, Anna-Leena: Suomalainen shamanismi – mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 360 sivua. ISBN 978-951-717-704-7.

Akateemikko Anna-Leena Siikalan (1943–2016) suomalaista shamanismia käsittelevästä teoksesta julkaistaan nyt vuonna 2017 jo neljäs painos. Tämä shamanismi- ja sitä seuranneen tietäjälaitoksen historiaa ja oleellisia elementtejä selvittävä teos on lievästä sirpaleisuudestaan huolimatta kulunut ahkerasti paitsi folkloristien ja muiden perinteentutkijoiden, myös shamanismista ja luonnonuskosta kiinnostuneiden maallikoiden käsissä.

Digitaalisen kulttuurin tutkijana, jonka tausta on kulttuuriperinnön tutkimuksessa, luen teosta osin naapurialan tutkijana, osin yllä kuvatun kaltaisena maallikkona. Kiinnostukseni suomalaiseen ja suomensukuiseen uskomusperinteeseen syntyi tietoisesti, kun 9-vuotiaana sain joulukirjaksi kansatieteilijä, kirjailija Sakari Pälsin hersyvän tarinakokoelman Minä ja Fallesmannin Arvo. Sakarin ja Arvon seikkailuihin vuonna 1882 syntynyt Pälsi oli kirjoittanut oman lapsuutensa kulttuuriympäristön henkilöineen, maisemineen – ja uskomuksineen. Ymmärsin lukiessani, ettei ollutkaan aivan outoa kuunnella kiviä, puhua puille ja väristä jostain selittämättömästä, kun joutsenet lensivät huutaen pellon yli. Suomalaisen yhteys luontoon ja sen olentoihin, niin näkyviin kuin silmän tavoittamattomiin, olikin ehkä jollain tavoin sisäsyntyistä, pitkän perinteen alitajuntaan juurruttamaa.

image

Kuva: Lapon en extase le tambour magique sur le dos, avant de prédire l’avenir. Teoksessa (mm.) Histoire des religions et des moeurs de tous les peuples du monde, Bernard Picart, 1816.

Myöhäisen teini-iän jälkeen tämä kiinnostus on alkanut uudelleen suuremmin viritä vasta viimeisen vuoden kuluessa, ja uusin painos onkin ensimmäinen kosketukseni Suomalaiseen shamanismiin. Rakenteeltaan Siikalan teos vaikuttaa ensilukemalta hieman sirpaleiselta, jopa hajanaiselta: asiayhteydet vaikuttavat heikosti selitetyiltä ja teksti niin vahvasti tieteen kielellä kirjoitetulta, että ihmettelin sen suosiota tiedeyhteisön ulkopuolella. Sisältö on kuitenkin vertaansa vailla.

Siikala määrittelee käsittelemänsä shamanistisen mielikuvamaailman sekä kansanomaisen ajattelun ilmaukseksi että laajaan maantieteelliseen ja historialliseen kehykseen asettuvana kulttuuri-ilmiönä. Shamanismi on yhtä lailla perinnettä kuin ”sielullinen varustus” kulttuurissa, jossa eläneet ihmiset ovat olleet olennaisesti riippuvaisia luonnosta ja siinä ymmärtämistään hallitsevista voimista. Folkloristina Siikalan aineistona on luontevasti ollut suullinen eeppinen ja loitsurunous; näistä hän on tunnistanut niin shamanistista mielikuvamaailmaa kuin shamaanin ja tietäjän toimintakäytäntöjä. Hän avaa esimerkiksi halti(j)oitumisen, loveen lankeamisen, ”itsen” ja ”löylyn” (tajuntasielun ja ruumissielun) erot ja monia muita yksityiskohtia. Eeppisten runojen kautta Siikala avaa shamanistisissa ja tietäjäkulttuureissa eläneiden sukupolvien myyttistä käsitystä maailmasta ja sen alkuperästä. Loitsurunous puolestaan valottaa sitä, miten tietäjä käytti myyttistä tietoa toimintansa välineenä.

Teos tarjoaa mielenkiintoista antia paitsi uskomuksista ja toimintakäytännöistä, myös shamaani- ja tietäjäinstituutioiden keskinäisestä jatkuvuudesta ja eroista. Shamaanilaitoksen olemassaolosta on todisteita jo luolamaalauksissa, ja sen asema säilyi aina keskiajalle asti. Tuolloin kristinuskon tulo muutti myös suomalaista uskomuskulttuuria: vuodenkulun taitekohtien juhlat sulautettiin kristillisiin juhlapyhiin ja jumalhahmot kristillisiin pyhimyksiin. Loitsuihin ilmestyi kristillisiä elementtejä, kuten avunpyyntöjä Jeesukselle ja neitsyt Marialle.

