Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä esittelee viitisenkymmentä erilaista nähtävyyttä. Useimmat niistä liittyvät ensimmäiseen tai toiseen maailmansotaan, 1700-luvun alun eli isonvihan ja vuosien 1808–1809 Suomen sodan aikaisesta Helsingistä kun ei ole jäljellä juuri mitään, Suomenlinnaa lukuun ottamatta.

Ideana on, että lukija pääsee vapaasti tutustumaan kaikkiin siinä esiteltyihin kohteisiin. Tämä rajaa pois sotilassaaret kuten Santahaminan, mutta mukana ovat Vallisaari ja Kuninkaansaari, joista puolustusvoimat luopui vuonna 2016, ja Isosaari, joka aukesi yleisölle kesän 2017 alussa. Teoksen alaotsikko, Reittejä pääkaupunkiseudun sotahistoriaan, laajentaa aluetta niin, että mukaan mahtuu kohteita Espoosta, Vantaalta ja Tuusulasta.

Kirja on jaettu pääosin kronologisesti. Siispä liikkeelle lähdetään 1700-luvun puolivälistä, jolloin Augustin Ehrensvärd ryhtyi Ruotsin kruunun toimeksiannosta rakentamaan merilinnoitusta Helsingin edustalle. Saarilla – Suomenlinnahan koostuu useista eri saarista – on muistoja niin Ruotsin vallan, Suomen suuriruhtinaskunnan kuin maan itsenäisyydenkin ajalta. Vuonna 1854 valmistuneen ortodoksisen varuskuntakirkon sipulikupolit poistettiin 1920-luvun alussa, Ilmavoimien lentokonetehtaan (Suomenlinnassa vuodesta 1921 vuoteen 1936) takana oleva 1700-luvulla valmistunut kuivatelakka oli maailmansotien välillä suomalaisten sukellusveneiden tukikohta. Eikä unohtaa voi sisällissodan jälkeistä aikaa. Silloin linnoitus toimi vankilana, jonne tuhannet punaiset menehtyivät.

Kuva: Venäjän kaksoiskotkaa poistetaan Rantakasarmin portista. Sotamuseo, Venäläinen Viapori –verkkonäyttely. http://suomenlinna.fi/krepostsveaborg/index.html

Suomenlinnasta, kuten useasta muustakin kohteesta, riittäisi kirjoitettavaa. Jokinen on kuitenkin pitänyt tekstinsä melko lyhyinä, tyypillisesti sivun tai kahden mittaisina. Silti hän onnistuu sanomaan historian lisäksi myös muutaman sanan lähiluonnosta silloin, kun sotahistoriallisen kohteen ympäriltä sellaista löytyy.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa ehti Saksan hyökkäystä pelkäävä tsaari-Venäjä rakentaa Helsingin suojaksi parinkymmenen kilometrin pituisen maalinnoitusten ketjun, joka ulottui Vuosaaresta Espoon Westendiin. Taisteluja näissä kasemateissa ja juoksuhaudoissa ei juurikaan käyty, ja osa linnoitteista on jäänyt tietöiden ja asutuksen alle tai täyttynyt roinalla, sillä ne älyttiin suojella vasta 1970-luvulla. Linnoitusketjuun kuuluu useita luolia, jotka ovat myöhemmin toimineet mm. väestönsuojina ja varastoina. Jotkut luolat ovat lukossa edelleen, mutta monia pääsee katsomaan. Varovaisuutta noudattaen tietysti – kirjoittaja huomauttelee useaan otteeseen liukkaista kalliopoluista ja jyrkänteistä. Reitit rakennelmille on selostettu hyvin; kirjan lopussa on kartta huomattavimpien linnoitusten sijainnista ja tarkat koordinaatit jotka voi naputella vaikka Google Mapsiin.

Kaupunkisotaa keväällä 1918, suurpommituksia talvella 1944

Sisällissodan aikana Helsingissä taisteltiin mm. punaisten päämajana toimineen Smolnan eli valtioneuvoston juhlahuoneiston, Siltasaaren työväentalon sekä nykyisen Lasipalatsin tienoilla sijainneen Turun kasarmin ympäristössä. Kasarmi paloi, mutta sen talousrakennus seisoo edelleen Lasipalatsin takana; vuosien varrella se on ehtinyt palvella niin linja-autoasemana kuin näyttelytilanakin. Kevään 1918 taisteluista muistuttavat myös Kansallismuseon oven luodinreikä, Pitkänsillan saamat kolhut (osa niistä jatkosodan pommitusten jälkiä) sekä sodan molemmille osapuolille pystytetyt patsaat, muistokivet ja -laatat.

Kuva: Pitkänsillan vaurioita. Ylen sotahistoriakartta.

Yksi muistolaatta vaikuttaa olevan täysin väärässä paikassa: Jokisen mukaan Viron varapääministeriä, työpuolueen johtohenkilöihin kuulunutta Jüri Vilmsiä ei teloitettu Töölön sokeritehtaan tontilla, sillä myöhempien tutkimusten mukaan Vilms ei ilmeisesti edes ollut Helsingissä keväällä 1918, vaikka hänet väitettiin haudatunkin Pohjois-Haagan punaisten joukkohautaan. Kyseisen veljeshaudan lisäksi kirjassa on huomioitu myös Ruttopuistona tunnettu Vanha kirkkopuisto; siellä ovat Helsingin taisteluihin osallistuneiden saksalaisten ja suojeluskuntalaisten sekä Virossa taistelleiden suomalaisten, yhteensä sadan miehen haudat. Punaisia taistelijoita muistetaan myös Mäntymäellä ja Suutarilassa, valkoisia Liisanpuistikossa.

