EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Historiankirjoitus 1960- ja 1970-luvuilla

Heikki Jansson kirjoitti: Jotkut käsitykset osoitettiin historiantutkimuksessa kansallismielisiksi myyteiksi, joskus tosiasiat muutettiin vastaamaan muodikkaita neuvostohistorioitsijoiden ja marxilaisia tulkintoja.
Häh??? - Mitä? Mitkä käsitykset??? :shock:

1960-luvun lopulta lähtien esim. vuoden 1918 sodan historian kirjoitettiin uudelleen hävinneiden näkökulmasta, kun yhteiskunnan poliittinen tilanne oli muuttunut. Aiemmin ollut tällä foorumilla jo ollut puhetta esim. Helge Seppälän neuvostomyönteisestä sotahistoriankirjoituksesta. Samoin yhteiskuntatieteissä marxismi oli 70-luvulla muotia, myös Suomessa.

Mielestäni Euroopan valtioista historiansa kanssa sinut on vain Saksa, jonka kova itseruoskinta natsiajoista on tunnettua. Muiden elämä- elokuvan myötä myös DDR:n diktaturin synkät puolet ovat myös terveellä tavalla tullet esille ns. ostalgian vastapainoksi.

Suomella on varaa itsekriittisempään historiantutkimukseen. Virheiden myöntäminen on mahdollista. Kaikkia tekoja ja päätöksiä ei voida perustella puhtain motiivein ja hienoilla sanoilla. Kestää varmasti oman aikansa, ennen kuin Suomi pystytään näkemään paremmin suuremmassa mittakaavassa, osana kansainvälisiä tapahtumia ja ennen kuin "sattuma" saa riittävän suuren roolin UKK:n ja suomalaisen omalaatuisen menestystarinan/selviytysmistarinan korostamisen rinnalla.

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Tuota, mitkä vuotta 1918 koskevat tutkimukset kirjoitettiin 1960-luvulla "uudelleen hävinneiden näkökulmasta".

Olivatko tällaisia esim. Paavolainen, joka selvitti ensimmäisenä valkoisen terrorin laajuuden, tai Rasila, joka tutki kansalaissodan sosiaalista taustaa ja torppaarikysymystä? Aikanaan heidän tutkimustensa objektiivisuutta ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Entä sitten Punaisen Suomen historia
-projekti, joka tuotti korkeatasoisia monografioita ja väitöskirjoja (Jussi T. Lappalainen, Piilonen, Salkola, Rinta-Tassi)?

Tekeekö se, että tutkii punaisten historiaa, tutkijasta punaisten näkökulmasta asioita puolueellisesti punnitsevan vai peräti punakaartilaisen?

Ciccio
Viestit: 918
Liittynyt: 13.12.06 23:36
Paikkakunta: Ruotsinpyhtää

nylander kirjoitti:Tuota, mitkä vuotta 1918 koskevat tutkimukset kirjoitettiin 1960-luvulla "uudelleen hävinneiden näkökulmasta".

Olivatko tällaisia esim. Paavolainen, joka selvitti ensimmäisenä valkoisen terrorin laajuuden, tai Rasila, joka tutki kansalaissodan sosiaalista taustaa ja torppaarikysymystä? Aikanaan heidän tutkimustensa objektiivisuutta ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Entä sitten Punaisen Suomen historia
-projekti, joka tuotti korkeatasoisia monografioita ja väitöskirjoja (Jussi T. Lappalainen, Piilonen, Salkola, Rinta-Tassi)?

Tekeekö se, että tutkii punaisten historiaa, tutkijasta punaisten näkökulmasta asioita puolueellisesti punnitsevan vai peräti punakaartilaisen?
Torpparivapautus yhdistettiin "historian uudelleenkirjoituksessa" 1918 lakiin vuokra- alueiden lunastuksesta.
Mutta,
jo 1895 säädettiin laki torppien lunastuksesta itsenäisiksi tiloiksi.
Tämä "torpparivapautus" on yleensä unohdettu.

Sukututkimukseni yhteydessä olen pannut merkille tämän mm. entisen Vanhan Suomen osalta; 1907 valtiopäivillä laajennettiin 1895 laki koskemaan myös kruununtilojen perintötorppia.
Laissa 1895 oli 10 vuoden määräaika ja monet torpparit eivät ole halunneet / välittäneet lunastaa tilaansa itsenäiseksi.

