Ympäristöhistorian tutkija Tuomas Räsänen panee Itämeren huonon tilan ja suojelun viivästymisen pitkälti kylmän sodan ja sosialistimaiden syyksi. Räsänen kirjoitti Turun Sanomien aliokirjoituksessa 20.10.2007 otsikolla Kylmä sota näivetti Itämeren suojelun. Hän tutkii Itämeren ympäristönsuojelun historiaa väitöskirjaansa varten Turun yliopiston yleisen historian oppiaineessa.
Itämeren suojelu käynnistyi Räsässen mukaan Ruotsin aloitteesta:Itämeren saastuminen ja suojeleminen eivät kuitenkaan ole uusia yhteiskunnallisia teemoja, sillä paheneva meren saastuminen tiedostettiin Itämeren maissa ongelmaksi jo 1960-luvun lopulla. Suomen aloitteesta solmittu, Helsingin sopimuksen nimellä tunnettu Itämeren suojelusopimuskin allekirjoitettiin jo vuonna 1974.
Räsäsen mukaan kuitenkin paljon aikaa hukattiin turhaan:Kylmän sodan suurvaltapolitiikka patosi Itämeren suojeluyhteistyön vuosien ajaksi jo ennen Helsingin sopimuksen allekirjoittamista. Ruotsi teki ensimmäisen aloitteen meren suojelemiseksi öljysaastumiselta vuonna 1969.
Länsi-Saksa kuitenkin kieltäytyi istumasta neuvottelupöytään Itä-Saksan kanssa. Länsi-Saksassa pidettiin yhä 1960-luvun lopulla kiinni yhden yhtenäisen Saksan periaatteesta, joten Itämeren valtioiden välinen sopimus olisi automaattisesti merkinnyt tämän periaatteen mitätöimistä ja Itä-Saksan valtioaseman tunnustamista.
Kun Neuvostoliitto puolestaan asetti Itä-Saksan osallistumisen ehdoksi ympäristöyhteistyölle, Itämeren suojelu jäi alueen valtapoliittisten kiistojen vangiksi. Vasta sen jälkeen kun Länsi-Saksa antoi kiistassa myöten ja molempien Saksojen suvereenius sinetöitiin vuoden 1972 lopulla solmitulla Saksojen välisellä perussopimuksella, saattoi kansainvälinen Itämeren suojelu käynnistyä.
Räsäsen mielestä suurimmat syylliset Itämeren huonoon tilaan löytyvät sosialistimaista. Toisaalta nykyinen Venäjäkään ei ole tehnyt juuri mitään tilanteen parantamiseksi:
Sopimuksen voimaanastuminen edellytti, että se ensin ratifioitaisiin kaikkien valtioiden lainsäädäntöelimissä. Viimeisinä sopimuksen ratifioivat Länsi-Saksa, Neuvostoliitto ja Puola. Mutta tuolloin elettiin jo vuotta 1980, joten allekirjoittamisen ja voimaanastumisen väliin jäi kuusi hukattua suojelun vuotta, jona aikana meren kuormitus kasvoi jatkuvasti. Mikään muu kuin välinpitämättömyys sopimuksen nimellistä pääsisältöä Itämeren ympäristöä kohtaan ei selitä näin pitkää viivytystä.
Sosialistimaat käyttivät Räsäsen mukaan vain hyväkseen ympäristöyhteistyötä saadakseen käyttöönsä länsimaista teknologiaa:Sosialistimaiden valtavat ympäristötuhot kärjistyivät 1970-1980-luvulla jättäen perinnökseen monin paikoin pahasti saastuneen ilman, maaperän ja vesistöt.
Päällimmäinen syy ympäristön tilan syöksykierteeseen oli itse järjestelmässä ja aatteen vallitsevassa tulkinnassa, jotka johtivat laajamittaiseen luonnon riistokäyttöön ja välinpitämättömyyteen ympäristön hyvinvoinnista.
Neuvostoliitossa armoton kilpailu länsivaltojen kanssa täydensi ympäristökriisin. Sotilasmenot nielivät pahimmillaan kolmasosan valtion budjetista, mikä tarkoitti resurssien niukkuutta muilla yhteiskunnan sektoreilla. Niukoista resursseista kilpailtaessa ympäristö jäi tärkeysjärjestyksessä pahnanpohjimmaiseksi.
Neuvostoliitto vakuutti vielä 1970-luvun lopulla, että vuoteen 1985 mennessä kaikki Leningradin jätevedet puhdistettaisiin ennen niiden laskemista Suomenlahteen.
Syvenevä rahoituskriisi ja Moskovan välinpitämättömyys Itämeren ympäristöstä tärvelivät tämän kuten monen muunkin investoinnin, jotka olisivat voineet helpottaa Itämeren saasteongelmaa. Yli kaksikymmentä vuotta on kulunut eikä lupausta ole kokonaan vieläkään lunastettu.
Räsänen panee Itämeren huonon tilan kylmän sodan ja sosialistimaiden piikkiin:Yksikään Itämeren rantavaltio ei voi kehuskella esikuvallisella suojelutyöllä 1980-luvulla. Mutta juuri sosialistimaat pudottivat toiminnallaan lopullisesti pohjan meren tehokkaalta suojelulta.
Lännessä tiedettiin, että Neuvostoliitto, Puola ja Itä-Saksa vääristelivät Itämereen niiden alueilta kulkeutuvia saasteiden määriä. Helcomin työstä koituneet kustannukset lankesivat suurimmaksi osaksi Pohjoismaiden maksettaviksi.
Helcomin kokouksissa sosialistimaat lähinnä seurasivat passiivisina Pohjoismaiden aloitteita, jotka olisivat voineet parantaa Itämeren tilaa. Niille riitti, että ne saivat yhteistyön tuloksena kosketuspintaa länsimaiseen merentutkimukseen ja parhaassa tapauksessa käyttöönsä länsimaista teknologiaa.
Artikkeli kokonaisuudessaan: Tuomas Räsänen, Kylmä sota näivetti Itämeren suojelun(TS 20.10.2007)Itämeren suojelulta puuttui koko kylmän sodan ajan draivi jopa siihen antaumuksellisimmin suhtautuneissa Pohjoismaissa, koska Itämeren sosialistivaltiot suhtautuivat ympäristönsuojeluun niin perin juurin yliolkaisesti.
...
Seurauksena oli, että vireän kansainvälisen Itämeren suojelun alku lykkääntyi yli kahdella vuosikymmenellä. Mikäli näin ei olisi tapahtunut, Itämeren tila ja tulevaisuuden näkymät eivät ehkä olisi aivan niin lohduttomat kuin ne tällä hetkellä ovat.