HS-raati: Suomalainen historiankirjoitus syrjii naisia

[Annastiina Mäkilä]

Tänään (14.12.) oli Helsingin Sanomissa juttu siitä, kuinka HS-raadin muodostavat suomalaiset taiteen, tieteen ja median vaikuttajat ovat sitä mieltä, että suomalainen historiankirjoitus syrjii naisia. Juttu ja siihen liittyviä kirjoituksia löytyy seuraavien linkkien takaa: HS-raati: Historiankirjoitus syrjii naisia ja HS-raadin vastaukset kysymykseen: Syrjiikö suomalainen historiankirjoitus naisia? .

Ottaen huomioon, että uudet historiat (,joihin kuuluu myös feministinen historiantutkimus) saapuivat Suomeen ei viime vuonna vaan jo yli kolme vuosikymmentä sitten, tuntuu todella oudolta ruikutus siitä, että tutkimus olisi keskittynyt voittajien historiaan. Jos näiden viisaiden lapsuudessa historiantutkimus oli yhä hyvin perinteistä ei se tarkoita sitä, ettei asia olisi voinut muuttua tällä välin. Toisaalta onko täysin tutkimuksen vika, jos suurta yleisöä yhä kiinnostaa vain suurmiesten historia. Nykyään tehdään aivan loistavaa tutkimusta liittyen niin arkipäivään, naisiin, lapsiin, seksuaalivähemmistöihin tai melkein mihin tahansa! Mutta ostavatko suuret massat näitä teoksia? Eivät! Ketään halveksumatta tai mitään historian aluetta väheksymättä, niin jo tämän meidän foorumimme keskustelun aiheista voi hyvin päätellä, minkälaiset asiat suurta yleisöä kiinnostavat.

Summa summarum, tuntuu kurjalta, että väitetään etteikö hyvää ja kiinnostavaa myös erilaisiin naisiin kohdistuvaa tutkimusta tehtäisi, vain sillä perusteella että kaikki kuitenkin ostavat pukinkonttiin sen tutun ja turvallisen perinteistä historiankirjoitusta edustavan historiateoksen.

Toisaalta voimme kysyä tähän aiheeseen liittyen myös median osuutta asiaan. Kaikki varmasti tuntevat suuren kohkauksen esimerkiksi Ylikankaan teoksen ympärillä. Ja mikseipä tuntisi, onhan siitä ollut kaikissa lehdissä vaikka kuinka paljon. Muutoinkin palstatilaa tuntuu riittävän hyvin juuri perinteisen historiankirjoituksen edustajille. Vaan auta armias kun jokin meritoitunut kulttuurihistoriallinen väitöskirja ilmestyy - siitä saattaa jopa olla maininta Helsingin Sanomissa sillä sivulla, jossa listataan valmistuneiden väitöskirjojen otsikot. Kun sitten väitöskirja on kirjoitettu kirjamaisempaan muotoon voi siihen liittyen saada lehteen lyhyen haastattelun (jos siis on helsinkiläinen). Tämän jälkeen teos voidaankin jälleen unhoittaa.

Mielipiteeni saattavat olla kärjistettyjä, mutta en usko olevani aivan kauheasti hakoteilläkään.

[Derkku]

Mielipiteeni saattavat olla kärjistettyjä, mutta en usko olevani aivan kauheasti hakoteilläkään.

Olen samaa mieltä enkä pysty mielipiteitäsi oikeastaan kiistämään tai tähän mielipidekirjoitukseen hirvittävästi kovinkaan paljon lisäämäänkään.

Tällä hetkellä se mikä suurta yleisöä kiinnostaa tai sen odotetaan kiinnostavan on sotahistoria, mikä selviää nopealla visiitillä mihin tahansa Suomen kahden kirjakauppaketjun historiaosastolle. Leikkimielisesti voidaan todeta Suomen historian alkaneen joskus vuonna 1939 ja päättyneen yleisesti syksyllä 1944, joissain arvioissa jopa keväällä 1948.