Myöhemmin tämä on tajuttu ja nämä torpparit ovat olleet hyvin katkeroituneita huomattuaan perintöoikeutensa menneen.
JA torpparit ovat olleet tyytymättömiä sekä valkoisella, että punaisella alueella.

Laukon torpparihäädöt esimerkiksi tulivat 1960-luvulla ylikorostetuiksi ja
kärjistivät torpparikysymystä 1960- luvullakin.
Terrori- termikin syntyi lähinnä valkoisena terrorina, joka laajentui myöhemmin jälleen punaiseksikin terroriksi, joka oli ensimmäiseksi.
Väinö Linnan Pohjantähden alla- trilogia oli luultavasti eräs eniten vaikuttanut sodanjälkeistä historiakäsitystä muokannut teos ?
(Kuvaavaa ajan oloille oli, että Pohjantähden alla- teoksen kaksi ensimmäistä osaa sopivat venäjäksikin käännettäviksi)

Punaisten historian tutkiminen ei tietenkään tee punakaartilaiseksi, mutta
valkoisen näkökulman unohtaminen sodan jälkeen sai aikaan puolueellisuuden, vaikka tasapuolisuudesta usein puhuttiinkin.

V.Palvo

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Re: Historiankirjoitus 1960- ja 1970-luvuilla

EsaH kirjoitti:1960-luvun lopulta lähtien esim. vuoden 1918 sodan historian kirjoitettiin uudelleen hävinneiden näkökulmasta, kun yhteiskunnan poliittinen tilanne oli muuttunut. Aiemmin ollut tällä foorumilla jo ollut puhetta esim. Helge Seppälän neuvostomyönteisestä sotahistoriankirjoituksesta.
Ahh, kirjoitit edellisessä viestissä "käsitykset" ja taustaoletuksena jota et tuonut esille oli "käsitykset 70-luvulla". Minä en käsittänyt taustaoletusta ja koko lause oli siksi käsittämätön. No, hyvä että selvisi. Itse asiaan.

Nylander näkyi tuntevan vuoden -18 tapahtumia.

En tunne Helge Seppälän neuvostomyönteistä sotahistoriankirjoitusta, varmaan ihan hyvä sekin. Minusta suuren yleisön (mitä se ikinä sitten lienee) historiankäsitykset ovat a) itsekeskeistä (luonnollisista syistä) ja b) kotipropagandan värittämällä tavalla omahyväistä ja nationalistista sekä sen lisäksi moraalisesti kantaa ottavaa, kaikki seikkoja joita en voi hyväksyä. Koska ammattihistorioitsijat yleensä keskittyvät johonkin pieneen omaan ruutuunsa jonka he osaavat viimeistä pilkkua myöten, ei samaa voi sanoa näistä. Vrt. esim. oikeustieteilijät jotka samoin usein keskittyvät johonkin pieneen ruutuun, yhteen pykälään, joskus sen puolikkaaseen, ja kirjoittavat tästä sitten 3-600 sivun mittaisia väitöskirjoja. En tarkoita, että pieneen ruutuun keskittymisessä olisi jotain vikaa, päinvastoin, se on kaikelle tieteelle ominaista.
Samoin yhteiskuntatieteissä marxismi oli 70-luvulla muotia, myös Suomessa.
Marxismin tutkiminen tai soveltaminen yhteiskuntatieteissä on minusta täysin paikallaan mutta tuskin kovin hyödyllistä. Marxismin monet poliittiset sovellukset käytännössä, joista marxismi-leninismi NL:ssa on meillä tunnetuin, ovat epäonnistuneet. Joskus on käynyt mielessä, että jos yhdistetään poliittinen valta ja rahan valta kuten NL:ssa tapahtui, on seurauksena ehkä vääjäämättä demokratian tuho (koska syntyy yksi liian mahtava valtakeskus), mutten tiedä enkä viitsi spekuloida sen enempää. Se merkitsisi kuitenkin, ettei demokraattista sosialismia, johon moni idealisti uskoo (tai ainakin uskoi) voisi lainkaan olla. Pikemmin uskon, että perinne ja väkivaltainen synty ja kehitys aiheutti stalinismin NL:ssa tsarismin jatkeena (ja Stalinin henkilö, tietysti). Stalinismilla ei ollut mitään tekemistä marxismin tai sosialismin kanssa. NL:ssa talous kaatuikin sitten pyrkimyksiin korvata markkinavoimat (välttämättä aina vajavaisten) ihmisten suunnitelmiin perustuvalla komentotaloudella.

