Suomi kylmässä sodassa: suomettunut 1970-luku?

[EsaH]

"Suomi painostuksesta huolimatta (Länsi-Saksa ja Länsi yleensäkin asetti aluksi edellytykseksi ETY-kokoukseen järjestämiseen Helsingissä että Suomi tunnustaa Länsi-Saksan) ei muistaakseni tunnustanut sen enempää Itä- kuin Länsi-Saksaakaan."

Suomi kyllä tunnusti molemmat Saksat 1972.

Mitä tulee Suomen selviämisestä kylmästä sodasta, varmasti se oli menestystarina. Maatamme ei miehitetty, demokratia -joskin vahvasti Kekkosen hallitsema omalaatuinen sellainen - säilyi ja hyvinvointivaltio rakennettiin.

Mutta UKK:n ja suomettumiskritiikkiä ei voi mielestäni täysin sivuuttaa jälkiviisauden argumentilla. Kriittisiä kohtia tässä mielessä olivat sananvapauden rajoittuminen mediassa (itsesensuuri), kulttuurielämän radikalisoituminen, taistolaisuus, sotaveteraanien ja sotaponnistelujen muodikas halveksiminen, kommunistien rikoksista vaikeneminen, yksipuolinen USA/Vietnam-kritiikki. Suomi kuului, luonnollisestikin toisen maailmansodan jälkeisenä tuloksena, harmaana alueena enemmän Nl:n etupiiriin ja sen tietynlaiseen henkiseen niskaotteeseen, josta ehkä vapauduttiin vasta 1990-luvulla. Itänaapurin edessä taivuttiin monesti, joskus se oli varmasti tarpeellista, joskus ei.

[Emma-Liisa]

sotaveteraanien ja sotaponnistelujen muodikas halveksiminen

Tätä asiaa on kyllä suuresti liioiteltu ja unohdett mm., että joka pitäjässä on sankarihaudat joille ylioppilaat kävivät keväällä viemässä kukat sankarihaudalle, joka jouluksi imestyi sotahistorioita ja -romaaneja jne.

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu "isänmurha", ja suomalaistenkin nuorten oli tehtävä se jotta olisivat itsenäistyneet. Vain diktatuurimaassa on vain yksi ainoa mielipide, joskin Brainwaiten teoksesta Moskova 1941 käy ilmi, että ainakin eräässä koulussa NL:ssakin kyllästyttiin samasta asiasta paasaukseen.

[Emma-Liisa]

Kriittisiä kohtia tässä mielessä olivat sananvapauden rajoittuminen mediassa (itsesensuuri), kulttuurielämän radikalisoituminen, taistolaisuus, sotaveteraanien ja sotaponnistelujen muodikas halveksiminen, kommunistien rikoksista vaikeneminen, yksipuolinen USA/Vietnam-kritiikki. Suomi kuului, luonnollisestikin toisen maailmansodan jälkeisenä tuloksena, harmaana alueena enemmän Nl:n etupiiriin ja sen tietynlaiseen henkiseen niskaotteeseen, josta ehkä vapauduttiin vasta 1990-luvulla. Itänaapurin edessä taivuttiin monesti, joskus se oli varmasti tarpeellista, joskus ei.

Tässä unohtuu, että myös vasemmisto oli vahva, 1966-70 eduskunnassa oli jopa vasemmistoenemmistö. Kai sekin vaikutti.

Porvarillinen puoli saa aika suuressa määrin syyttää itseään, sillä se piti kiinni aikansa eläneistä tulkinnoista ja arvosteli NL:n ja USA:n tekemisiä erilaisella moraalisella mittamuulla, syntyi käsitys ettei se ole muissakaan asioissa oikeassa.

Politiikkaa ei kuitenkana pitäisi korostaa, nuorten kannalta 60-luku merkitsivät koulutusmahdollisuuksien avautumista (valtion takaama opintolaina), elin- ja asumistason nousua (muutto kaupunkiin asuntoon jossa oli mukavuudet, seuramatkat) ja yleistä vapautumista (keskiolut kauppoihin, e-pillerit ja aborttilaki).

Tietenkin suurena ongelmana oli Ruotsiin-muutto, mutta ainakin pakkotyöllistäminen (siirtotyöt ja parakkiasuminen) loppui.

[Heikki Jansson]

Suomi kyllä tunnusti molemmat Saksat 1972.

Muistelin, että Saksoja ei tunnustettu. Kirjoitin vielä varauman, että se on muistinvarainen tieto. Jos asia menikin päinvastoin, että molemmat Saksa tunnustettiin, niin muistini on pettänyt. Neuvottelukysymys tunnustamiskysymys oli. Eihän tämä tapahtunut ihan eilen, vaan 32 vuotta sitten.

Kriittisiä kohtia tässä mielessä olivat sananvapauden rajoittuminen mediassa (itsesensuuri), kulttuurielämän radikalisoituminen, taistolaisuus, sotaveteraanien ja sotaponnistelujen muodikas halveksiminen, kommunistien rikoksista vaikeneminen, yksipuolinen USA/Vietnam-kritiikki.