Toisaalta jokaisella maalla lienee oma historiankulutuksen lempijaksonsa, käynti tukholmalaisessa kirjakaupassa paljastaa Ruotsin historian alkaneen noin 1630 ja päättyneen joskus vuoden 1718 kieppeillä. Ruotsin osalta pitkä suurvaltakausi on kuitenkin jo avautunut mitä erilaisimmille näkökulmille kun hagiografiat on jo kirjoitettu.

[stranius]

jeps,
Annastiina on hiton oikeassa, ei siitä mihinkään pääse. Paitsi että muutosta on minusta tapahtumassa sitä mukaa kun naiset tuovat arjen historiaa esiin. Siinäkin on jo oma genrensä, melkein, siis sotahistorian puolella (naiset, arki, lotat, sotalapset...).
Sitten on tietty kaunokirjallisuus, missä näkyvät monet sodan varjoilmiöt ja muuta kauheudet, raiskaukset, nälkä, lasten kohtalot, Lapin tuho, sotaorvot jne . Lukekaapa ANSARI-niminen pikku teos, tarina siitä mitä on olla sotapropagandisti kotirintamalla...ja pitää yllä uskoa voittoon, siihen ettei kotirintama rakoile, hehheh...
Sotahistorian kirjoittajat ovat olleet yleensä miehiä, joilla omat sankaritarinansa, uhonsa, tunteettomat tarinat. Vasta naisnäkökulma on tuonut siihenkin genreen jotakin rehellisempää, aitoa elämystä. niin, tarkoitan siis etupäässä kaunokirjallisuutta. Kuka helkutti jaksaa enää lukea ns. tutkimuksia sieltä sun täältä rintamalohkolta, konekiväärikomppanioiden muisteluja juoksuhautojen katveesta,,,
Minusta tutkimuksen kannalta olisi äärimmäisen tärkeää ruveta haastattelemaan naisia, leskiä, sotalapsia, orpoja jne kun heidät vielä tavoittaa elävinä... Se on paljon merkityksekkäämpää Suomen arki-sosiaalihistorian kannalta kuin jonkun Lauri Törnin luiden dna-analyysi!
PenaS

[Trilisser]

"Kuka helkutti jaksaa enää lukea ns. tutkimuksia sieltä sun täältä rintamalohkolta, konekiväärikomppanioiden muisteluja juoksuhautojen katveesta,,,"

Kyllä aika hiivatin moni. Tarvitsee vain katsoa mitkä historiakirjat ovat esim. kirjaston lainatuimpia.

[nylander]

Joku viittasi Sanna Ravin teokseen Ansari, joka viime helmikuussa sai esikoisteosten Runeberg-palkinnon. Mielestäni kirja ei ole niinkään kuvaus jostain kotirintaman eksentrisestä propagandamiehestä ja hänen "yksilötragediastaan", mitä luonnehdintaa viimetalviset kriitikit toistivat.
Nähdäkseni Sanna Ravin teoksella on paljon laajempi ajatuksellinen tausta: se on eräänlainen surrealistinen musta metafora jatkosotaan sortuvan Suomen mentaliteeteista, joita M. Klinge on kirjoissaan osuvasti nimittänyt "fascistoidisiksi".

Mös Sirpa Kähkönen on lähimenneisyyteen sijoittuvissa romaaneissaan (ja proosateksteissäänkin) oivaltavasti ja rohkeasti käsitellyt arjen ja mikrohistorian tasolla suomalaista 1930- ja 40-luvun alun yhteiskuntaa.

Mitä tekemistä kaunokirjallisuudella sitten on historian tutkimisen kanssa? Paljonkin. Tunnettuahan on esim. Sillanpään (1919) ja Linnan (1959-62)
merkitys vuosien 1917-1918 todellisuuden hahmottajina. Nykyään näyttävät siis nimenomaan naiset ottaneen tässä suhteessa kärkipaikan.

[Emma-Liisa]

Toisaalta onko täysin tutkimuksen vika, jos suurta yleisöä yhä kiinnostaa vain suurmiesten historia.

