Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Kuka saa tutkia historiaa?

Kuka saa tutkia historiaa?
Kuva

Kuka saa esiintyä historioitsijana? Mitä on historiallinen asiantuntijuus? Voiko kuka tahansa esiintyä historiantutkijan nimikkeellä. Tätä aihetta on lähiaikoina käsitelty kahdessakin yhteydessä. Anne Heimo Ennen ja nyt lehdessä ja Tapio Nurminen blogissaan.

Anne Heimo kirjoittaa aiheesta Ennen ja nyt lehdessä 1/2007.
Heimon mielestä ei akateemisten historioitsijoiden kirjoituksiin olisi suhtauduttava samalla tavoin kuin akateemisten historiantutkijoiden tutkimuksiin - esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella.
Anne Heimo kirjoitti: Historiaa voi esittää kuka tahansa koulutuksesta tai ammattilaisuudesta riippumatta. Historia on, kuten sosiaalihistorian tutkija Raphael Samuel on todennut, ”a social form of knowledge; the work -- of a thousand different hands”. [1] Siitä huolimatta, että muistitietotutkimuksen ja ”uusien historioiden” myötä muidenkin kuin akateemisten tutkijoiden tuottamille historian tulkinnoille ja esityksille on löytynyt lisää ymmärtäjiä ja puolestapuhujia, tutkimuksissa erotetaan ei-akateemiset tutkijat ja heidän tuottamansa historia omaksi lajikseen. Ei-akateemisista historiantutkijoista käytetään erilaisia nimityksiä, kuten maallikko, amatöörihistorioitsija, harrastajatutkija, harrastajahistorioitsija, kotiseutuhistorioitsija ja paikallishistorioitsija ja heidän tuottamaansa historiaa nimitetään etnohistoriaksi, kansanhistoriaksi tai kansanomaiseksi historiaksi.
Anne Heimo ihmettelee miten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa muistelijoiden muistitiedon arvoon:
Anne Heimo kirjoitti: Tavat ja rajaukset, joilla ei-akateemisten historian tulkinnat ja esitykset määritellään omaksi lajikseen, eivät ole yhteneväisiä. Määritelmien ongelmallisuus paljastuu, jos tarkastellaan muistitietohankkeita, joihin on koottu eri alojen asiantuntijoiden muistoja.

Entisiä ja nykyisiä poliitikkoja on haastateltu Veteraanikansanedustajien muistitietoprojektia[48] sekä Eduskunta ja suomalainen kansanvalta -tutkimussarjaa[49] varten. Yhteiskunnallisia ja taloudellisia päättäjiä on haastateltu 1990-luvun lamasta[50] ja Joensuun yliopiston henkilökuntaa yliopiston kolmikymmenvuotisesta historiasta.[51] Näissä projekteissa haastateltujen henkilöiden muistoja, käsityksiä ja näkemyksiä ei kukaan nimitä kansanomaiseksi historiaksi tai etnohistoriaksi, vaikka viime kädessä nämäkin asiantuntijat kuuluvat ei-akateemisten historiankirjoittajien kategoriaan. Näiden muistelijoiden yhteiskunnallinen asema tekee heidän muistoistaan vakuuttavampia (totuudenmukaisempia ja objektiivisempia) kuin tavallisten ihmisten.
Anne Heimon mielestä ei-akateemisten tutkimuksiin tulisi suhtautua kuten muihinkin tutkimuksiin: “esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella”
Anne Heimo kirjoitti: Historiallista asiantuntijuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuotettu kategoria, joka antaa tietyille ihmisille muita suuremman oikeuden esittää hyväksyttäviä tulkintoja menneisyydestä.

Sen sijaan, että näiden ei-akateemisten historiantutkijoiden tekemät tutkimukset luokitellaan lähtökohtaisesti [AH3] omaksi historiankirjoituksen lajikseen, niihin olisi suhtauduttava samalla tavoin kuin akateemisten historiantutkijoiden tutkimuksiin - esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella, varsinkin jos ne on tarkoitettu vakavasti otettavaksi historiantutkimukseksi. Kysymys on siis tutkimiseen liittyvästä vallankäytöstä eli siitä kuka päättää, kuka saa tutkia sekä siitä, mitä ja miten saa tutkia ja ennenkaikkea siitä, mikä tutkimus hyväksytään oikeaksi historiantutkimukseksi.
Anne Heimo: Kuka saa tutkia historiaa? (Ennen ja nyt 1/2007)