Kulttuurielämän radikalisoituminen ei ollut 70-luvun ilmiö vaan se alkoi 60-luvulla esim. Salama-oikeudenkäynneillä, yllytysoikeudenkäynneillä, mielenosoituksilla rukouslauantai-säännöksiä vastaan, annettiin tukkien ja partojen kasvaa (näitä kutsuttiinkin partaradikaaleiksi). Oli Vanhan ylioppilastalon valtaus (1968), Sadankomitean rauhanliike (jossa oli mukana nimiä kuten Ilkka Taipale, Paavo Lipponen, Erkki Tuomio-oja, Johan von Bonsdorff, I-C Björklund) jne.

Kulttuuriradikalismi on positiivisimpia liikkeitä joita Suomessa on esiintynyt. Kulttuuri-ilmapiiri Suomessa oli kaamea ennen sitä. Kulttuuriradikalismi oli kansalaistottelemattomuutta pääasiassa yksilön henkilökohtaisen vapauden puolesta ja suuntautui vanhoillista ilmapiiriä vastaan: se ei siis perustunut kuten poliittiset liikkeet useimmin vihalle, päinvastoin. Vain välttämättömyys on vapauden raja, eikä välttämättömyys enää ollut este yksilön vapauksille (jos oli ollutkaan). Nykyään yhteiskunnassa kansalaistottelemattomat ovat kutistuneet vastustamaan joidenkin vihreiden arvojen loukkauksia (kuten kettutytöt). Silloin sen myötä demokratia levisi kaikkiin kansankerroksiin niin että sitä edeltänyt kuristava ja herraskainen tekopyhä komento loppui ja ihmiset saivat olla ja elää omien valintojensa mukaisesti. Television yleistymisellä ja muiden joukkotiedotusvälineiden kehityksellä on varmaankin ollut oma vaikutuksensa ilmiön syntyyn ja rakennemuutoksella kaupunkilaistumisineen. Myös opiskelijoiden määrän ja sosiaalisten taustojen muutokset niin kuin eristäytymisen lakkaaminen kahteen leiriin, työkkärit ja vähävaraiset toisaalta ja ”herrat” toisaalta on ollut oma osuutensa asiaan. 50-luvulla pankkineiti ole vielä herrasväkeä. Ilman kulttuuriradikalismia ilmapiiri olisi (jos olisi) edelleen painostavaa, kuristavaa ilmapiiriä jossa kansalaisia pidetään Herran nuhteessa ja komennossa. Minusta kaameaa!

Sananvapautta ei kukaan rajoittanut. Se itsesensuuri, jonka mainitset, oli, sikäli kuin sitä esiintyi, täysin kirjoittajan omassa harkinnassa. Jos kirjoittaja katsoi maan etujen tms. seikan edellyttävän pidättyvyyttä, se oli hänen arvio ja hänen päätös. Kohdistat kritiikin siihen, että Suomessa kannatti olla pidättyväinen, siis arvostelet Suomen geopoliittista asemaa, olet tyytymätön Suomen maantieteelliseen sijaintiin, et sitä, että oltiin pidättyväisiä.

En ole nähnyt sotaveteraaneja koskaan halveksittavan enkä usko että kukaan on ollut halveksiva sotaveteraaneja kohtaan. Miksi, Herran tähden, joku halveksisi sotaveteraaneja. Sairastahan se olisi. Useimmillahan oli sitä paitsi joku lähiomainen joka oli sotaveteraani.

Ns. taistolaisia oli perinteisessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä noin 30 prosenttia. Luku näkyy suoraan SKDL:n eduskuntaryhmän sisäisestä jakaumasta. Loppuosa taistolaisista, opiskelijat, olivat poliittisia aktivisteja, äänekkäitä nuoria idealistisia hihhuleita, pikemminkin uskovaisia, jotka muutaman vuoden kuluttua kun he olivat vähän varttuneempia luopuivat koko hommasta. Laulaa ja esiintyä he sinänsä osasivat (kuten Annikki Oksanen tai Kristiina Halkola) mutta mitään poliittista liikettä heillä ei ollut yhteiskunnassa eivätkä he saaneet mitään aikaan politiikassa muualla kuin opiskelijoiden keskuudessa. Mitä nyt harjoittivat julistamistaan keskinäisen ihailun kerhoissa ja esittivät olevansa työväen asialla ja herättivät ansaitsematonta huomiota, enimmäkseen paheksuntaa.

Vietnam-mielenosoitukset olivat spontaaneja ja osa maailmanlaajuista liikettä. Niitä järjesti muistaakseni Vietnam-komiteassa esim. Nils Torvalds, Erik Schüller, Osmo Appelqvist ym. Millä perusteella katsot, etteivät nämä olisi saaneet järjestää mielenosoituksia haluamistaan aiheista? Tai millä perusteella katsot että näiden henkilöiden velvollisuus olisi ollut järjestää muita – sinua miellyttäviä mielenosoituksia. Elokuussa 1968 nämä samat henkilöt järjestivät isoja mielenosoituksia NL:n suurlähetystön edessä vastustaessaan Tšekkoslovakian miehitystä. Samat henkilöt jotka osallistuivat Vietnam-mielenosoituksiin osallistuivat myös näihin.