Ei tietenkään. Mutta yhdessä asiassa olisi monella tutkijalla parantamisen varaa, nimittäin siinä miten kirjoittaa kiinnostavasti. (Tosin historinatutkijat ovat tässä suhteessa huomattavasti parempia kuin monen muun alan.)

Nykyään tehdään aivan loistavaa tutkimusta liittyen niin arkipäivään, naisiin, lapsiin, seksuaalivähemmistöihin tai melkein mihin tahansa! Mutta ostavatko suuret massat näitä teoksia? Eivät!

On kuitenkin yksi poikkeus: Kaari Utrion teokset. Ne eivät tietenkään ole tutkimusta, vaan popularisointia. Mutta joka tapauksessa Eevan tyttäret toivat aiheen aikoinaan suuren yleisön ulottuville.

Toisaalta voimme kysyä tähän aiheeseen liittyen myös median osuutta asiaan. Kaikki varmasti tuntevat suuren kohkauksen esimerkiksi Ylikankaan teoksen ympärillä. Ja mikseipä tuntisi, onhan siitä ollut kaikissa lehdissä vaikka kuinka paljon. Muutoinkin palstatilaa tuntuu riittävän hyvin juuri perinteisen historiankirjoituksen edustajille. Vaan auta armias kun jokin meritoitunut kulttuurihistoriallinen väitöskirja ilmestyy - siitä saattaa jopa olla maininta Helsingin Sanomissa sillä sivulla, jossa listataan valmistuneiden väitöskirjojen otsikot. Kun sitten väitöskirja on kirjoitettu kirjamaisempaan muotoon voi siihen liittyen saada lehteen lyhyen haastattelun (jos siis on helsinkiläinen). Tämän jälkeen teos voidaankin jälleen unhoittaa.

Usein valitettavan totta.

[Emma-Liisa]

Joku viittasi Sanna Ravin teokseen Ansari, joka viime helmikuussa sai esikoisteosten Runeberg-palkinnon. Mielestäni kirja ei ole niinkään kuvaus jostain kotirintaman eksentrisestä propagandamiehestä ja hänen "yksilötragediastaan", mitä luonnehdintaa viimetalviset kriitikit toistivat.
Nähdäkseni Sanna Ravin teoksella on paljon laajempi ajatuksellinen tausta: se on eräänlainen surrealistinen musta metafora jatkosotaan sortuvan Suomen mentaliteeteista, joita M. Klinge on kirjoissaan osuvasti nimittänyt "fascistoidisiksi".

Missähän Klinge on tuollaista lasusunut? Ainakin päiväkirjoissaan hän arvostelee läntistä propagandaa, joka tehosi suomenruotsalaisiin, poikkeuksena onneksi rintamalla taistelevat nuoret miehet jotka olivat patrioottisia (mikä Klingen mielestä on hyvä, kun taas nationalismi on huono).

Ravin teos oli minulle pettymys. Miksi ihmeessä valita tuollaisen *yleisen* aiheen (= idealismin) käsittelyyn aikakausi, jonka viat jokainen tietää? Miksei kirjoittaa vaikkapa luonnonsuojelijoista tms. aatteesta josta kukaan ei vielä tiedä, ovatko sen edustajat oikeassa vai väärässä?

Eeva-Kaarina Arosen teoksessa Hän joka näkee sivuttiin Suomen historiaa, kun pientaloalueella järjestettiin aiheesta kulkue. Muttta aina yleistetään: pois oli jätetty ne, jotka toivoivat puna-armeijan tulevan - sekä heidän sukulaisensa, jotka toivoivat pommin putoavan moisten päälle. - Sivuttiin myös NL:oon loikanneita sekä taistolaisia. Jossain määrin oli liian suoria lainauksia Rentolalta.

[Tapio Onnela]

Minusta tutkimuksen kannalta olisi äärimmäisen tärkeää ruveta haastattelemaan naisia, leskiä, sotalapsia, orpoja jne kun heidät vielä tavoittaa elävinä... Se on paljon merkityksekkäämpää Suomen arki-sosiaalihistorian kannalta kuin jonkun Lauri Törnin luiden dna-analyysi!