Marxismi on siis teoreettinen oppi jota voi huvikseenkin opiskella ja soveltaa – lähinnä tällöin Friedrich Hegeliltä omaksuttu dialektiikkaa ja historiallista materialismia. Vm. muuten on minusta aika lailla ylivoimainen historiannäkemyksenä maltillisessa muodoissaan sovellettuna, jolloin luokkataisteluoppi heitetään romukoppaan kuten myös ennustettavuusväite. Sen sijaan Pääomassa esitellyt Marxin taloudelliset näkemykset ovat minusta arvottomia ja perustuvat aikalaisvirheeseen (kurjistumisteoriaan). Marxilaista estetiikkaa en sitten tunne lainkaan.
Mielestäni Euroopan valtioista historiansa kanssa sinut on vain Saksa, jonka kova itseruoskinta natsiajoista on tunnettua. Muiden elämä- elokuvan myötä myös DDR:n diktaturin synkät puolet ovat myös terveellä tavalla tullet esille ns. ostalgian vastapainoksi.
Itseruoskinta on minusta epäterve ilmiö, ainakin pitkän päälle, eikä mikään kansakunta kestä jatkuvaa syyllistämistä pitkään. Se, mistä olisi hyvä minusta päästä eroon on usein ylenmääräinen syyttely (syyteltiinpä sitten muita tai omia) mutta se on tuskin mahdollista. Saattaa olla että olet saksalaisten oman historian tuntemuksen osalta oikeassa.
Suomella on varaa itsekriittisempään historiantutkimukseen. Virheiden myöntäminen on mahdollista. Kaikkia tekoja ja päätöksiä ei voida perustella puhtain motiivein ja hienoilla sanoilla. Kestää varmasti oman aikansa, ennen kuin Suomi pystytään näkemään paremmin suuremmassa mittaka9avassa, osana kansainvälisiä tapahtumia ja ennen kuin "sattuma" saa riittävän suuren roolin UKK:n ja suomalaisen omalaatuisen menestystarinan/selviytysmistarinan korostamisen rinnalla.
Suomella on varmasti varaa itsekriittisempään historiantutkimukseen. En ymmärrä toisaalta lainkaan mitä tarkoitat sillä että ”sattuman” (miksi muuten lainausmerkit – tarkoitatko ehkä ennakoimattomien seikkojen?) pitäisi saada ”riittävän suuren roolin”. Se, että Suomen tapahtumat pitäisi nähdä osana kansainvälistä kehitystä pitää toki ehdottomasti paikkansa. Täällä – kuten kai kaikkialla – on mieliurheilu historianharrastuksessa oman navan tuijonta, jossa kansainvälinen kilpailu on, kuten tunnettua, armottoman kovaa. :cool:

Että semmottii...

:-)

//Terv.
Heikki Jansson

EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Pertti "Lande" Lindfors on kirjoittanut mielenkiintoisesti omakohtaisista kokemuksistaan Suomen tiedepolitiikan suomettumisesta. Katkeruutta ja omia käsityksiä on varmasti tekstissä paljon mukana , mutta myös varmasti teräviä ja osuvia huomioita.

linkki: http://www.helsinki.fi/filosofia/filo/h ... suomet.htm

Otteita:

"...Säännösteltyihin asioihin kuului myös tieteellinen julkaisutoiminta ja tutkimustyön painotus, joka on pääteemamme. Suomettumisen olemukseen kuului "Isännän äänen" tarkkailu ja itsesensuuri.

Suomettuminen ei kuitenkaan ollut yksioikoinen oikeisto-vasemmistoasetelma, vaan paljon monipolvisempi: ei siis niin, että määrätyn politologisen vasemmisto-oikeisto-poikkiviivan vasemmanpuoleinen julkaisutoiminta oli sallittua ja sen oikeanpuoleinen kiellettyä. ...

Kansainvälisen tiedeyhteisön eliitti on todennut ainakin seuraavat osat kanonisoitua neuvostomarksilaisuutta tieteellisesti kestämättömäksi: 1) Hegel-marksilainen ristiriidan dialektiikka, 2) Engels-leniniläinen luonnondialektiikka, 3) Lamarc-lysenkolainen perinnöllisyystiede, 4) Lenin-stalinilainen teoria sosialismin kehityksestä ja leviämisestä, 5) isovenäläisen "rodun" paremmuusteoria, 6) venäläisnationalistinen historiankirjoitus, 7) stalinilainen puoluehistorian väärennös ja 8) neuvostopsykologia lukuun ottamatta Pavlovia, Lurijaa ja Leontjevia sekä 9) Marrin ylimarksilainen kielitiede."