Esittämäsi arvostelu on ylimalkaista ja epämääräistä mielipiteilyä. Yksilöllistä arvostelua, johon voisi tapauskohtaisesti ottaa kantaa, et esitä. Puhut politiikkaa, et asiaa. Jos tahdot arvostella esimerkiksi sitä, että olisi oltu liian myöntyväisiä niin esitä missä asiassa, milloin ja kuka on sinusta ollut liian myöntyväinen ja mitä olisi pitänyt tehdä tehdyn sijasta. Yksilöi näkemyksesi. Lisäksi on arvostelusi kohteena olosuhteet Suomessa ja esität että olosuhteiden olisi pitänyt olla parempia Suomessa. Esität yleisluontoista lausumia joiden vaikutus ja merkitys lepää täysin sinun arvovaltasi varassa.

Lopuksi: jos tarkastelee kehitystä Suomessa vuodesta 1948 – jolloin maan miehitys olisi saattanut muodostua vain ajankysymykseksi – vuoteen 1980 on kehitys ollut valtava. Taloudellinen ja tekninen kehitys on ollut niin merkittävä, ettei uskoisi todeksi, kulttuurielämä on monipuolistunut, sosiaalipalvelut ja terveydenhoito ovat ainakin kohtuullisella tasolla ja Suomen poliittinen asema oli vakaa ja vakiintunut.Tietenkin kielteisiä piirteitä oli ja jos selaisi sen ajan lehtiä muistuisi mieliin varmaan tuhansia - uutiset lehdissä ovat kuten tunnettua pääasiassa huonoja Mutta kokonaiskuva on myönteinen.

//Terv.
Heikki Jansson

[EsaH]

H.Jansson: "Esittämäsi arvostelu on ylimalkaista ja epämääräistä mielipiteilyä. Yksilöllistä arvostelua, johon voisi tapauskohtaisesti ottaa kantaa, et esitä. Puhut politiikkaa, et asiaa. Jos tahdot arvostella esimerkiksi sitä, että olisi oltu liian myöntyväisiä niin esitä missä asiassa, milloin ja kuka on sinusta ollut liian myöntyväinen ja mitä olisi pitänyt tehdä tehdyn sijasta. Yksilöi näkemyksesi. Lisäksi on arvostelusi kohteena olosuhteet Suomessa ja esität että olosuhteiden olisi pitänyt olla parempia Suomessa. Esität yleisluontoista lausumia joiden vaikutus ja merkitys lepää täysin sinun arvovaltasi varassa."

Puhuin nimenomaan yleisellä näkemystasollani ja aivan oikein, en esitä tässä yksityiskohtaisia tapahtumia. Sananvapauden rajoittamisella tarkointin ns. itsesuomettumista eli keskeisesti UKK:n luomassa poliittisessa ilmapiirissä mediassa vallinutta ylivarovaisuutta itää kohtaan (esim. Yle) ja usein korostunutta kritiikkiä länttä kohtaan. Mitä tulee taipumiseen Nl:n edessä sitä voi kukin itse arvioida esim. kotiryssäilmiön tai virallisen Suomen kannanottojen kohdalla kansainvälisessä politiikassa. Toki paljon torjuntavoittojakin itää kohtaan saatiin kuten Juhani Suomen ja Esa Seppäsen teoksista voimme lukea.

Mitä tulee Emma-Liisan väheksymään sotaveteraanien halveksuntaa kohtaan 1960-luvun loppupuolelta ja 70-luvulla, niin ainakin itse olen ollut siinä käsityksessä että sitä todella tapahtui, etenkin ns. uusvasemmiston ja radikaalin nuorison piirissä. Vasta 1990-luulla sotaveteraanit alkoivat saada heille kuuluvaa laajempaa julkista arvostusta itsenäisyyden säilyttämisestä Nl:n ja itäblokin romahdettua. Sitä ennen aihe oli arka, vaikka kiistämättä kansallishenkisiä sotahistoriateoksia julkaistiin ja ylioppilaat veivät veteraanien haudoille kynttilöitä.

Kaiken kaikkiaan, kylmän sodan lopputulos oli Suomen kannalta menestys, mutta sillä oli myös varjopuolensa, jonka voi esittää ilman että olisi kyse epäisänmaallisuudesta tai jälkiviisaudesta.

[Heikki Jansson]

Esittämäsi arvostelu on ylimalkaista ja epämääräistä mielipiteilyä. Yksilöllistä arvostelua, johon voisi tapauskohtaisesti ottaa kantaa, et esitä. Puhut politiikkaa, et asiaa.

Puhuin nimenomaan yleisellä näkemystasollani ja aivan oikein, en esitä tässä yksityiskohtaisia tapahtumia.