Aika pitäkälti samaa mieltä. Käänne on varmaan juuri alkamassa. Tästä osoituksena vaikkapa tämä tuore gradu: Pro gradu sotaorpoudesta

[Emma-Liisa]

Minusta tutkimuksen kannalta olisi äärimmäisen tärkeää ruveta haastattelemaan naisia, leskiä, sotalapsia, orpoja jne kun heidät vielä tavoittaa elävinä...

Oletko selvillä, että kaikki nuo ryhmät ovat sankoin joukoin kirjoittaneet itse oman tarinansa erilaisissa kirjoituskilpailuissa ja keräyksissä yms.? Ja prosessi jatkuu edelleen: on yleistä elämänkaarikirjoittamista, mutta myös esim. sotaorpojen ja evakkojen omia kirjoituspiirejä.

Ongelma tietysti on, että näin saadaan aineistoa niiltä, jotka osaavat - tai haluavat opetella - kirjoittamaan. Etuna taas on, että tällainen aineisto menee paljon syvemmälle tunteiisin kuin tavalliset haastattelut, vaikka ei olekaan yhtä systemaattista.

Toisaalta, jotkut eivät edes halua muistella - joko ajanjakso ei ollut istelle tärkeä tai sittenb muistot ovat liian tuskallisia (vrt. Imbi Pajun äiti).

PS. Päiväkirjat, kirjeet, kalenterit, erilaiset dokumentit, valokuvat, mahdolliset kaitafilmit olisi joka suvun perinnönjaossa syytä ottaa talteen, eikä vain sota-ajalta. Maailma on muuttunut niin nopeasti.

[Trilisser]

Minusta tutkimuksen kannalta olisi äärimmäisen tärkeää ruveta haastattelemaan naisia, leskiä, sotalapsia, orpoja jne kun heidät vielä tavoittaa elävinä... Se on paljon merkityksekkäämpää Suomen arki-sosiaalihistorian kannalta kuin jonkun Lauri Törnin luiden dna-analyysi!

Aika pitäkälti samaa mieltä. Käänne on varmaan juuri alkamassa. Tästä osoituksena vaikkapa tämä tuore gradu: Pro gradu sotaorpoudesta

Täysin eri mieltä alkuperäisen lainauksen kanssa. Ja jos tuollainen "käänne" on alkamassa, niin toivottavasti se musertuu alkuunsa.

[nylander]

En ehkä nyt taida ruveta kahlaamaan läpi Klingen päiväkirjatuotantoa todistaakseni hänen sanomisiaan, mutta lyhytkin silmäily paljasti, että muistikuvani on oikeansuuntainen. Tähän tapaan: "--molemmat [Ruutu ja Paavolainen] näkivät AKS-läisen Suur-Suomi-propagandan henkisen tyhjyyden ja näkivät myös, miten epäpopulaariseksi AKS ja IKL olivat tehneet koko Karjala-aatteen sitoessaan sen äärioikeistolaiseen, suomalaisfascistiseen maailmankatsomukseensa." (Eurooppaa, 2000 s. 203.) Tai sitten näin: "Sitä [sivistyneistön antamaa esimerkkiä] oli ratkaisevasti heikentänyt yhtäältä henkisesti tyhjä AKS-läinen aito- ja suursuomalainen fascistoidinen hurmoksellisuus --." (Miksi?, 2006 s. 141.)

Mikäli sitten edellisen perusteella halutaan väittää, että AKS (IKL:stä en puhu) oli suomalaisessa yhteiskunnassa jatkosodan aikana vain merkityksetön mielipidefraktio, ollaan pahasti hakoteillä. Esim. vuoden 1941 jälkipuoliskon riehaantunut euforia käy täysin ymmärrettäväksi vain, kun ottaa huomioon Karjala-Seuran lähes kaksi vuosikymmentä jatkuneen rummutuksen ja sodanaikaisen mielipidejohtajuuden ns. sivistyneistön (ennen muuta upseeriston) keskuudessa.