"Suomettuminen näkyi mm. siinä, että alikvalifioidut taistolaiset (Juntunen, Mehtonen, Manninen etc.) saivat pitempiaikaisempia ja korkeampipalkkaisia tutkijanvirkoja kuin heidän tieteelliset ansionsa edellyttivät. Tästä möykkäsi minun lisäkseni jo 1974 lähtien myös Hintikka. Minut leimattiin taistolaisartkkeleissa hintikkalaiseksi, ja Hintikka leimattiin Eino Kailan kaltaiseksi "imperialismin kätyriksi", joksi Tuure Lehén oli viimemainitun "paljastanut". Uuskantilainen Hintikka leimattiin "positivistiksi" (paha oppihistoriallinen virhe!)...

Selväkielellä edellinen 1– 9 merkitsee, että kanonisoitu neuvostofilosofia oli hyvin vihamielinen modernille logiikan, tieteenteorian, fysiikan, biologian, psykologian ja yhteiskuntatieteitten tutkimukselle (lukuun ottamatta materialistiseen historiankäsitykseen liittyviä hyviä oivalluksia).

Suomettumisen pääpuolueet 1) taistolais-kepulainen koalitio, jonka suosiota tavoittelivat 2) ruotsalaiset, sosialidemokraattiset (Sundqvist, Sorsa, Liikanen), kansandemokraattiset ja kokoomuslaiset (Seikko Eskola) pyrkyrit; tiedepoliittiset tunnukset: antipositivismi, demokratia, ihmiskeskeisyys, humanismi ja moniarvoisuus.

Suomettumiskoalition kieltämät filosofiset suunnat olivat "positivismiksi" leimatut loogis-empiristinen, skientistinen ja kyberneettinen tieteenteoria ja marksismin skientis-kyberneettinen tulkinta. Suomettumiskoalitio tuki marksismi-leninismiä, hemeneutiikkaa, antroposofiaa ja antifascistis-demokraattista kristillistä rauhanrintamaa.

Suomettumisen taistolais-kepulainen sisäpiiri piti siis Kailan filosofiaa paitsi filosofisesti myös ulkopoliittisesti vaarallisena. Sellaiset kirkkaasti kepusta vasemmalla olevatilmiöt kuin titolaisuus (SKP:n enemmistö) ja trotskilaisuus olivat myös kepun epäsuosiossa; ei siksi, että ne olivat kommunistisia suuntia (tällöin ero olisi jäänyt konsensuksen sisäiseksi asiaksi) , vaan ulkopoliittisista syistä; ne oli NL:ssa kielletty poikkeavana marksilaisuutena ja leimattu fascismiksi.

Suomettumisen aikana Suomessa tuotettiin paljon epäkriittistä reproduktiivistä marksilaisuustutkimusta, jolla oli lähinnä arvoa oppihistoriana ja kansalaistietona. Kritiikkiin ei juuriuskallettu, ja jopa sosialistisessa leirissä tapahtuneen keskustelun ja väittelyn selostamista ja kommentointia pidettiin epäsuotavana. Sehän olisi saattanut hajottaa doktriinin monoliittisesta, fraktiottomasta NKP:sta!

Taistolaisena maisterina professoriksi päässyt Oulun yliopiston aatehistorian professori Juha Manninen hyökkäsi minua vastaan 8.9.1978 Helsingin Sanomissa katsoen, että tieteellinen arvostelukykyni oli kyseenalainen, koska en ollut ottanut huomioon Mannisen vaatimassa laajuudessa G.A. Kursanovin toimittamaa NKP:n politbyroon jäsenille tarkoitettua marksismi-leninismin oppikirjaa...