Toki, jos katsot aiheelliseksi esittää tuolla tavalla käsityksesi, teet niin. Olisi kuitenkin silloin reilumpaa olla esittämättä mielipiteitä vastauksena toiselle vaan omana itsenäisenä puheenvuorona säikeessä. Esität näkemyksiäsi julkisella keskustelufoorumilla, vaikkei tarkoituksesi ole vaikuttaa lukijoihin muutoin kuin ilmoittamalla oma mielipiteesi. Itse pyrin silloin kun kirjoitan seka perustelemaan että argumentoimaan esittämäni puolesta.

UKK:n luomassa poliittisessa ilmapiirissä...

UKK ei luonut poliittista ilmapiiriä Suomeen eikä tiedotusvälineisiin. Sen loivat yhdessä kaikki poliittiset toimijat ja tiedotusvälineiden edustajat kukin osaltaan omilla toimillaan. UKK johti Suomen valtion politiikkaa, erityisesti ulkopolitiikkaa, mutta ei hän ollut ainoa toimija poliittisessa kentässä. Ei pidä mennä henkilökulttiin.

... ilmapiirissä mediassa vallinutta ylivarovaisuutta itää kohtaan (esim. Yle) ja usein korostunutta kritiikkiä länttä kohtaan.

Totuutena esittämäsi väite siitä, että mediassa olisi vallinnut ”ylivarovaisuutta” on Sinun subjektiivinen näkemys josta itse vastaat, ei fakta.

Esittämäsi implikoi itse asiassa, että Sinä olet parempi arvioimaan miten olisi tullut menetellä – ilman mitään vastuuta puheistasi – kuin ne henkilöt, jotka harjoittivat politiikkaa 70-luvulla tai tiedotusvälineiden toimittajina ratkaisivat asiat parhaan kykynsä mukaan ja olivat siitä aikalaisilleen ja jälkipolville vastuussa. Kun nämä eivät olleet uhkarohkeita he olivat mielestäsi ”ylivarovaisia”.

Nämä samat kysymykset olivat keskeisiä jo silloin kun ne tapahtuivat, siis 70-luvulla. Ne, jotka puhuivat uhkarohkean linjan puolesta eivät saaneet kannatusta aikalaisiltaan ja hävisivät murskaluvuin. Sinä nostat esiin samat riidat ja perustelemattoman väitteesi mukaan ne jotka silloin hävisivät olivatkin oikeassa. On kuitenkin yksi ero – he tekivät ratkaisunsa tilanteessa jossa kannettiin riski niistä seurauksista jotka omalla politiikalla tai omilla sanomisilla oli, mutta Sinä vain arvostelet muita ilman mitään riskiä. Lisäksi esität näkemyksesi täysin muuttuneessa tilanteessa.

Voisit alkajaisiksi siis selittää, miksi Sinun jälkikäteisarviosi siitä, mitä olisi tapahtunut jos olisi tehty toisin kuin tehtiin, ovat paremmat kuin ne arviot jotka aikoinaan aikalaisen asiantuntemuksella tehtiin. On olemassa vanha viisaus, jonka mukaan kotiin jääneiden pitää hyväksyä se hinta, jonka markkinoille kauppaa tekemään lähetetty on kykyjensä mukaan tinkinyt.

Kaiken kaikkiaan, kylmän sodan lopputulos oli Suomen kannalta menestys, mutta sillä oli myös varjopuolensa, jonka voi esittää ilman että olisi kyse epäisänmaallisuudesta tai jälkiviisaudesta.

Tästä olemme samaa mieltä. Ei toisaalta ole järkevää arvostella niitä, jotka siinä tilanteessa joka syntyi suurvaltojen sopimuksista II maailmansodan loppuvaiheessa (Jaltassa, Potsdamissa) joutuivat hoitamaan asioitamme – tuosta tilanteesta jossa oltiin. Puna-armeija oli miehittänyt koko itäisen Euroopan Berliiniin saakka, joten länsi oli aika vaihtoehdottomassa tilassa. Kremlin politiikan tavoitteena oli ollut ennen sotaa 1941, ei suinkaan (vain) sodan voittaminen vaan ennen kaikkea pääsemineen sellaiseen tilanteeseen, jossa se olisi vahvoilla silloin kun rauhanehtoja hierotaan. Toisaalta yksityiskohdista siitä miten täkäläisiä asioita on hoidettu voidaan tietenkin keskustella. Mikäli Kekkosen toiminta halutaan ottaa kriittisen tarkastelun kohteeksi tulee ensimmäisenä mieleen vaalikauden pidennys vuosiksi 74-78 poikkeuslailla.

Että semmottii...



//Terv.
Heikki Jansson

[Heikki Jansson]

Huomasin tässä sattumalta, että Jokisipilä on blogissaan 12.10.07 monipuolisesti käsitellyt nyt puheena olevaa aihetta:
http://jokisipila.blogspot.com/2007_10_01_archive.html

Tätä tosin vain sivuavaa teemaa käsittelee myös Jokisipilän blogikirjoitus 2.7.07:
http://jokisipila.blogspot.com/2007/07/ ... tinen.html
jossa referoidaan aiemmin salaista CIA:n muistiota UKK:sta ja tämän anti-kommunistisuudesta.

