Hannu
Viestit: 30
Liittynyt: 08.08.07 09:21

Suomalainen sielu

:shock: Olen aikaisemmin esittänyt näillä sivuilla kysymyksiä muinaishistoriasta. Minua on ilahduttanut asiantuntevat vastaukset, joita olen saanut kysymyksiini.
Itse en ole mikään asiantuntija enkä ammattilainen historiassa, vain iloinen amatööri.
Olen ulkomaansuomalinen ja matkustanut nyt jo pian 40 vuotta ympäri maailmaa insinöörinä ja saanut mahdollisuuden tutustua moniin eksoottisiin kultuureihin paikan päällä. Esimerkiksi inuitkansaan Grönlannissa ja hinduihin Intiassa. Lähtökohtana ajattelin, että tämä porukka ei ajattele samalla tavalla kuin me "muut".
Mutta olen myös asunut Saksassa ja nykyisin Tanskassa. Useat ystäväni ovat amerikkalaisia. Alkukansoista saamani kokemukset ovat saaneet minut ajattelemaan, että hei! Minäkin olen erinlainet kuin ne "muut".
Esimerkiksi siitä voin kertoa tanskalaisesta avovaimostani, jonka kanssa asuin yhdessä noin 10 vuotta. Me olemme molemmat luonnonystäviä ja vietimme lomamme mielellään lähellä luontoa, teimme tunturivaelluksia, retkiä metsissä ja sellaista.
Hän sanoi minulle, että minä näin asioita luonnossa, mitä "muut" eivät nähneet. Sillä hän ei tarkoittanut sitä, että minä näen näkyjä. Vain, että minä ymmärsin kaiken aivan toisella tavalla.
Kun aloin sitä ajattelemaan, totesin, että se on totta. Ukkosilmalla en voinut olla ajattelematta, että "Ukkopas se tuolla taivaalla jyristelee", kalastellessani toivon, että "Ahti olisi minulle antelias" ja metsäretkillä tunsin olevani "Tapion valtakunnassa". Täysin pakanallisia ajatuksia. Hassua, sillä minä olen kasvanut kristillisessä perheessä. Kovin uskovaisia ei perheeni ole, mutta ristiäiset, häät ja hautajaiset vietetään kirkossa.
Muistan kuitenkin, että lapsena minun ajattelutapani ei ollut erinlaista, kaikki tuntuivat ajatelevan samalla tavoin.
Onko tämä joku esi-isiltä peritty muisti alitajunnassa? Jotain, minkä juuret ovat syvemmällä kuin historiankirjoitus pystyy meille selvittämään?
Puhun suomalaiseta sielusta, en sieluista, sillä annan jokaisen omat maailmankuvansa olla rauhassa, vaan sitä, mikä non-dualistisesti on meille yhteistä.
Erinlaisuus ei minun mielestäni ole mikään arvo sinänsä, mutta se mitä pidän suomalaisessa sielussa arvokkaana on tämä kunnioitus luontoa kohtaan. He uhrasivat luonnolle ja pyrkivät elämään sen kanssa sovussa.
Näinä päivinä kun kliimanvaihdokset uhkaavat olemassaoloamme pitäisi meidän ehkä paremmin tutkia, mitä meidän esi-isillämme on sanomista siitä asiasta.
Haluaisin kuulla onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia suomalaisesta sielusta.

Avatar
Annastiina Mäkilä
Viestit: 390
Liittynyt: 25.01.07 20:42
Paikkakunta: Turku

Itse en puhuisi niinkään sielusta vaan yksinkertaisesti ihmisen kasvamisesta osaksi ympäröivää kulttuuria. Samalla kun opimme helposti osoitettavia tapoja ja käytäntöjä, kuten juhlamenot, opimme myös paljon hiljaista tietoa, mitä ei ole niin helppo osoittaa. Siksi oman kulttuurin jäsenet tuntuvat niin kovin tutuilta, vaikka sinänsä ei olisikaan mitään yhteistä näiden muiden jäsenten kanssa. Hiljaisena tietona opimme esimerkiksi kuinka kiittää, millainen on normisuhtautuminen vaikkapa juuri luontoon tai kuinka pitkä väli kuuluu pitää kanssakeskustelijaan. Eli tämän hiljaisen kulttuurisen tiedon skaala on todella laaja.

Suomalaiseen sieluun liittyen voisin kertoa omakohtaisesta havahtumisestani ympäröivään maailmaan. Olen aina elänyt joko joen tai meren äärellä. Silti ulkomailla ollessani ja ylipäänsä Suomea ajatellessani näin päässäni kauniin kesäisen järvimaiseman. En tuota sen kummemmin ajatellut, kunnes osallistuin ihka ensimmäiselle kulttuurihistorian luennolleni. Siellä käsiteltiin muun muassa suomalaisen nationalismin kuvastoa. Yhtenä osana "suomalaisen kansan" rakentamista päätettiin 1800-luvulla valita tärkeäksi osaksi suomalaista kansanmaisemaa juuri järvimaisema. Yleisesti ottaen, minun käsittääkseni siis, Suomea kuvatessa useimmiten käytettiin ja ehkä käytetään vielä tänä päivänäkin kaunista kuvaa tyynestä järvestä, jota koivut vienosti ympäröivät. Hätkähdyttävää minulle tuolla luennolla olikin juuri se, että ollessani pois Suomesta, muistelin minulle itse asiassa vierasta luonnonmaisemaa.

Ukko ylijumala ja muut veikot eivät tietenkään ole osa kansallista kertomusta. Tarkoitukseni oli vain osoittaa kuinka tiukasti kasvamme osaksi kulttuuriamme. Toisaalta usein muutettaessa vieraaseen kulttuuriin, oma kulttuuri vain korostuu. Koska ympärillä ei ole enää tuttuja asioita, tapoja ja ajatuksia, haluaa niitä korostaa omassa elämässään.

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Annastiina Mäkilä kirjoitti: Yhtenä osana "suomalaisen kansan" rakentamista päätettiin 1800-luvulla valita tärkeäksi osaksi suomalaista kansanmaisemaa juuri järvimaisema. Yleisesti ottaen, minun käsittääkseni siis, Suomea kuvatessa useimmiten käytettiin ja ehkä käytetään vielä tänä päivänäkin kaunista kuvaa tyynestä järvestä, jota koivut vienosti ympäröivät.
Näin se tosiaan useimmiten esitetään. Kaivelin hiukan kuviani ja näistä taitaa parissa olla taustalla meri, joka tietty liittyy selvästi poliittiseen allegoriaan myrskyävästä ja tyynestä merestä.

KuvaKuva
KuvaKuvaKuva

Hannu
Viestit: 30
Liittynyt: 08.08.07 09:21

Annastiina Mäkelä kirjoitti:
Ukko ylijumala ja muut veikot eivät tietenkään ole osa kansallista kertomusta. Tarkoitukseni oli vain osoittaa kuinka tiukasti kasvamme osaksi kulttuuriamme. Toisaalta usein muutettaessa vieraaseen kulttuuriin, oma kulttuuri vain korostuu. Koska ympärillä ei ole enää tuttuja asioita, tapoja ja ajatuksia, haluaa niitä korostaa omassa elämässään.
Tuo tunne on minulle tutumpi kuin hyvä on. Etenkin aikoina kun ne ovat vaikeita. Joskus jopa unissani palaan takaisin lapsuuteni maisemiin ja puhun edesmenneisten ihmisten kanssa.
Mutta sitä en edes ihmettele, se vain kuuluu ulkomaansuomalaisen elämiseen, eikä se ole se mitä minä historiasta etsin.
Esimerkisi Tapion Onnelan lähettämät kiiltokuvat Suomesta ovat mielestäni lähinnä häiritseviä suhteessa suomalaisuuteen.
1800-luvulla koko Eurooppaa liikuttava kansallisromanttinen aalto ehti vuosisadan lopussa Suomeenkin. Se oli sen ajan trendi. Kun katselen tanskalaisia kuvia noilta samoilta ajoilta niin yhteläisyydestä ei voi erehtyä. Järvimaisema-tausta on ehkä korvattu viljapelloilla ja pitkillä hiekkarannoilla, mutta se neito, joka niissä seisoo, on se sama, vain kädessään "Dannebrog" siniristilipun sijasta.
Suomalainen versio on kopio tästä niinkuin Aleksis Kiven Nummisuutaritkin on kopio tanskalaisen Ludwig Holbergin "Jeppe på Bjerget".
Siinä on yhtä vähän suomalaisuutta kuin Hollywood-filmillä, joka on tekstitetty suomeksi.

Tapasin kerran pohjanmaalaisen maamieheni Grönlannissa, mannerjäätikön kupeella, ja keskustelimme suomalaisuudesta. Hän sanoi mielestäni aika osuvasti:
-Eivät suomalaiset ole mikään kansa tai valtio. Se on salaseura, jonka jäseneksi ei pääse jos ei osaa puhua tätä kieltä.
Olen sitä mieltä, että ajattelutapamme on tiukasti yhdessä esi-isiltämme perimään kielenkäyttöön. Siinä on käsityksiä, jotka viittaavat aivan toisenlaiseen sieluun kuin ne kansallisromattiset kiiltokuvat.

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Kansallisromantiikka eri muodoissaan oli tosiaankin yksi 1800-luvun suurista "trendeistä" ja sen hengessä elettiin vielä pitkälle 1900-luvulle. Sitä on sittemmin ollut tapana hyljeksyä, osin aiheesta ja osin aiheettakin – ei se kaikki niin tyhmää tai kauheaa ollut, vaikka toisen maailmansodan jälkeiset sukupolvet siihen joutuivatkin ottamaan etäisyyttä.

Muuten tuossa kansallisromantiikassa on se mainio piirre, että se kaikessa kansallisuudessaan on tosiaankin yllättävän kansainvälistä – sisällöt vaihtelevat ja etenkin maisemat vaihtelevat, vaan muoto on sama ja sisällön eräs osa, oman kansan esille nostaminen ja sen sovittaminen yleiseurooppalaisiin ihanteisiin ovat nekin samoja. Näistä kuvista me tunnistamme itsemme, osittain siksi, että me olemme niiden kuvien kanssa kasvaneet, ja osittain kyllä siksikin, että ne kuvat vastaavat meidän omaakin todellisuuttamme – joiltain osin, jollain tarkkuudella.

Mitä Ukko Ylijumalaan tulee, niin hänetkin me uskoakseni tunnemme samasta lähteestä kuin nuo Onnelan näyttämät kuvatkin: koulussa hänestä kerrottiin ja olemme sittemmin kuulleet Ukosta lukuisista eri lähteistä, ja aina se on kuvattu meille ja aina me olemme hänet ymmärtäneet "meidän" muinaisena jumalanamme, toisin kuin muut muinaisjumaluudet, joista me olemme samaan tapaan kuulleet; Odin, Zeus, Ishtar, ja muut. Sen sijaan ajatus Ukko ylijumalasta meille alitajunnassa periytyneenä ajatuksena tuntuu jo luonnontieteellisestikin hankalalta.

Hannu
Viestit: 30
Liittynyt: 08.08.07 09:21

Klaus Lindgren kirjoitti: Sen sijaan ajatus Ukko ylijumalasta meille alitajunnassa periytyneenä ajatuksena tuntuu jo luonnontieteellisestikin hankalalta.
Siihen varmaan löytyy selityksiä metafyysikasta ja okkultilmista. Ei sen puoleen, että väheksyn kumpaakaan, niistäkin löytyy mielenkiintoinen näkökulma, mutta koska näillä sivuilla keskustellaan historiasta, yritän selittää sitä matalalentoisemmin.
Olen jo esittänyt, että suomenkieli sisältää ne perityt käsitykset. Kun kasvamme suomenkielisessä ympäristössä emme ainoastaan opi miten sanat lausutaan vaan myös ne monet tarkoitukset, mitä niillä on. Vaikka sana onkin vain yksi, sillä voi olla monta merkitystä.
Sellaiselle, joka ei ole syntynyt suomenkielisessä ympäristössä ja on oppinut suomea kielikursseilla. on mahdotonta oppia puhumaan sitä "oikella" tavalla. Sielu puuttuu.
Anna-Stiinan opastuksella sain linkiin sivulle. missä kerrottiin sanan Jalopeuran historiallisesta taustasta. Ymmärsin, että se ehkä ei alunperin ollut tarkoittanutkaan leijonaa, vaan jotain sorkkajalkaista elukkaa. Siis hirveä.
Mieleeni välähti Repoveden kalliomaalaukset. Piirteliväkö he jalopeuroja?
Tiedän kyllä, että kalliomaalaukset ovat niin vanhoja, että niiden tekijöitä tuskin voi suomalaisiksi kutsua, mutta kuitenkin.
Mennään takaisin tuohon kansallisromanttiseen järvimaisemaan.
Kun minä katselen kuvia romanttisista järvimaisemista, minulle tulee mieleen Turun sinappi. Näen itseni sukulaisteni kesämökillä lähellä Repoveden luonnonpuistoa. Olen juuri ollut saunassa ja istun verannalla. Toisessa kädessäni on olutpullo ja toisessa lenkkimakkara, jota kastelen Turun sinapissa, syön ja nautin kesästä. Kaikki maistuu Turun sinapilta.
Katselen järvelle ja ajattelen, että millähän tavoin esi-isäni ovat tätä järvimaisemaa katselleet.
Nuo kallionseinän töhrijät, jotka ovat piirtäneet jalopeuroja ja itsensä hyppivän niiden seassa, ovat tuskin ajatelleet Turun sinappia. Ei edes käristetytyn hirvenlihan kanssa.
Täytyy olla jotain, mitä piirtäjä haluaa kertoa. Miksi hän muuten piirtäisi?
Se voisi olla vaikka näin:
"Hei, minä olen täällä jalopeurojen seassa. Luulette, että minua ei enää ole, mutta erehdytte. Minä olen niissä geeneissä. jota sinä kannat ja siinä kielessä mitä sinä puhut."
Aika rohkea tulkinta kalliomaalauksista, vai mitä. ;-)

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”