Kalle Päätalon ura köyhistä oloista lähteneestä koillismaalaisesta metsätyömiehestä, joka sodan vaiheiden jälkeen kohoaa rakennusmestariksi ja lopulta Suomen tuotteliaimmaksi ja tunnetuimmaksi kirjailijaksi, on varsin tunnettu sankaritarina. Päätalo itse loi sen tarinan ja kritiikki ja erilaiset elämänkerralliset kirjoitukset ovat sitä myöhemmin aktiivisesti tukeneet. Ritva Ylösenkin kirja etenee vankasti Kallen kirjojen mukaisesti kronologisesti kirjojen tapahtumia kerraten. Kirjojen tapahtumat liitetään kuitenkin myös jossain määrin niiden kirjoittamisen ajankohtaan, jolloin näkökulma muuttuu hieman monipuolisemmaksi.

Ylösen teoksesta löytyy myös jotain uutta, mutta ei kovin yllättävää. On varsin odotettua, että Kallen ensimmäisen vaimon ja Kallelle aviottoman pojan synnyttäneen naisen muistikuvat ovat varsin erilaisia kuin Kallen itse kirjoihin kirjaamat. Ylönen katsoo, että Kalle tarkoituksellisesti antoi väritetyn ja negatiivisen kuvan ensimmäisestä vaimostaan. Sen hän teki kostaakseen entiselle vaimolleen, joka ei hyväksynyt hänen avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ryyppäämistä.

Kuva: Kalle Päätalo marraskuussa 1958 Kangasalan kirkonkylän kansakoulun rakennustyömaalla. Gummeruksen arkisto. Wikipedia.

Ylönen tuo esiin myös muita aikalaisia, jotka arvostelevat Päätalon muistia. Toisaalta jo Kallen elinaikana joku rohkea koillismaalainen oli saattanut kritisoida Kallen tarinoita ja muistamista, mutta tätä ei silloin juuri huomioitu, kun monet tutkijatkin kehuivat Kallen muistia. Kuitenkin Ylönen toteaa, että Kalle saattoi värittää kertomuksiaan ja yhdistellä asioita, joita ei ihan niin tapahtunut. Kuitenkaan Ylönen ei anna esimerkkejä tällaisista mahdollisista tapahtumista. Päätalon lukijoiden on kuitenkin helppo kuvitella, missä kaikissa kohtauksissa olisivat tapahtumat saattaneet olla hieman vähemmän dramaattisia. Päätalo oli kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjailija, vaikka hän saikin arvostusta ennen kaikkea kansatieteellisenä menneisyyden elämän kuvaajana.

Ylönen valittaa, että Kalle Päätaloa ei ole kovin paljon tutkittu. Se on totta ja se näkyy myös kirjan lähdeluettelossa. Ylönenkin on käyttänyt monia jo varsin vanhoja tutkimuksia Päätalon teoksista. Ylösen oma väitöskirja on ainoa Päätalosta tehty. Toisaalta suomalaisia kirjailijoita on tutkittu muutenkin melko vähän ja poikkeuksena on vain muutamat runsaasti tutkitut, joten ilmiö ei rajoitu vain Päätaloon. Päätalon kirjojen perusteella tehdyistä elokuvista on tosin kirjoitettu runsaasti, koska ohjaajina olivat Edvin Laine ja Mikko Niskanen. Näitä Ylönen ei kuitenkaan huomioi. Hän ei edes viittaa tällaisessa yhteydessä ilmestyneeseen Päätalon omaakin tekstiä haastattelun muodossa sisältävään teokseen.

Päätalomaista perusteellisuutta

Ritva Ylösen elämäkerta on tiiliskiven kokoinen niin kuin Kalle Päätalon kirjatkin olivat. Paikoitellen Ylönen jopa tavoittelee Päätalon kirjoitustyyliä ja kieltä. Päätalomaista perusteellisuutta osoittaa myös se, että henkilöhakemistossa esitetään monista henkilöistä myös muita tietoja kuin pelkkä nimi.

Kalle Päätalon elämä tuli kuvatuksi Iijoki-sarjan 26 teoksessa http://www.taivalkoski.fi/sites/default/files/instituutti_paatalo_iijokisarja.pdf varsin perusteellisesti siihen asti kunnes Päätalon kirjailijaura alkoi. Näin käy myös Ylösen kirjassa. Siinäkin varsinainen kirjailijan elämä esitetään varsin lyhyesti, vaikka sitä on tosin esitelty jo teosten yhteydessä, kun on tarkasteltu kirjojen kirjoittamisajankohdan tapahtumia. Päätalon omasta mielestä hänen elämänsä kirjailijana oli vain ainaista yksitoikkoista työntekoa. Toisaalta kirjailijana Päätalo olisi varmasti pystynyt kirjoittamaan yhdestä kirjailijan tavanomaisesta työpäivästäkin tiiliskiven laajuisen romaanin, vaikka hän ei sitä koskaan tullut tehneeksikään.

Kuva: Kalle Päätalo kirjoitti yhteensä 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa.