Tiedepolitiikan suomettumisen linjana oli huono tutkimuksen tukeminen todellisilla ja haetuilla ulkopoliittisilla realiteeteilla antipositivismin iskusanaa mitä ihmeellisimmin soveltaen. Tiedepolitiikan suomettumisessa ovat kyseenalasia laakereita niittäneet (osittain yleispoliittiset vaikuttajat) UKK, Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Kettil Bruun, Johannes Virolainen, Uffe Sundqvist, Kalevi Sorsa, Erkki Liikanen, Jorma S. Aalto, Jukka Pasanen, Harri Liusvaara (oikeuskanslerin virasto torjui suomettumisesta kärsineitten kantelut), Jacob Söderman (ja hänen alaisensa Eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, joka myös torjui suomettumisen johdosta syrjittyjen kantelut),G.H. von Wright, Oiva Ketonen, Risto Hilpinen, Juha Manninen, Simo Knuuttila, Elisabeth Helander, Teuvo Räty, Seikko Eskola, Antti Eskola, Hannu Taanila, kaikki tiedeministerit, jotka ovat tukeneet Helanderin nimitystä, Reijo Wilenius ja kaikki vaikuttajat, jotka ovat tukeneet opettajan tai tutkijan virkoja tai tiedepoliittisen päättäjän virkoja Reijo Wileniukselle sekä kaikki päättäjät, jotka ovat tukeneet Steiner-koululakia ja steinerilaisten Snellman-koulujen rahoitusta. Tämä on vasta alku siinä proskriptiolistassa, jossa luetellaan Suomen tiedepolitiikan suomettumisen päätekijät ja myötävaikuttajat."

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Niinpä. Pertti Lindfors käytti sanaa ”suomettuminen” tavalla, jossa useimmat arkirealistisesti suuntautuneet käyttäisivät sanoja ”minun vastainen” eikä ”suomettuminen”. Lindfors oli kiistämättä originelli persoona ja etevä tietoteoreetikko, mutta erityisen korostuneesti Lindforsiin, kuten tosin moniin muihinkin filosofeihin pätee sanonta lestissään pysymisestä. Valitettavasti Lindfors ei pysynyt filosofiassa kiistämättömistä tietoteoreettisista ansioistaan huolimatta.

Kolme otetta lisää siitä, mitä Lindfors katsoi ”suomettumisen” olevan ja mihin se johti (kirjoitus lienee maaliskuulta 1992):
Otsikolla [u]Suomen tiedepolitiikan suomettuminen[/u] Pertti Lindgren kirjoitti:Hintikka ihmetteli lausunnossaan sitä, että Wilenius ei ollenkaan tuntenut (invarianssiperiaatteiden ja) tieteen metodisenyhtenäisyyden linjaa Leibnizista Kailaan. Siitä huolimatta hän piti Wileniusta pätevänä ja katsoi minut epäpäteväksi kailalaisuuteni johdosta (jota hän asiallisesti ja historiallisesti väärin kutsui 20-luvun positivismiksi).
Kun olen vaatinut sekä oikseuskanslerin virastossa että Eduskunnan oikeuasiamieheltä vuonna 1982 esiin tulleitten seikkojen johdosta Wileniuksen nimityksen purkamista, niin kantelut on kummassakin virastossa katsottu aiheettomiksi. Tämä on ainakin kolminkertainen suomettuminen: 1) Wileniuksen nimitys ja sitä tukevat, 2) oikeuskanslerin viraston ja 3) Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut.
Kaikki hyvät tutkijanimitykset Suomen Akatemiassa tapahtuivat vastoin suomettumislinjaa. Kun ei uskallettu vastustaa kansainvälisen tiedeyhteisön huippujen kantaa, jouduttiin (kyllä varsin usein) nimittämään Akatemiaan päteviä tutkijoita....

...Hakijoista sekä Pekka Lahti että minä olimme dosentteina Helanderia pätevämpiä muodollisesti. Alakohtaisesti minä olen tieteenteorian dosenttina Helanderia pätevämpi. Ja fysiikan dosentti Pekka Lahdella on erikseen tieteenteoriassa kirjoittamani lausunnon mukaan yhtä suuret ansiot kuin minulla. Tämän lausunnon perusteella olen esittänyt KHO:lle Helanderin nimityksen purkamista Pekka Lahden hyväksi.

KHO:llahan on tunnetusti paljon puhuttua HALLINTOKOKEMUSTA Helanderin nimitysten purkamisesta, kun hänen hallintojohtajan virkansa Helsingin yliopistossa purettiin Timo Eskon hyväksi KHO:n päätöksellä.
Lindfors katsoi muun muassa tietääkseni olevansa marxilaisen filosofian asiantuntija – ja olikin ainakin Suomen puitteissa. Häntä raastoivat kuitenkin – kuten yliopistoväkeä usein raastaa – virkanimityskysymykset, mutta vaikka virkanimitykset ovatkin osa tiedepolitiikkaa ei minusta ollut syytä käsitellä niitä suomettumisena, olkoonkin, että nimitysasiat ovat mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Lindfors oli hyvä erityisesti tietoteoriaan syventynyt filosofi. Hän liittyi toiseen seurueeseen viime vuonna 80 vuoden ikäisenä. :-(

Että semmottii...