image

Kuva: Bajangolin shamaani Otšir Böön shamaanivarusteet, Pälsi Sakari, kuvaaja 1909, Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Shamaanien toiminta oli osa julkista kulttuuria, heidän tekemänsä toimenpiteet tapahtuivat näyttäviksi rakennetuissa näytöksissä. He olivat myöskin pääasiassa tiedon hankkijoita; shamaanit matkasivat alisiin ja ylisiin maailmoihin selvittääkseen syitä maallisiin tapahtumiin. Kuitenkin heidän suhteensa henkimaailmaan oli vahva. Heidän asemansa sijoittui jumaluuksien ja henkien väliin: shamaani pyysi apua jumaluuksilta alhaalta käsin. Henkien kanssa asema vaihteli tilanteesta riippuen tasaveroisesta käskijään: yhtäältä shamaani oli riippuvainen henkien suosiosta apua pyytäessään, toisaalta taas hän tunsi henkien hallintamenetelmät ja saattoi hyödyntää niitä tarvittaessa. Shamaanin asema omassa yhteisössään olikin ainutlaatuinen. Usein shamaaniksi koulutettiin ihmisiä, joilla oli jokin hengen tai ruumiin sairaus, joka esti normaalin toimeentulon elinyhteisössä. Shamaanilaitoksen valtakautena etenkin hermostollisilla sairauksilla raskautetuilla nähtiin olevan erityisiä voimia ja kykyjä kommunikoida henkimaailman kanssa. Esimerkiksi epilepsiakohtaukset muistuttivat shamaanin haltioitumista tai loveen lankeamista, joten yhteys on selvä. Toisaalta on mahdollista tarkastella asiaa siltä kannalta, että shamaanikoulutus ja -vihkimys tarjosi toimintakyvyltään heikoille yksilöille aseman, joka turvasi heidän selviytymisensä.

Shamaaneista yksityisempiin tietäjälaitoksiin

Shamaanilaitoksen hiipuessa keskiajan ja kristinuskon yleistymisen yhteydessä sai alkunsa tietäjälaitos, joka vakiintui shamanismista poiketen salaiseksi, yksityiseksi toiminnaksi. Tietäjiltä pyydettiin apua yksityisesti, toimenpiteet suoritettiin salatuissa paikoissa tai tilanteissa ja loitsut luettiin puoliääneen mumisten. Tähän lienee vaikuttanut muun muassa kristinuskon paheksuva käsitys suomalaista uskomusperinnettä kohtaan; oli turvallisempaa harjoittaa perinteistä uskoa yksityisissä tilanteissa ilmapiirissä, jossa uhrilehtoja hakattiin maahan ja uskomuskulttuuria sulautettiin kristinuskoon.

image

Kuva: Kolttatietäjä Paavali Sverloff kuun pimennyksen aikaan kuuta päästämässä. Kuvaaja Antti Hämäläinen 1937. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Siikala kuljettaa lukijaansa, kuten alussa totesin, fragmentaarisessa maailmassa. Tämä selittyy loppuluvussa, jossa kirjoittaja kyllä vetää yhteen ja solmii monia aiemmin sitomatta jääneitä langanpäitä; vasta tässä vaiheessa aihetta syvällisemmin tuntematon lukija saa monia ahaa-elämyksiä. Siikala kuitenkin toteaa myös, että, etenkin tämän teeman kohdalla,  suulliseen perinteeseen perustuvassa tutkimuksessa tutkijan taakkana on puuttuvan tiedon ongelma: aihealue on pitkälti joutunut ulos arjesta. Tutkijat eivät esimerkiksi ole tiettävästi voineet dokumentoida tietäjäperinteeseen kiinnittyvää toimintaa Siikalan 1960-luvulla kohtaaman, aggressiivisesti haltioituvan tietäjän jälkeen. Opiskelijat ovat Siikalan mukaan kohdanneet haltioituneen tietäjän Karjalassa vielä 2000-luvulla. Tätä Siikala pitää eräänlaisena ”uustietäjyytenä”, omien sukuperinteiden uudelleen herättelynä. (Siikalan haastattelu, Taivaannaula24.1.2013.) Kiinnostus shamanismia ja tietäjäkulttuuria kohtaan onkin selvästi kasvanut 2000-luvulla. Varsinaiset instituutiot ovat kadonneet, mutta kulttuurin uudelleen herättelyä tapahtuu yksilötasolla ja pienissä piireissä.

Kansanuskoon, mytologiaan ja shamanismiin erikoistuneen Siikalan Suomalainen shamanismi onkin edelleen paitsi perinteentutkijoille, myös aiheesta muuten kiinnostuneille erinomainen ja perinpohjainen johdatus shamanismiin. Siikala käsittelee shamanismin juuria aina muinaisen suomalais-karjalaisen alueen klassiseen siperialaiseen shamanismiin asti. Hän sitoo ansiokkaasti länsi-/pohjoismaista perinnettä myös muiden korkeakulttuurien ekstaattis-uskonnollisiin kultteihin, kuten hindulaisten ja buddhalaisten mystikkokertomuksiin. Teos on tietopaketti, shamanismin käsikirja. Katsomalla lievän hajanaisuuden ohi olennaiseen asiasisältöön löytää tiedetekstiin vähemmänkin tottunut lukija viimeistään loppuluvusta työkalut kokonaisuuden hahmottamiseen.

image

Kuva: Bajangolin shamaani Otšir Böö Mankhatai-vuoren juurelta Kiahtan-Urgan tien varrelta Mongoliasta. Sakari Pälsi 1909,Museovirasto, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

 

Oheiskirjallisuus:

Myyttien maailmankuva eli loitsujen kielessä – haastattelussa Anna-Leena Siikala. Taivaannaula (blogikirjoitus). 24.1.2013.

Pälsi, Sakari 1984: Minä ja Fallesmannin Arvo. Otava: Helsinki.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *