Esko Salmisen valkoinen totuus

[Sedis]

Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.

"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.

Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.

"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."

Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".

Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.

Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?

Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.

En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.

Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.

Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.

Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.

Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.

Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.

Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.

Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.

Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.

Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?

Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.

Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.

Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat emeritusprofeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.

[Sedis]

Jukka Kemppinen kommentoi Hesarin artikkelia Esko Salmisen näkemyksistä blogissaan:

http://kemppinen.blogspot.com/2007/10/t ... jille.html

[Sedis]

Helsingin Sanomien Jyrki Räikän artikkeli 16.10. 2007 "Esko Salminen penää tunnustusta vuoden 1918 sodan voittajille", löytyy osoitteesta http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Es ... 67?ref=rss

[Sedis]

Uutispalvelun (UP) Birgitta Suorsan kirja-arvio teoksesta Esko Salminen: Päättymätön sota 1918, Sisällissota julkisessa sanassa 1917-2007, Edita, Helsinki 2007, 245 sivua:

http://www.up-uutispalvelu.fi/liite1.ph ... 17sisa.txt

[Sedis]

Kirjamessuilla Helsingissä näyttää olevan tilaisuus Hannu "Taanilan tunti" samasta aiheesta.

SUNNUNTAI, 28.10.2007

su 28.10. klo 11.30, Aino
Taanilan tunti
Esko Salminen (Edita), Aapo Roselius (Tammi)
Päättymätön sota 1918 – sisällissota julkisessa sanassa 1917—2007, Teloittajien jäljillä (Tammi)

[Tapio Onnela]

Jukka Kemppinen kommentoi Hesarin artikkelia Esko Salmisen näkemyksistä blogissaan:
http://kemppinen.blogspot.com/2007/10/t ... jille.html

Kemppinen lataa lopuksi aika kovaa ja kehottaa Salmista vaihtamaan bingoon:

Historian tutkija, joka puhuu menneisyyden tapahtuman ”oikeuttamisesta” voisi keskittyä jatkossa esimerkiksi bingoon. Ammattinsa tasalla hän ei ole.

Kaikki muut paitsi emeritusprofessori Salminen ovat oppineet puoli vuosisataa sitten, että historia etsii syitä ja että saksan verstehen (ymmärtää) ei tarkoita hyväksymistä.

Sanon varmuuden vuoksi, että olen hyvin selvillä punaisesta terrorista ja että punaisten pidempi hallinto saati ylivoima olisi ollut hirvittävä onnettomuus kaikille – myös punaisille. Olisimme aika varmasti joutuneet mukaan Venäjän sisällissotaan ja sotkeutuneet jalkoihin. Siksi valkoisten voitto oli suuri ja ilolla muistettava asia.

Totuus ei kuitenkaan kaipaa kaunistelua eikä varsinkaan vääriä kytkentöjä. Totuus on, että sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät hirvittäviin tekoihin ja että molemmista ollaan tätä nykyä sangen hyvin selvillä.

Siksi emeritusprofessorin selvitys näyttäisi olevan melua tyhjästä.

[Trilisser]

Kemppinen voisi ladata vielä kovempaa, nimittäin itseään nokkaan. Ja sen jälkeen ruveta hommiin vaikkapa George Bushille, niin saisi moralisoinnista jopa palkkaa. Mielenkiintoista on, että vaikka herra K. tuomitsee diktatuurien joukkosurmat, eipä ole tullut tuomiota intiaanien kansanmurhalle.

[JHanski]

Onko kukaan ottanut huomioon sen seikan, ettei Salminen ole historian professori vaan viestinnän?

[kantila]

Salmisen kirjaa kommentoi myös FT Marko Tikka Työväen historian uutisvirrassa:

http://blogit.helsinki.fi/thpts/post-132.htm

[Trilisser]

Ja minä kun pidin Marko Tikkaa tolkun miehenä. Etenkin tuo Anna Abreu-sitaatti (kuka ko. henkilö sitten lieneekään) on jonninjoutavaa tiedostavaa lannoitetta. Abreun kysymykseen voisi vastata, että Afrikan lapsille löytyy evästä heti kun populaatio on palautettu kantokyvyn tasolle.

[PV]

Mikä kohta Tikan itsensä kirjoituksessa Trilisserillä tökkii?

Oletko siis sitä mieltä että historiantutkimuksen pitäisi olla poliittisesti värittynyttä tai asioita pitäisi katsoa sen kautta mitä niiden jälkeen tapahtui tai olisi voinut tapahtua, vai oletko sitä mieltä että vuoden 1918 rintamalinjat ovat oikeasti tätä päivää?

Anna Abreu on nuori Idols-ohjelmassa esiintynyt laulaja, ja sitaatti häneltä oli Nyt-liitteen henkilökuvassa esitetty monia huvittanut heitto. Väittäisin että sitä yleensä pidetään nimenomaan "tiedostavan" vastakohtana, ja sellaiseksi se ehkä oli tarkoitettukin, turhaa "tiedostamista" vastaan. Tai niin ainakin Tikka sen tuntui lukevan.

[Trilisser]

Nimenomaan tuo loppuosa tökki pahasti. Alku oli sen sijaan ihan asiaa ja oletin, että koko kirjoitus olisi pitänyt tasonsa. Mutta ei.

Olen samaa mieltä, että historiankirjoituksen ei pitäisi olla politisoitunutta tai moralisoivaa. Mutta tälläkin palstalla on aivan turha yrittäää keskustella vaikkapa Saksasta 2. ms:ssa ilman armotonta poliittista ja moralistista painostusta.