Jokisipilä referoi eri osapuolten näkemyksiä, eikä toista yksipuolisesti vain toisen osapuolen kantoja. Jokisipilän esitelmässä esitetään suurinpiirtein niitä kysymyksiä, jotka EsaH nosti esiin, mutta samalla myös vastakkaista kantaa. Alla poimintoja kirjoituksesta. Olen ottanut vapauden lihavoida ne kohdat Jokisipilän esitystä, jotka vastaavat käsityksiäni sekä lisännyt vain muutaman minusta selventävän lisähuomautuksen. Muilta osin Jokisipilän teksti puhuu puolestaan:

Jokisipilä esityksensä taustasta:

Pääsin itse puuttumaan suomettumisen problematiikkaan 20.-22. syyskuuta Tallinnassa pidetyssä Places of Commemoration in North Eastern Europe. Minulta oli pyydetty esitelmää sodanjälkeisen historian muistamisen vaikeuksista Suomessa, ja tällöin tietysti suomettuminen nousi keskiöön. Alla koko esitelmä.

70-luvun ja 80-luvun politiikkaa arvostelevien kannannotot Jokisipilän referoimina:

Doctor Jukka Tarkka, a renowned Finnish expert on the political culture of the 1970s, has given a telling account of the atmosphere of the time:

“There was no need to spy on the Finns. On the contrary, they were flocking in and racing against each other to deliver inside information. No documents changed hands, much less money. As long as the sauna stove was hissing and beer was foaming the Finns were full of stories.”

Ja edelleen Jokisipilän johtopäätöksiä:

On his third (1968-1978) and fourth (1978-1982) terms President Kekkonen’s support and power had become so overwhelming, that his position started to resemble those of the leaders of the communist bloc. Kekkonen used his extensive powers and foreign political monopoly to actively intervene in most diverse matters in internal politics to make sure that the country stayed on his preferred political track. The rivalry for Kekkonen’s favor and blessing among the Finnish political elite became so fierce that it threatened the democratic core of country’s political system. Pleasing the President and courting the Soviets were used as a key to open the doors to the corridors of power. During the 1970s and 1980s many such plots unfolded in the political wings that from the point of view of democracy, transparency and national interest were more than questionable.

Muttei Jokisipilä esitä, että vasemmistolaiset olisivat olleet ne jotka olivat ”Pleasing the President and courting the Soviets were used as a key to open the doors to the corridors of power.” vaan näin tekivät useimmat karriäriin pyrkivät ja tekevät – yli kaikkien puoluerajojen.

Sitten politiikkaa puolustavien kanta:

More benevolent commentators have tended to see this foreign political dependency on Moscow as a price that Finland unavoidably had to pay in order to be able to pursue its Western cultural and economical orientations. The country undoubtedly had to adapt to Soviet demands in foreign policy, but at the same time it also greatly benefited from its close relationship to Moscow for example by being able to exercise trade with Soviet Union on very favorable terms. For long periods of time Finland was the second largest Western trade partner of Soviet Union after West Germany. Many Finnish corporations made huge profits on the Soviet market as the demand was surefire and the quality requirements weren’t anywhere close to the Western standards. Enormous construction contracts brought massive revenues for Finnish construction companies and an abundance of job opportunities for skilled Finnish workers.

Ja edelleen lopputulema:

Despite the dismal starting point after the lost war in 1944, Finland managed to safeguard its democratic form of government in contrast to all other countries in the Soviet sphere of influence. During the Cold War it underwent a great transformation from a mostly agrarian country into a Nordic welfare state with one of the highest living standards in the whole world. The politics that brought forth a leap forward of this magnitude couldn’t possibly have been that erroneous. Therefore the actions that for others represent condemnable political gamble and self-interested plotting at the expense of national interest bordering on treason, appear as raison d’état and cunning small state Machiavellism for others. Therefore Finlandization can also be seen as a strategy for survival, where the political trade-offs and compromises are dictated by the supreme need to protect the national existence.

Oletan, että yllä lihavoitu osa vastaa melko hyvin UKK:n käsityksiä. Se vastaa tarkalleen sitä, mitä olen täällä esittänyt.

Jokisipilä ei tuo minusta erästä merkittävää seikkaa esille: sitä, että itään päin kumartajat (ja Kekkosen suosiota halaavat) olivat – myös ja erityisesti – karriääriä tavoittelevat oikeistolaiset, jotka eivät nykyään enää halua myöntää sitä. Ei ole ollut mikään salaisuus että SKDL:läiset ja kommunistit olivat joka tapauksessa itään päin suuntautuneita. Tällä on tosin ilmeisesti merkitystä kotimaan keskustelun kannalta eikä niinkään virolaisille, jota varten esitelmä on laadittu.

Mutta kehotan jokaista tutustumaan itse koko artikkeliin. Vapautan itseni vastuusta siitä että olenko referoinut artikkelia oikein: lukekaa itse.

Jokisipilä käsittelee myös taistolaisuutta:

Most of those who have been pointed out as active participants in contacts with Soviet and East German agents have tended to brush the whole issue aside by stating that they simply acted in a way that was not only perfectly normal but also a national custom in those days. Many members of Taistoism-movement have countered the criticism by saying that their actions fell well within acceptable range of idealistic student activism and stemmed more from their youthful zealousness than any genuine attachment to Soviet communism.

