Henri Deconin Battement de cœur (1940) on hämmentävä, poikkeuksellinen komedia. Sitä ei ole tiettävästi esitetty Suomessa, mutta sen voisi kääntää nimellä Sydämen syke. Suomeen Decoinin elokuva ei toisen maailmansodan keskellä päätynyt, mutta täällä nähtiin sodan jälkeen Hollywoodissa tehty remake, Sam Woodin ohjaama Sellaista tapahtuu Pariisissa (Heartbeat, 1946), joka oli uskollinen Max Kolpén alkuperäisidealle. Battement de…

Lue lisää

Claude Autant-Laran Mustaa lihaa Pariisissa (La Traversée de Paris, 1956) perustui Michel Aymén novelliin, joka oli ilmestynyt vuonna 1947 kokoelmassa Le Vin de Paris. Aymén tarina kertoi kahdesta miehestä, taiteilijasta ja työttömästä taksinkuljettajasta, jotka salakuljettavat porsaanlihaa matkalaukuissa Pariisin halki. Jean Aurenchen ja Pierre Bostin käsikirjoituksessa keskiöön asettuvat elokuvan tähdet Jean Gabin ja Bourvil, joiden dialogi…

Lue lisää

Claude Autant-Laran rikoskomedia Sadan murhan majatalo (L'auberge rouge, 1951) oli aikansa kassamagneetti, ja se nähtiin Suomessakin kolme vuotta myöhemmin. Pääroolissa esiintyi armoitettu koomikko Fernandel, tällä kertaa veijarimaisena munkkina. Vielä tässä vaiheessa yleisö ei tuntenut häntä Isä Camillona, sillä Giovannino Guareschin kertomuksiin perustuva sarja alkoi vasta seuraavana vuonna Julien Duvivierin ohjauksella Isä Camillon kylä (Don Camillo,…

Lue lisää

James Bondin pahin kilpailija Ranskassa oli agentti OSS117, jonka seikkailut perustuivat Jean Brucen (1921–1963) agenttiromaaneihin. Vaikka ranskalaisen asiamiehen seikkailuja on pidetty lähinnä Bond-menestyksen jäljittelynä, tosiasiassa OSS117:n juuret ulottuvat kauas historiaan. Jean Brucen ensimmäinen OSS117-romaani ilmestyi jo vuonna 1949. Hän ehti kirjoittaa lopulta 91 agenttitarinaa ennen kuolemaansa urheiluauto-onnettomuudessa vuonna 1963. Valkokankaalle agentti pääsi vuonna 1957 Jean…

Lue lisää

H. C. Potterin ohjaama Hellzapoppin’ (1941) edustaa aikakautensa absurdeinta komediaa. Sen taustana oli Broadway-musikaali, joka oli suuri menestys jo ennen toista maailmansotaa. Internet Broadway Databasen mukaanalkuperäistä musikaalia esitettiin kolmessa eri teatterissa yli 1400 kertaa vuosina 1938–1941. Kun musikaalin viimeinen esitys koitti 17. joulukuuta 1941, elokuvaversio sai ensi-iltansa 25. joulukuuta. Samalla Universalin levittämä Hellzapoppin’  taltioi aikakauden ihmeellisimpiin kuuluneen…

Lue lisää

Yojimbo – onnensoturi (Yōjinbō, 1961) jatkoi Akira Kurosawan samuraielokuvien sarjaa. Sen suhde lännenelokuvaan on kaksisuuntainen: toisaalta Kurosawa sai vaikutteita westernistä, minkä voi havaita jo ensimmäisistä otoksista, toisaalta Yojimbo antoi ratkaisevan sysäyksen Sergio Leonen elokuvalle Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), joka käänsi Cinecittàn elokuvateollisuuden suuntaa. Leone joutui oikeudessa puolustautumaan viittamalla muun muassa siihen, että Kurosawan ja…

Lue lisää

Pitkästä aikaa katsoimme Alfred Hitchcockin Takaikkunan (Rear Window, 1954). Blogini paljastaa karun tosiasian: edellisestä katsomisesta on vierähtänyt kaksitoista vuotta. Pakko tunnustaa, että näin Takaikkunan 80-luvulla niin monta kertaa, että en oikein osannut ammentaa siitä enää uusia näkökulmia. Takaikkuna on loistava jännäri, mutta samalla se on Hitchcockin formaalisimpia elokuvia. Truffaut'n haastattelukirjassa Hitchcock totesi, että kuvaustilanne oli hänelle useimmiten…

Lue lisää

Muutaman vuoden tauon jälkeen katsoimme Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954): tähän klassikkoon voi uppoutua säännöllisesti ja aina löytää uutta. Samalla tuli todistettua, että elokuva, joka valmistui 64 vuotta sitten, puhuttelee yhä myös 12- ja 16-vuotiaita katsojia! Katsoimme kaikki herkeämättä viimeiseen kuvaan asti. Seitsemän samuraita kestää hämmästyttävän hyvin pitkän kestonsa: elokuvassa on eeppistä…