:-)

//Terv.
Heikki Jansson

Heikki Jansson
Viestit: 662
Liittynyt: 14.04.06 12:55
Paikkakunta: Kirkkonummi

Täällä eräässä viestissä viitattiin siihen, ettei pystytä näkemään Suomea suuremmassa mittakaavassa, osana kansainvälisiä tapahtumia. Kansainvälinen perspektiivi sisältyy Tapio Onnelan antamassa linkissä http://www.foia.cia.gov/CPE/ESAU/esau-55.pdf sisältyvään Carolyn M. Ekedahlin kirjoittamaan alun perin salaiseen 107 liuskan mittaiseen CIA:n raporttiin. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa ja herätti muutamia ajatuksia joista tarkemmin alla. Raportti osoitti myös asiantuntevuutta eikä siihen sisältynyt edes senkaltaisia detaljivirheitä joita ulkomaalaiselta voisi odottaa: huomasin vain yhden tällaisen, joten kirjoittajan on täytynyt lähes asua Suomessa pitkät ajat.

Voisi olettaa, että kun UKK 1963 teki ydinaseettoman vyöhykkeen perustamista Pohjolaan koskevan aloitteensa, olisivat ainakin Ruotsi, mutta myös Norja ja Tanska, vaikkakin NATO:n jäseniä, toivottaneet aloitteen tervetulleeksi – onhan ydinaseiden pysyminen mahdollisimman kaukana meistä pelkästään hyvä asia. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan UKK:n aloite sai varsin nihkeän vastaanoton lännessä. Syykin oli selvä. Ydinaseeton Pohjola, erityisesti Norja, olisi ollut yksipuolinen (osa)voitto NL:lle kylmässä sodassa eikä sellaiseen haluttu suostua ilman vastavuoroista perääntymistä NL:n puolelta. Samanlaiset näkökannat näkyvät vaikuttaneen toisaalta myös NL:n asenteisiin Suomen kansainväliseen asemaan.

Suomen sisältyminen NL:n etupiiriin oli tunnetusti osa niitä välipuheita ja sopimuksia, joihin päädyttiin II:n maailmansodan loppuvaiheessa Jaltassa ja Potsdamissa sekä rauhanneuvotteluissa. NL ei tietenkään halunnut luopua tästä ”saavutetusta edustaan” ja jokainen askel, jonka Suomi otti tästä poiketen kohti länttä, olisi NL:n kannalta edellyttänyt vastavuoroisuutta länneltä. Raportin mukaan lähtökohtaisesti Suomella itsellään ei ollut oikeastaan mitään mitä tarjota NL:lle. Paasikiven ja UKK:n epäkiitollinen tehtävä oli luovia kansainvälisessä politiikassa niin, että NL saisi sellaisia etuja – länneltä, joka ei halunnut niitä antaa – että NL myöntyisi antamaan Suomen liikkumavaran kasvaa ja suuntautua kohti länttä.

CIA:n raportista sain ainakin minä sen kuvan, että UKK pyrki koko sen aikakauden, jota Ekedahl kuvaa (1945 - elokuu 72) jatkuvasti lukemattomissa neuvotteluissaan NL:n poliittisen johdon kanssa kiskomaan Suomelle lisää siimaa, liikkumavaraa, idän ja lännen välillä ja onnistuikin siinä pikkuhiljaa (olisiko joku toinen onnistunut paremmin: jossittelevaa, tiedä häntä, tuskin). Mutta NL oli ilmeisen haluton antamaan periksi saavutetusta edustaan ilman vastavuoroista perääntymistä länneltä. Yöpakkaset 1958 osoittivat missä kaappi seisoi: Fagerholmin hallitus joutui eroamaan NL:n painostuksesta johtuen ja kaikkien sen jälkeen istuvien hallitusten piti nauttia, ei vain eduskunnan vaan myös NL:n (ja vuoteen 1981 saakka, UKK:n) luottamusta.