Tämäkin vastaa sitä mitä olen täällä - tosin räväkämmin - esittänyt.

Suosittelen kumpaankin blogiartikkeliin tutustumista. Jokisipilä esittelee viileän asiantuntevasti molempia näkökantoja yhtääältä ja toisaalta CIA:n analyysiä..

Mielessäni on useampikin kommentti joihin Jokisipilän esitys antaa aihetta, mutta esitän ne sitten jossain muussa yhteydessä enkä sotke omia mielipiteitäni tähän sen enempää kuin yllä.

Että semmottii...



//Terv.
Heikki Jansson

[EsaH]

Arvoisa H.Jansson,

Olemme lopputuloksesta - eli Suomen selviämisestä hyvin kylmästä sodasta - samaa mieltä. Mutta UKK:n ja Suomen keinoista tässä selviämisessä ja ilmiöistä kuten poliittisesta kulttuurista/suomettumisesta olemme eri linjoilla. Sinulla tuntuu olevan käsitys, jonka mukaan kaikki meni kuten pitikin, jälkeenpäin on turha kritisoida. Ts. kyse on mielestäsi jonkin tyyppisestä sankarillisesta selviytymistarinasta ilman lieveilmiöitä.

Mitä tulee UKK:n luomaan poliittiseen kultturiin, lisäisin eteen sanan "keskeisesti", olihan siinä muitakin tekijöitä luomassa omalaatuisia suomettumisen aikaisia poliittisia käytöntöjä ja tapoja. Ja en ole koskaan kiistänyt, etteivätkö muutkin puolueet kuin Skp olleet mukana tässä UKK:n ja Nl:n luottamuksen kalastelussa.

Jokisipilä kirjoittaa mielestäni asiallisesti ottaen huomioon eri näkökohdat kuten pitääkin. Silti minua yhä askarruttaa miten paljon Suomessa tapahtui turhaa kumartelua ja "kaveerausta" idän suuntaan. Oliko liikkumatilaa enemmän? Oliko Kekkonen aina nerokkaasti oikeassa toimissaan ja päätöksissään neuvostopainostuksen torjunnassa kuten esimerkiksi Juhani Suomi antaa ymmärtää?

[EsaH]

H.Jansson: "Esittämäsi implikoi itse asiassa, että Sinä olet parempi arvioimaan miten olisi tullut menetellä – ilman mitään vastuuta puheistasi – kuin ne henkilöt, jotka harjoittivat politiikkaa 70-luvulla tai tiedotusvälineiden toimittajina ratkaisivat asiat parhaan kykynsä mukaan ja olivat siitä aikalaisilleen ja jälkipolville vastuussa. Kun nämä eivät olleet uhkarohkeita he olivat mielestäsi ”ylivarovaisia”.

Nämä samat kysymykset olivat keskeisiä jo silloin kun ne tapahtuivat, siis 70-luvulla. Ne, jotka puhuivat uhkarohkean linjan puolesta eivät saaneet kannatusta aikalaisiltaan ja hävisivät murskaluvuin. Sinä nostat esiin samat riidat ja perustelemattoman väitteesi mukaan ne jotka silloin hävisivät olivatkin oikeassa. On kuitenkin yksi ero – he tekivät ratkaisunsa tilanteessa jossa kannettiin riski niistä seurauksista jotka omalla politiikalla tai omilla sanomisilla oli, mutta Sinä vain arvostelet muita ilman mitään riskiä. Lisäksi esität näkemyksesi täysin muuttuneessa tilanteessa.

Voisit alkajaisiksi siis selittää, miksi Sinun jälkikäteisarviosi siitä, mitä olisi tapahtunut jos olisi tehty toisin kuin tehtiin, ovat paremmat kuin ne arviot jotka aikoinaan aikalaisen asiantuntemuksella tehtiin. On olemassa vanha viisaus, jonka mukaan kotiin jääneiden pitää hyväksyä se hinta, jonka markkinoille kauppaa tekemään lähetetty on kykyjensä mukaan tinkinyt."

Tietenkin otan huomioon noista ajoista muuttuneen tilanteen. Enkä esitä, että olisi pitänyt toimia uhkarohkeasti. Varovaisuutta varmasti tarvittiin epäluuloisen itänaapurin kanssa. Mutta ylivarovaisuuteen varmasti syyllistyttiin myös (näyttävimmästä päästä esim. Suomen varovaiset viralliset kannanotot Nl:n tekemiin voimapolitiikan näytöksiin/rikoksiin - Praha 1968, myöhemmin Koiviston aikana Afganistan ja Baltian itsenäisyystapahtumat ja niihin liittyvä virallisen Suomen vaitonaisuus. Samoin Suomen ihmisluovutukset itään voidaan laskea monessa suhteessa tähän ylivarovaisuuden ja pelon kategoriaan).