Samaa aihetta käsitteli myös Tapio Nurminen blogissaan. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti. Nurminen ihmettelee myös sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset suhtautuvat oman alansa suojeluun. Hänen mukaansa muutkin kuin ammattihistorioitsijat voivat tehdä hyvää tutkimusta.
Tapio Nurminen kirjoitti: Historia-alan kevyt teoreettinen vaatimustaso mahdollistaa sen, että melkein kuka tahansa voi esiintyä historiantutkijana. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti, ja uskon että monellakin suomalaisella olisi riittävät taidot menneisyyden tutkimiseen. Tärkeimmät historiantutkijaan kohdistuvat vaatimukset lienevät työmoraali – laajan lähdeaineiston läpikäyminen on usein melkoinen urakka –, tarkkuus ja tietenkin kyky kriittiseen ajatteluun: historiantutkijan on pystyttävä analysoimaan ristiriitaisten lähteiden uskottavuutta.
Arvokasta tutkimusta voivat siis tehdä muutkin kuin akateemisen historiantutkijan koulutuksen saaneet. Hyvä esimerkki tästä oli Ilta-Sanomien toimittajan Pasi Jaakkosen Sota-arkistossa syksyllä 2006 tekemä tutkimustyö Viipuria puolustaneen 20.Prikaatin tappioista.
Ylipäätään ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset usein suhtautuvat oman alansa suojelemiseen.
Tapio Nurminen: Kuka saa tutkia historiaa?

Trilisser
Viestit: 502
Liittynyt: 24.04.06 17:03

Hyviä näkemyksiä. Esim. arvostettu englantilainen sotahistorioitsija Martin Middlebrook (kirjoittanut paljon Bomber Commandista) on ammatiltaan lampuri.

Toni Selkala
Viestit: 159
Liittynyt: 15.04.07 13:28

Voisiko tässä olla taustana yleisesti tieteelle ominainen "nurkkakuntaisuus", jota vahvistetaan ns. ulkopuolisia vieraannuttavalla diskurssilla? Käytetyllä kielellä vahvistetaan yhteenkuuluvuutta ryhmään -- synnytetään yhteisö. Yhteisön jäsenet jakavat jotain mitä voitaisiin kutsua vaikkapa, Bourdieuta seuraillen, kielelliseksi habitukseksi. Tämä habitus toimii eräänlaisena riittinä tuleville sukupolville tieteellisiä kirjoittajia ja tämän keskustelun ylläpitäminen konstituoi tieteen. Osaltaan tästä kertoo vaikkapa se miten Volterista (Turun yliopiston kirjastotietokannasta) hakemalla sanoja "tieteellinen kirjoittaminen" osumia löytyy lähestulkoon 500: oppaita, ohjeita ja vinkkejä siihen miten kirjoitan oikein luodakseni kuvan tieteellisyydestäni. Tällöin tiedettä arvioidaankin sen perusteella miten kotoisilta sen käyttämä tematiikka tuntuu, ei niinkään sillä mikä tutkimuksen tiedollinen sisältö on.

ile
Viestit: 93
Liittynyt: 23.09.06 17:40

Puhutaan tietyn tieteenalan tutkijoiden "comfort zonesta": alueesta, jolla tieteellisen diskurssin oletetaan liikkuvan, ja aiheista, joista "saa puhua".

"Comfort zonelta" voi joutua pois ainakin kahdella tavalla: puhumalla tavalla, jota establishmentti ei pidä tieteellisenä, tai puhumalla asioista, joita establishmentti ei pidä aiheellisina - joko siksi, että ne on "loppuun käsitelty", tai siksi, ettei niistä ole aiemmin keskusteltu, ts. ne "eivät kuulu tämän tieteenalan tutkimuskysymyksiin".

En yritä kaivaa artikkelia nyt esiin, mutta tämä on siis todettu jo vuosia sitten. Tietenkin toteaja leimattiin oman tieteenalansa "revisionistiksi" - luultavasti siinä pahimmassa mahdollisessa valossa: tosiasioiden kiistäjäksi.

Hilarious! :)

Kannatan ehdottomasti puheenvuorojen/artikkelien/tutkimusten arvottamista vain ja ainoastaan niiden tutkimuksellisen arvon perusteella.