Klinge ei muuten edellisissä sitaateissa vain referoi Ruudun ja Paavolaisen käsityksiä vaan sitoutuu niihin täysin myös itse. Tämä on selvää muutenkin, mutta pannaan varmuuden vuoksi vielä viite: "Omasta puolestani olen päätynyt pitämään Paavolaista uskottavana ja jäänyt siihen käsitykseen, ettei Paavolainen ainakaan lisännyt mitään merkittävää --." (Eurooppaa s. 202.)

[Tapio Onnela]

Minusta tutkimuksen kannalta olisi äärimmäisen tärkeää ruveta haastattelemaan naisia, leskiä, sotalapsia, orpoja jne kun heidät vielä tavoittaa elävinä... Se on paljon merkityksekkäämpää Suomen arki-sosiaalihistorian kannalta kuin jonkun Lauri Törnin luiden dna-analyysi!

Aika pitäkälti samaa mieltä. Käänne on varmaan juuri alkamassa. Tästä osoituksena vaikkapa tämä tuore gradu: Pro gradu sotaorpoudesta

Täysin eri mieltä alkuperäisen lainauksen kanssa. Ja jos tuollainen "käänne" on alkamassa, niin toivottavasti se musertuu alkuunsa.

Hm... pidät siis Törnin luiden analyysiä tosiaankin tärkeämpänä suomalaisten historiallisen ymmärryksen kannalta kuin 50 000 sotaorvon kohtalon, aseman ja merkityksen tutkimista suomalaisessa yhteiskunnassa. Selkeä arvovalinta sekin. Mutta miksi sotaorpoja ei saisi tutkia?

[Derkku]

Hm... pidät siis Törnin luiden analyysiä tosiaankin tärkeämpänä suomalaisten historiallisen ymmärryksen kannalta kuin 50 000 sotaorvon kohtalon, aseman ja merkityksen tutkimista suomalaisessa yhteiskunnassa. Selkeä arvovalinta sekin. Mutta miksi sotaorpoja ei saisi tutkia?

Määrärahojen salliessa kannattaisin historiantutkijoiden määrän moninkertaistamista, tutkijat tuottavat vähän kasvihuonepäästöjä esimerkiksi lehmiin verrattuna. Lehmät voi tosin syödä, historiantutkija lienee ateriaksi turhan kuivakka.

Eiköhän molemmille ole paikkansa. Mielestäni huolimatta vähättelevistä puheista "rintamalohkoista siellä täällä" myös Suomen talvi- ja jatkosotien sotatoimien ja sotilasorganisaatioiden historiassa on edelleen paljon tutkittavaa. En ole esimerkiksi törmännyt oikeastaan yhteenkään esitykseen jossa edes jotenkin yritettäisiin pistää Suomen sotatoimia ja sotilasorganisaatioita laajempaan kansainväliseen tai historialliseen kontekstiin. (En tarkoita nyt tällä esimerkiksi toteamuksia Kannaksen taistelujen ja Bagrationin yhteyksistä.) Pekka Kantakosken "Punaiset Panssarit" ja YA Järvisen "Jatkosodan taistelut" lienevät harvoja vastaesimerkkejä.

Samoin myös venäläissotilasvankien kohtalo huutaa tarkemman selvityksen tekemistä; miten Suomessa oli suuremmat kuolleisuusluvut kuin kuuluisilla Japanin Kuoleman Rautatien leireillä? (johon esimerkiksi klassikkoleffa Kwai-joen silta sijoittuu) Kysymykseen verrattuna se, ammuttiinko Kannaksella asiakirjojen ulkopuolella nolla vai viisikymmentä karkuria on yksinkertaisesti mitätön.

Sotaorpojen tutkimista juuri nyt toki puoltaa se, että veteraanien muistokeräys lienee jo melko hyvin suoritettu, sen sijaan sotaorpoja voitaisiin vielä haastatella.