UKK:n pyristelyjen johdosta
NL:ssa myönnyttiin hyväksymään ensin, että Suomen asema oli kansainvälispoliittisesti puolueeton eli ”neutraali” – ensimmäisen kerran NL suostui käyttämään Suomesta sanaa ”puolueeton” 1956 NKP:n 20:ssä puoluekokouksen hyväksymässä julkilausumassa. Kuvaavaa on kuitenkin, että Ekedahl mainitussa CIA:n raportissa käyttää sanontaa ”Finland's embryonic neutrality – sikiöntasoinen puolueettomuus” käsitellessään noottikriisiä 1961 (s.59). Tätä seurasi sitten tärkeät askeleet länteen eli vapaakauppasopimukset (1961) EFTA ja (1973) EEC. Näihin aikoihin päättyy CIA:n raportti.

Sen jälkeen seurasikin SALT-neuvottelut vuoroin Helsingissä ja Genevessä ja kruununa 1975 ETYK:in järjestäminen Helsingissä ja Helsinki-hengen, liennytyksen, syntyminen. Jos puhuttiin suomettumisesta puhuttiin sen jälkeen myös Helsinki-hengestä. Lunta tuli kuitenkin uudelleen tupaan 1976 T. Bartenjevin ja Juri Komissarovin kirjan ”30 vuotta hyviä naapuruussuhteita” ilmestymisen myötä, jossa räätälöitiin Suomelle eräänlaista rajoitettua puolueettomuusasemaa, mutta UKK:n ilmoitettua (uhattua) vetäytyvänsä eläkkeelle nämä puheet lakkasivat ja Suomen puolueettomuus kirjattiin virallisesti molemminpuolisesti keväällä 1977 valtiovierailun päätteeksi annettuun viralliseen kommunikeaan.
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=48&a=768 , kesto n. 29,30 min.

Aluksi siis UKK, niin kuin täällä sanottiin ja nähtiin, ”sopuili” neukkujen kanssa Moskovassa palatakseen Suomeen potkimaan täkäläisiä päähän saadakseen heidät olemaan irvailematta Moskovalle, jotta saataisiin edes se vähäinen siima jonka UKK oli työllä ja tuskalla saanut irrotettua, turvallisesti istutettua kotiin saakka. (Tätä "sopuilua" vihattujen neukkujen kanssa on pidetty eräänä syynä kekkosvihaan - näin mm. prof. Seppo Hentilä virkaanastujaisesitelmässään). Pikkuhiljaa UKK:n linja voitti ja UKK:n asema vahvistui vahvistumistaan kunnes kukaan ei enää kyennyt uhkaamaan häntä. Silloin astuivat eräänlaiset politiikan markkinavoimat kuvaan. Eri poliittiset broilerit halusivat kiertää UKK:n monopolin suhteisiin Neukkulaan tarvitessaan NL:n hyväksyntä pyrkimyksessään valtaan ja heittäytyivät kilvoitellessaan vallasta rähmälleen itään päin. Sitä NL tietysti käytti hyväkseen.

CIA:n raportti osoittaa siis täysin erilaista kuvaa kuin se mikä välittyy kekkosvihaajien kuvauksista siitä että UKK antoi ”liiaksi” periksi ja olisi ollut rähmällään NL:oon päin. CIA:n raportista välittyy päinvastoin kuva politiikasta, jossa määrätietoisesti laajennetaan Suomen liikkumavapautta, ennen kaikkea taloudellisesti, suuntautua länteen päin. Zavidovossa lokakuussa 1972 (josta tiedämme paljon kiitos vuodon) Brežnev moneen kertaan toisti, (muistista lainaten) että vaikka ”puhtaan matemaattisesti” eli taloudellisesti EEC-sopimus näytti edulliselta Suomelle oli usein osoittautunut, että ”taloudellisesti edullinen ei ole sitä jos se on poliittisesti epäedullista”. Siitä huolimatta EEC-sopimus aikoinaan allekirjoitettiin ilman niitä poliittisesti epäedullisia seurauksia, jotka Brežnev mainitsi vielä Zavidovossa.

On tietenkin totta ettei kaikki sujunut 26 vuoden aikana odotetusti, etteivät ne vuodet olleet ruusuilla tanssimista, että virheitä tehtiin, totta kai. Se on banaali totuus, triviaa. Mutta jos joku haluaa erikseen keskustella tehdyistä virheistä niin mikä ettei. Yleensähän nähdään ja keskustellaan virheistä, harvemmin hyvistä puolista.