-ile

Harri Kiiskinen
Viestit: 5
Liittynyt: 31.03.06 00:55
Paikkakunta: Turku

Tapio Onnelan alkuperäinen puheenvuoro, jossa lainattiin Anne Heimon ja Tapio Nurmisen eri yhteyksissä ilmestyneitä kirjoituksia, puuttui historiaa tutkivan institutionaaliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Käytännössä kyse on siitä, miten ns. oikeat historioitsijat, jotka ovat yleensä virka- tai työsuhteessa johonkin yliopistoon ja jotka ovat osoittaneet muodollisen pätevyytensä akateemisen tutkinnon muodossa, suhtautuvat tutkimukseen, jonka tekijä ei ole historiasta väitellyt eikä akateemisen instituution huomassa. Molemmissa lainatuissa kirjoituksissa painotetaan sitä, miten historiantutkimusta tulisi arvioida vain "esitettyjen argumenttien ja tutkimustulosten hedelmällisyyden perusteella" -- ei sen perusteella onko kirjoittaja professori vai trukkikuski.

Toni Selkälän esittämä ajatus ulkopuolisia vieraannuttavasta diskurssista taas ei tähän kuulu. En kiistä ideaa sinänsä, sillä juuri noinhan tieteenalat toimivat. Tiede on diskurssi, ja historia humanistisena tieteenä on sitä mitä suurimmassa määrin. Tietty määrä alan omaa erikoissanastoa ja käsitteistöä vaaditaan, jottei tutkimusta kirjoittaessa aina tarvitse lähteä liikkeelle kaikille potentiaalisille lukijoille pienimmästä yhteisestä nimittäjästä -- kukaan tuskin väittää, että jokaisessa tutkimuksessa pitäisi aina määritellä "lähde" ettei vaan sorruta alan erikoissanaston käyttöön. Historiassa vain nämä peruskäsitteet ovat niin alhaisella tasolla, ettei niitä aina sellaisiksi tunnista.

Miten nämä kaksi asiaa eivät sitten sovi yhteen? Selkälän ajatuksen mukaan harrastajahistorioitsijoitsijat pidetään ulkopuolisina diskurssin avulla -- mutta näinhän juuri ei tehdä. Jos näitä tutkimuksia arvioitaisiin diskurssin avulla, silloin ei kiinnitettäisäi huomiota tutkimuksen tekijöihin, vaan tutkimuksia arvioitaisiin puhtaasti niiden sisällön kautta - ja näinhän juuri ei tehdä. Arviointi ei koskaan pääse sisältöön asti, vaan pysähtyy tutkimuksen tekijään. Näin siis Heimo.

ile:n kommentti - niin viehettävä kuin "Comfort Zone" -malli onkin - sortuu samaan ongelmaan. Harrastajahistorijoitsijoiden huono kohtelu Heimon mukaan juuri ei johdu siitä, että he kirjoittaisivat huonosti tai väärin, vaan siitä, että he ovat harrastajia. Heidän tutkimuksensa unohdetaan a priori, vaivautumatta katsomaan, mitä ne pitävät sisällään.

Heimo vaatii artikkelissaan, että näihin ei-akateemisten tutkijoiden tutkimuksiin tulisi lähtökohtaisesti suhtautua samalla tavalla kuin akateemisten tutkijoidenkin tuotoksiin, ja päättää tekstinsä seuraavasti: "Kysymys on siis tutkimiseen liittyvästä vallankäytöstä eli siitä kuka päättää, kuka saa tutkia sekä siitä, mitä ja miten saa tutkia ja ennenkaikkea siitä, mikä tutkimus hyväksytään oikeaksi historiantutkimukseksi."

Miten tämä hyväksyminen sitten tapahtuisi, esim. Heimon esimerkkinään käyttämän Tauno Tukkisen tapauksessa? Kenen konkreettisesti tulisi hyväksyä hänen tutkimuksensa? Kuka ihan oikeasti olisi se taho, joka voisi lausua, että "Tauno Tukkisen tutkimuksen ovat varteenotettavaa tutkimusta" ja sillä etabloida hänet? Pitäisikö Historiallisen Aikakauskirjan nostaa hänet esille teemanumerossaan? Mutta miten nämä olisivat "samalla tavalla suhtautumista" kuin akateemisiin tutkijoihinkin? Miksi Tukkinen pitäisi "virallisesti etabloida" esim. minun sijaani?

Miksi harrastajahistorijoitsija pitäisi siis "hyväksyä" jotenkin erityisesti? Eikö lainaus omassa tutkimuksessa riitä siihen?

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”