Lue lisää

Henry Hathawayn Verinen erämaa (Legend of the Lost, 1957) valmistui tilanteessa, jossa Hollywood jalkautui Eurooppaan. Teoksen sisäkuvat taltioitiin Cinecittàssa Roomassa. Ulkokuvaukset tehtiin pääasiassa Välimeren eteläpuolella Libyassa, mikä oli välttämätöntä, sillä elokuvan keskiössä oli erämaa, Sahara, niin kuin ensimmäisistä kuvista voi jo todeta. Angelo Francesco Lavagninon mehevä soundtrack rakentaa alusta lähtien spektaakkelin tarunhohtoisuutta, joka virittää odotukset korkealle.…

Lue lisää

Epäilyksen varjo (Shadow of a Doubt, 1943) oli myöhempien haastattelujen mukaan Alfred Hitchcockin suosikkielokuvia. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Sally Benson, Alma Reville ja Thornton Wilder, mutta idea tuli David Sleznickin tuotantoyhtiössä työskennelleeltä Gordon McDonellilta, joka oli ammentanut vaikutteita sarjamurhaaja Earle Leonard Nelsonin (1897–1928) elämäntarinasta. Parasta ja rohkeinta tarinassa on se, miten lähellä amerikkalaisuuden ydintä rikollinen mieli…

Lue lisää

Jacques Tourneur'n ohjaama ja Val Lewtonin tuottama Kissaihmiset (Cat People, 1942) on kauhuelokuvan klassikoita. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, mutta tuntuu, että siitä löytyy aina uusia särmiä. Keskiössä on serbialainen Irena Dubrovna (Simone Simon), joka on muuttanut New Yorkiin. Hän tutustuu eläintarhassa Oliver Reediin (Kent Smith) ja kertoo raskaasta taakastaan, perinnöstään, joka tuntuu siirtyvän sukupolvelta…

Lue lisää

Clint Eastwoodin elokuva 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2018) herätti viime keväänä huomiota, sillä sitä ei esitetty kriitikoille ennakkonäytöksenä. Silloisten tietojen mukaan ratkaisu johtui tuotantoyhtiön päätöksestä, minkä uumoiltiin liittyvän elokuvan heikkoon tasoon. Laimeita arvosteluja uutuus saikin: sitä pidettiin sekä patrioottisena että pitkäveteisenä. Jälkimmäinen on tietysti yllättävää, sillä elokuvalla on pituutta vain 94 minuttia, mikä…

Lue lisää

Jos olin innostunut katsomaan Louis de Funès -komedioita Fantomas-elokuvien jälkeen ja jos aikansa suosikkikomedia Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964) tuntui aluksi kiinnostavalta vastakuvalta 60-luvun alun ranskalaiselle elämänmenolle, on pakko myöntää, että Moraalin vartijat -sarjan kakkososaa oli vaikea katsoa loppuun. Suuren suosion siivittämänä Jean Girault ohjasi farssin Moraalin vartijat New Yorkissa (Le gendarme…

Lue lisää

Samaan aikaan kun Ranskassa saivat ensi-iltansa Jean-Luc Godardin Laittomat (Bande à part, 1964) ja François Truffaut’n Pehmeä iho (Le peau douce), suuri yleisö marssi katsomaan komediaa Me moraalin vartijat (Le gendarme de Saint-Tropez, 1964), joka kipusi vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon. Jean Girault’n ohjaama farssi ei hätkähdytä käsikirjoituksellaan tai kuvakerronnallaan vaan lepää täydellisesti pääroolia esittäneen koomikon…

Lue lisää

Ruotsalaisen elokuvadekkarin klassikoihin kuuluu Hillman-sarja, joka kertoo salapoliisi John Hillmanin ja hänen puolisonsa Kajsan seikkailuista. Pariskunnan tarina alkoi Folke Mellvigin romaaneissa, joista tehtiin erittäin suosittu radiokuunnelmasarja. Vuonna 1958 Arne Mattsson päätti tuoda Hillmanit valkokankaalle, ja tuloksena oli elokuva Kuka oli mustapukuinen nainen? (Damen i svart, 1958). Se sai sittemmin neljä jatko-osaa. Minulta nämä elokuvat ovat…

Lue lisää

André Hunebellen Fantomas-trilogian kolmas osa oli Fantomas uhkaa maailmaa (Fantômas contre Scotland Yard, 1967). Tuntuu, että elokuva elokuvalta komisario Juvea näyttelevä Louis de Funès sai painavamman roolin, ja tämä näkyi jo elokuvan julisteessa, jossa Juve haahuilee eksyneenä. Fantomas uhkaa maailmaa sijoittuu Skotlantiin, jonne komisario on kutsuttu yhdessä toimittaja Fandorin (Jean Marais) kanssa. Tällä kertaa Fantomasin…

Lue lisää