En väitä, että nämä tapahtumat olisi itsestään selvästi voitu noissa olosuhteissa tuomita jyrkästi, mutta olisiko välttämättä jotain katastrofaalista tapahtunut idän suunnassa, jos näin olisi tehty? Lännessä - ei täysin pohjaa vailla olleet - puheet suomettumisesta olisivat menettäneet ainakin tuulta.

[Tapio Onnela]

Jokisipilä ei tuo minusta erästä merkittävää seikkaa esille: sitä, että itään päin kumartajat (ja Kekkosen suosiota halaavat) olivat – myös ja erityisesti – karriääriä tavoittelevat oikeistolaiset, jotka eivät nykyään enää halua myöntää sitä.

Näin. Lisäisin listalle vielä talouselmän edustajat, josta totean Hiidenkiven kolumnissani mm seuraavaa:

Unohdetumpia, mutta kenties kiinnostavampia ja ainakin aikanaan huomattavasti vaikutusvaltaisempia ajojahdin kohteita olisivat vaikkapa ”punaiset vuorineuvokset”, valtionyhtiöiden johtoryhmät, perässähiihtäjät ja muut talouselämän johtajat, jotka liehittelivät poliittista valtaa. He tekivät kaikkensa saadakseen oman yrityksensä tungetuksi bilateraalisen kaupan tavaranvaihtopöytäkirjoihin, sillä jos siinä onnistui, oli saatavilla helppoa rahaa - ja paljon. Tämä porukka oli se, joka oikeasti hallitsi Suomea 1970-luvulla ja nettosi vielä mukavasti. Eikö zyskowicziläisen hyveellisen logiikan mukaista olisi vetää tilille muutkin diktatuurin kanssa veljeilleet: pääomapiirit ja tehtaanomistajat, jotka toimittavat kulutustavaroita Neuvostoliittoon hyvillä voitoilla, pönkittäen siten diktatuurivaltiota ja sen sortokoneiston säilymistä vuosikymmeniä.
Kuka hyötyy diktatuurista?, Hiidenkivi 4/2007

Huvittavaa miten tarmokaasti jotkut käyvät 1970-luvun haamujen kimppuun vaikka ihan oikeaa diktatuuria voisi vastustaa omassakin ajassamme.

[EsaH]

Jokisipilä ei tuo minusta erästä merkittävää seikkaa esille: sitä, että itään päin kumartajat (ja Kekkosen suosiota halaavat) olivat – myös ja erityisesti – karriääriä tavoittelevat oikeistolaiset, jotka eivät nykyään enää halua myöntää sitä.

Näin. Lisäisin listalle vielä talouselmän edustajat, josta totean Hiidenkiven kolumnissani mm seuraavaa:

Unohdetumpia, mutta kenties kiinnostavampia ja ainakin aikanaan huomattavasti vaikutusvaltaisempia ajojahdin kohteita olisivat vaikkapa ”punaiset vuorineuvokset”, valtionyhtiöiden johtoryhmät, perässähiihtäjät ja muut talouselämän johtajat, jotka liehittelivät poliittista valtaa. He tekivät kaikkensa saadakseen oman yrityksensä tungetuksi bilateraalisen kaupan tavaranvaihtopöytäkirjoihin, sillä jos siinä onnistui, oli saatavilla helppoa rahaa - ja paljon. Tämä porukka oli se, joka oikeasti hallitsi Suomea 1970-luvulla ja nettosi vielä mukavasti. Eikö zyskowicziläisen hyveellisen logiikan mukaista olisi vetää tilille muutkin diktatuurin kanssa veljeilleet: pääomapiirit ja tehtaanomistajat, jotka toimittavat kulutustavaroita Neuvostoliittoon hyvillä voitoilla, pönkittäen siten diktatuurivaltiota ja sen sortokoneiston säilymistä vuosikymmeniä.
Kuka hyötyy diktatuurista?, Hiidenkivi 4/2007

Huvittavaa miten tarmokaasti jotkut käyvät 1970-luvun haamujen kimppuun vaikka ihan oikeaa diktatuuria voisi vastustaa omassakin ajassamme.

Aivan totta, usein ns. punaiset vuorineuvokset ja talouselämän vaikuttajat unohdetaan mainita suomettuneisuuskritiikissä. Etenkin poliittisen oikeiston esittämässä kritiikissä. Näillä vaikuttajilla taloudelliset hyötynäkökohdat menivät ihmisoikeuksien, demokratian ja muiden moraalisten aspektien edelle. Kuten niin valitettavan usein nykyäänkin maailmassa.

[Derkku]

Aivan totta, usein ns. punaiset vuorineuvokset ja talouselämän vaikuttajat unohdetaan mainita suomettuneisuuskritiikissä. Etenkin poliittisen oikeiston esittämässä kritiikissä. Näillä vaikuttajilla taloudelliset hyötynäkökohdat menivät ihmisoikeuksien, demokratian ja muiden moraalisten aspektien edelle. Kuten niin valitettavan usein nykyäänkin maailmassa.