CIA:n raportti on myös kirjoitettu eri näkökulmasta kuin siitä, johon olemme tottuneet kotimaisessa keskustelussa. Siinä ei ole jälkeäkään moralisoivista kannanotoista. Ei kysytä, ”puuttuuko neukut meidän sisäisiin asioihin”, ei kysytä oliko se hyvä vai huono, oikein vai väärin, vaan tarkastellaan NL:n Suomen-politiikkaa osana sen itä-länsi suhteita koskevaa politiikkaa, ja analysoidaan Suomen aseman kehittymistä niissä rintamissa, jotka siihen aikaan halkoivat maailman. Onnistuivatko siis Paasikivi ja UKK luomaan sellaisia tilanteita, joissa länsi luopuisi jostain niin että NL vastavuoroisesti hyväksyisi Suomelle liikkumavaraa? Siihen vastaa itsekukin parhaiten.

Että tämmöttii...

:-)

//Terv.
Heikki Jansson

EsaH
Viestit: 120
Liittynyt: 27.11.06 08:56

Kyllä, tuo CIA:n raportti oli hyvin mielenkiintoinen. Sen laatijan on täytynyt tuntea hyvin Suomen oloja. Kaikesta huolimatta, minua jää Kekkosen vallankäytössä mietityttämään hänen keinonsa ja hänen vaikutuksensa ns. suomettumiseen.

Juuri Esa Seppäsen kirjan "Itäsuhteiden kolmiodraama Kekkonen - Brezhnev - Kosygin 1960 - 1980" lukeneena uskon, että UKK osasi pelata ovelasti neuvostojohtajien kanssa ja luomaan Suomelle liikkumatilaa lännen suuntaan.

Seppänen tuo kirjassaan Kekkosen toimintalinjan vahvan puolustuksen ohella esille myös joitakin Kekkosen vallankäytön varjopuolia. Esimerkiksi muiden poliitikkojen ja Kekkosen lähipiirissäkin olleen huolen siitä miten suuren vaikutusvallan esimerkiksi Stepanov sai Kekkoseen ja miten UKK neuvotteli usein venäjää osaamattomana ainoana suomalaisena -tulkinkin ollessa venäläinen- esim. Kosyginin ja/tai Podgornyin seurassa. Millaisille väärinymmärryksille UKK saattoi altistua tuollaisissa tärkeissä epävirallisissa keskustelutilanteissa (monethan päätökset neuvoteltiin ja pohjustettiin nimenomaan epävirallisissa saunakeskusteluissa)? Ja miten paljon asioita jäi vain neuvosto-osapuolen ja Kekkosen omiksi tiedoksi näistä keskusteluista. Paljon asioita, jotka ovat menneet hautaan Kekkosen ja neuvostojohtajien myötä. Tai ovat vielä Venäjän arkistoissa löytämättä.

Samoin Seppänen myöntää - jonka tekee myös epäsuorasti jopa Juhani Suomi -, että UKK:n vuonna 1976 myöntämä Suomen valkoinen ruusu Brezneville yliylistävine saatesanoineen menneen jo liiallisuuksiin. "Näin presidentti sanoja valitessaan tuli tahtoen tai tahtomattaan toimineeksi eräänlaisena suomalaisena Breznev-kultin edistäjänä" (s. 430)

Lenininin valjastaminen Suomen itsenäisyyden lahjoittajaksi Kekkosen puheessa vuonna 1970 kuului ehkä UKK:n ennaltaekäiseviin keinoihin estää Nl:n painostus Suomen puolueettomuuspyrkimyksiä vastaa, kuten Seppänen antaa ymmärtää. Hän ei kuitenkaan ota kirjassaan kantaa miten kyseinen puhe mahdollisesti edisti suomettumista ja Lenin-kulttia maassamme. Ja miten kyseinen linjaus vaikutti suomalaiseen historiankirjoitukseen.

ralf64
Viestit: 97
Liittynyt: 18.02.08 10:46

Kissinger uudessa kirjassaan kumoaa Juhani Suomen näkemyksen, että esim. Nixonin hallinto olisi pitänyt UKK:n ulkopolitiikkaa uskottavana. Kissingerin mukaan USA:n johto piti Suomea pahasti suomettuneena.

Ts. kritiikki ei rajoittunut siten vain ulkopoliittiseen älymystöön ulkomailla.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”