Päätalo ei ollut uransa alkuvaiheessa kriitikoiden suosiossa. Hänet leimattiin viihdekirjailijaksi, vaikka hän itse oli aivan eri mieltä. Se vaikutti Päätalon suhteeseen kritiikkiin myös myöhemmin. Iijoki-sarjan venymisen myötä Päätalo sai myös kriitikoiden suosiota. Se on yllättävää, koska Päätalon kirjat eivät suinkaan kehittyneet kaunokirjallisina tuotteina. Ne alkoivat toistaa itseään entistä enemmän. Päätalon kirjoihin kuului aina kaikenlainen toistaminen, mutta myöhemmissä teoksissa Päätalo saattoi toistaa myös laajasti aikaisempien kirjojensa tapahtumia, jotka hänen uskollisimmille lukijoilleen olivat varmasti tuttuja.

Vaikka kritiikki arvosteli, Päätalo sai myös yhteiskunnallista arvostusta. Professorin arvon hän sai jo 1978 ja kunniatohtorin arvon 1994. Finlandia-palkintoehdokkaana hän ei ollut koskaan, mutta muita palkintoja hän sai. Hän sai myös lukuisia apurahoja, joista osan hän mainitsi kirjoissaankin, mutta ei kaikkia. Toimeentulo oli kirjailijauran alkuvaiheessa vielä varsin epävarmalla pohjalla. Vasta myöhemmin tuli menestyksen myötä myös varallisuutta ja Tampereen veroäyrikuninkuus, joka vuosittain todettiin paikallisissa sanomalehdissä.

Ylönen tuo esiin myös kustannustoimittajien osuuden Päätalon kirjoihin. Jo uran alku edellytti tiivistä yhteistyötä Gummeruksen Ville Revon kanssa. Myöhemmin kustannustoimittajat saattoivat poistaa tekstiä varsin runsaasti. Tätä prosessia olisi voitu kuvata tarkemminkin. Se olisi luultavasti selvitettävissä Päätalon arkiston kautta. http://www.taivalkoski.fi/palvelut/kalle-paatalon-arkisto

Päätalolle olivat tärkeitä hänen kirjojensa lukijat ja hän sai runsaasti palautetta lukijoilta koko uransa ajan. Lukijakirjeitä on talletettu Päätalon arkistoon Taivalkoskelle, joten Ylönenkin on käyttänyt niitä. Päätalo oli uskollisen lukijakuntansa suosiossa, vaikka kritiikki ei häntä kiittänyt. Hänelle perustettiin nimikkoseura jo hänen elinaikanaan ja vuosittaiset Päätalo-päivät kokosivat Taivalkoskelle lukijat ja kirjailijan yhteen. Toisaalta Väinö Linna toimi vuosittain Pentinkulman päivillä oppaana, joten ilmiö ei ole aivan ainutlaatuinen.

Kuva: Kalle Päätalo ja arkistoaineistoa. (Päätalo-instituutti, Taivalkoski)

Ylönen ei tarkastele kovinkaan runsaasti uskonnon osuutta Kalle Päätalon elämässä. Hänen lapsuuden ajan lestadiolaiskokemukset kyllä kerrotaan, mutta uskonnon merkitys Päätalolle hänen muutettuaan Tampereelle ei tule riittävästi esiin. Päätalon henkilökuva kyllä täsmentyy ja saa säröjä pintaansa, mutta ne ovat odotettuja.

Päätalon elämässä korostui hänen omien sanojensa mukaan työnteko. Hän korosti itseään ahkerana työntekijänä, jopa yllytyshulluna työntekoon. Hän pyrki aina tekemään työtä enemmän kuin muut. Se oli miehen mitta. Toisaalta Päätalo pyrki myös aina pääsemään helpommalla. Hän ei tähdännyt kaupunkiammatteihin, siksi että saisi raataa siellä, vaan hän halusi pois raskaista metsätöistä kevyempiin ammatteihin. Hän halusi eteenpäin elämässään, jotta hän pystyisi hankkimaan elantonsa helpommalla. Tämäkin tulee esiin Päätalon kirjoista, mutta sitä ei niissä ole korostettu. Ylönenkin jättää sen huomiotta, vaikka se on olennainen osa Päätaloa.

Päätalo oli aikoinaan Suomen luetuin kirjailija. Hänen suosionsa yhtenä syynä oli kirjakaupan vapautuminen ja sitä kautta kirjojen myynnin kasvu, kun niitä myytiin marketeissa tarjoustuotteina ja kirjakerhot levittivät kirjoja helposti syrjäisimmillekin seuduille. Ylönen ei tarkastele kovin runsaasti kirjallista maailmaa, jossa Päätalon kirjat ilmestyivät, vaikka kritiikin kehitys huomioidaankin. Jotkin menestyskirjailijat tuodaan esiin. Laila Hietamies mainitaan usein, mutta kolmas aikakauden menestyskirjailija Arto Paasilinna jää kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Paasilinnakin on pohjoisesta etelään muuttanut suomalaisuuden kuvaaja.

Päätaloa on kehuttu siitä, että hän kirjoitti kirjoissaan niin avoimesti suomalaisen miehen elämästä. Hän toi esille itselleen myös arat ja häpeälliset asiat niitä salaamatta tai mitään pois jättämättä. Hän vieläpä menestyi kirjoittamalla tällaisista asioista. Kalle Päätalo oli mies, joka tuotteisti omalla tavallaan oman elämänsä.