Toisena hyvänä esimerkkinä voisi käyttää USA:n, Australian ja Kanadan maanviljelyspolitiikkaa; ilman maista ostettua viljaa Neuvostoliitto ei olisi pärjännyt 1960-luvulta eteenpäin tai sen olisi pitänyt suunnata huomattavasti suurempi osa varallisuudestaan elintarviketuotantoon asevarustelun sijaan. Hyväksymällä viljanviennin oli mahdollista ostaa maanviljelijöiden ääniä. Carter oli yhdysvaltain presidenteistä ainoa joka järjesti viljanvientikiellon Neuvostoliittoon.

Onkohan idänkaupan erityinen siunauksellisuus Suomelle kuitenkin loppujen lopuksi myytti? Vai olisiko kuitenkin idänkaupan osalta todettava että siinä suomalainen talouselämä pyrki selviytymään tilanteesta parhaimpansa mukaan?

Sotakorvaukset ja idänkauppahan saivat aikaiseksi tilanteen jossa suomalainen työ tunnetusti ei ollut hyvää, mutta ei toisaalta halpaakaan. Laatustandardit romahtivat lähes jokaisella tuotantoalueella, erityisesti kuitenkin rakennusteollisuudessa ja vaateteollisuudessa. Laatuero 1950- ja 1980- lukujen välillä on ko. aloilla järkyttävän suuri.

Muun muassa Italian, Itävallan, Ranskan ja Benelux -maiden talous pärjäsi mainiosti ilman idänkauppaa tai vastaavaa järjestelyä, vaikka (Itävalta pl.) maat Suomesta poiketen käyttivät huomattavan osan kansantulostaan asevarusteluun ja jopa siirtomasotiin (Ranska) kylmän sodan aikana.

[Tapio Onnela]

CIA:n raportti 1970-luvun Suomesta

CIA on julkistanut kesällä kiinnostavan raportin Suomesta vuodelta 1972 se voisi tarjota kiinnostavia näkökulmia tähän keskusteluun. Dokumentti on julkaistu Freedom of Information Actin nojalla, joka on tuottanut paljon muutakin kiinnostavaa materiaalia lähihistoriasta tutkijoiden käyttöön.

APPROVED FOR RELEASE DATE: MAY 2007
DIRECTORATE OF INTELLIGENCE: ”FINLANDIZATION1” IN ACTION: HELSINKI'S EXPERIENCE WITH MOSCOW (Reference Title: ESAU -LVI) –w August 1972 RSS .No. 0059/72

Dokumentti on ladattavissa pdf-tiedostona täältä CIA:n sivulta:
http://www.foia.cia.gov/CPE/ESAU/esau-55.pdf

[Emma-Liisa]

Mitä tulee Emma-Liisan väheksymään sotaveteraanien halveksuntaa kohtaan 1960-luvun loppupuolelta ja 70-luvulla, niin ainakin itse olen ollut siinä käsityksessä että sitä todella tapahtui, etenkin ns. uusvasemmiston ja radikaalin nuorison piirissä.

En ole sanonut, että sellaista ei olisi tapahtunut, vaan että sitä on suuresti liioiteltu.

ylioppilaat veivät veteraanien haudoille kynttilöitä.

Eivät tietenkään veteraanien (jotka olivat elossa) vaan kaatuneiden. Eivätkä kynttilöitä vaan kukkia. Miltä ne kynttilät olisivat toukokuussa näyttäneet?

Ja tässä onkin yksi asia, josta esim. Matti Klinge on päiväkirjoissaan kirjoittanut. Veteraanit olivat sotien jälkeen nuoria miehiä, jotka tuskin olisivat haluneet, että heidät olisi kohotettu jalustalle. Useimmat halusivat unohtaa sodan ja keskittyivät opiskeluun, leivän hankkiseen perheelle (tai sen perustamisessa), talon rakentamiseen jne.

Ne, jotka sotaa alvariinsa muistelivat (usein viinapäissään), valitettavasti usein pilasivat lastensa lapsuuden. Joten ei ole ihme, että pojat aikuistuttuaan tekivät irtioton isistään.

Tämä olikin helppoa, kun tutkimus juuri silloin osoitti monet vanhat käsitykset myyteiksi.

[EsaH]

CIA:n raportti 1970-luvun Suomesta

CIA on julkistanut kesällä kiinnostavan raportin Suomesta vuodelta 1972 se voisi tarjota kiinnostavia näkökulmia tähän keskusteluun. Dokumentti on julkaistu Freedom of Information Actin nojalla, joka on tuottanut paljon muutakin kiinnostavaa materiaalia lähihistoriasta tutkijoiden käyttöön.

APPROVED FOR RELEASE DATE: MAY 2007
DIRECTORATE OF INTELLIGENCE: ”FINLANDIZATION1” IN ACTION: HELSINKI'S EXPERIENCE WITH MOSCOW (Reference Title: ESAU -LVI) –w August 1972 RSS .No. 0059/72

Dokumentti on ladattavissa pdf-tiedostona täältä CIA:n sivulta:
http://www.foia.cia.gov/CPE/ESAU/esau-55.pdf

Kiitokset Tapiolle tästä mielenkiintoisesta linkistä.