Kuva: Talonpoikaismarssijat laskevat seppeleen vuonna 1918 kaatuneiden saksalaisten muistomerkille, Pietinen, 1930. Museovirasto. CC BY 4.0

Toiseen maailmansotaan osallistuneiden Euroopan maiden pääkaupungeista vain Helsinki, Moskova ja Lontoo säästyivät vihollisen miehitykseltä. Silti Helsingissä on lukuisia sotaan liittyviä muistomerkkejä; legendaarinen Sörnäisten ja Kallion miehistä koostettu Ässärykmentti (talvisodan JR 11 ja jatkosodan JR 26) sai ensimmäisen patsaansa jo lokakuussa 1940. Myöhemmin kiinnitettiin muistolaatat paikoille, joista miehet lähtivät talvisotaan ja jatkosotaan.

Kuten tunnettua, Helsinki oli rajujen ilmapommitusten kohde erityisesti helmikuussa 1944. Sirpaleiden jälkiä on vieläkin nähtävissä mm. Kolmen sepän patsaan jalustassa Stockmannin luona sekä J. V. Snellmanin patsaan jalustassa Suomen Pankin edustalla. Näin siitä huolimatta, että osa kaupungin patsaista vietiin turvaan Kellokoskelle ja Hakkilaan, osa suojattiin lautarakennelmilla ja hiekkasäkeillä. Suhteellisen vähäisistä pommitusvaurioista – ainakin jos verrataan vaikkapa Saksan kaupunkeihin – kaupunki saa kiittää ilmapuolustustaan. Pauli Jokisen kirjassa ovat eri puolilla kaupunkia sijainneet ilmatorjuntapatterit saaneet kokonaisen oman luvun, kuten myös nuo pommitukset ja niitä torjuneet kuulosuuntimet, valonheittimet ja tutkat.

Kahdeksan sankarihautausmaata, lukuisia muistolaattoja

Vaikka Maanpuolustuskorkeakoulun vanhoissa Liisankadun tiloissa sijainnut sotamuseo onkin tilojen huonon kunnon vuoksi nykyisin suljettu, sotien aikaan voi eläytyä Suomenlinnassa, Kaivopuiston Mannerheim-museossa, Siltavuoren Väestönsuojelumuseossa, Vantaan ilmailumuseossa sekä Tuusulan ilmatorjunta- ja lottamuseoissa. Malmin lentoasemalta kirjaan on kuvattu vain vuonna 1944 toimineiden saksalaisten yöhävittäjien muistolaatta, vaikka kenttään ja sen rakennuksiin liittyy muutakin ilmasodan historiaa. Eri henkilöiden kotitalojen seiniin kiinnitettyjä laattoja mainitaan monta, ja useat erityisesti jatkosodan aikana vaikuttaneet ihmiset – kuten viimeinen jääkäri, vuonna 1995 kuollut jääkärikenraali Väinö Valve – ovat saaneet pääkaupunkiin nimikkokadun tai -puiston.

Kun puhutaan Helsingin sankarihautausmaasta, ajattelee helposti vain Hietaniemeä, mutta kaupungin eri puolilta löytyy myös seitsemän muuta. Selityksenä on vuoden 1946 suuri alueliitos, jossa silloisesta Helsingin maalaiskunnasta kaupunkiin liitettyyn Malmi ja Pitäjänmäki sekä Haagan kauppala, Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren kunnat. Huopalahdessa sodan uhreja oli siunattu sekä Munkkiniemeen että Lauttasaareen. Kaikista hautausmaista ei kirjassa ole kuvaa, mutta osoite kyllä löytyy.

Kävelyoppaan idea on hauska, tämän tyyppisiä paikallishistoriallisia – ei välttämättä sota- vaan esimerkiksi kulttuurihistoriaan keskittyviä – teoksia lukisi mielellään muiltakin paikkakunnilta. Kohteiden keskinäisistä painotuksista voi tietysti olla monta mieltä: esimerkiksi Vallisaarta ja Isosaarta ei esitellä kovinkaan laajasti, sen sijaan kaikki säilyneet Viaporin maalinnoituksen osat ovat saaneet oman alalukunsa. Pitempiäkin selostuksia olisi lukenut, mutta ilmeisesti ajatuksena oli pitää kirja sen kokoisena, että sitä voisi vaikka kantaa kävelyllä mukanaan.

Kirjan kuvat, joita on miltei jokaisesta kohteesta, ovat suurimmaksi osaksi Jokisen itsensä ottamia; nykynäkymiä on täydennetty eri aikojen arkistokuvilla. Kirjan lopussa on kahdeksan kaupunginosakarttaa, joiden turvin kaupunkia tuntematonkin kulkija osaa muistopaikoille ja lyhyet selitykset siitä, mitä missäkin tapahtui. Lisää tietoa löytyy kirjan muista luvuista, parin sivun mittaisesta kirjallisuusluettelosta sekä teoksen loppuun listatuista nettiosoitteista.