Sodan karnevalisointi

[Trilisser]

Niall Ferguson lainaa Martin van Creveldia (israelilainen sotahistorioitsija (mm. peruslukemistoon kuuluva "Fighting Power") näin:"Sota...ei suinkaan ole pelkkä väline, sitä on usein hyvin pidetty päämääränä-erittäin kiehtovana toimintana, jolle mikään muu ei kelpaa kunnon korvikkeeksi...Vain sota antaa ihmiselle tilaisuuden käyttää kaikkia kykyjään, panna kaiken alttiiksi ja koetella lopullista arvoaan vastustajaa vastaan, joka on yhtä vajva kuin hän itse...Olkoonpa tämä tosiasia kuinka epämiellyttävä tahansa, todellinen syy siihen miksi meillä on sotia, on se, että ihmiset pitävät sotimisesta."

Fergusonin kirjassa Julma sota asiaa pohditaan enemmän ss. 405-415 (ym. ote sivulla 408).

Ehkäpä Onnelan haastateltavat ovat vain kertoneet sitä mitä haastattelija haluaa kuulla. Kannattaisi ehkäpä tutustua esim. Mark Bandon teksteihin joissa on paljon 101. ilmakuljetusdivisioonan veteraanien kertomuksia.

[Tapio Onnela]

Niall Ferguson lainaa Martin van Creveldia"Sota...ei suinkaan ole pelkkä väline, sitä on usein hyvin pidetty päämääränä-erittäin kiehtovana toimintana, jolle mikään muu ei kelpaa kunnon korvikkeeksi...

Niin, epäilemättä löytyy ihmisiä, jotka pitävät sodasta ja sotimisesta. Ihmisillä on kaikenlaisia vaarallisia perversioita tai vaikeita henkisiä sairauksia, pedofiliaa esiintyy ja on arvioitu, että noin yksi prosentti väestöstä kaikkialla maailmassa sairastaa skitsofreniaa. Nämä valitettavat ilmiöt eivät kuitenkaan minusta tee niiden esiintymistä yhtään hyväksyttävämmiksi, eikä sotaa tee yhtään hyväksyttävämmäksi se, että löytyy joitakin sekopäitä, joiden mielestä se on kiihottavaa. Tätä taustaa vasten suhtaudun sodan leikkimiseenkin jotakuinkin nurjamielisesti.
Sitäpaitsi, sodissa siviilit kärsivät eniten. Jos otamme vaikkapa toisen maailmasodan jossa kuoli noin 72 miljoonaa ihmistä, näistä noin 46 miljoonaa oli siviilejä ja ”vain” 25 miljoonaa sotilasta.

Ehkäpä Onnelan haastateltavat ovat vain kertoneet sitä mitä haastattelija haluaa kuulla.

Läheisimmät minulle sodasta kertoneet ovat tätini mies, jonka isä teloitettiin kansalaissodan aikana, jonka jälkeen hän vietti lapsuutensa orpokodissa ja osallistui jatkosotaan, isäni veli, joka haavoittui kesällä 1944 Vuosalmella, jonka hartioissa tuntuivat sinne koteloituneet kranaatinsirut vielä 1960-luvulla ja äitini ja hänen veljensä, jotka joutuivat jättämään kotinsa Karjalassa ja joita venäläinen taistelukone yritti tappaa kesällä 1943. Kenenkään näiden minulle sodasta kertoneen en todellakaan muista koskaan puhuneen sodasta tai sen leikkimisestä positiiviseen sävyyn, mutta voihan olla, että he valehtelivat koska halusivat kertoa jotain, mitä sinä oletat minun halunneen kuulla.

Löytyyköhän kirjastostasi vielä sellaisiakin kirjoja, joissa sodasta kärsineet, omaisensa ja kotinsa menettäneet siviilit ylistävät sodan kauneutta?

[Tapio Onnela]

Haluaisin nähdä kuinka viehättävää sodan leikkiminen on silloin, kun leikitäänkin ihan sitä oikeaa sotaa. Vaikea ymmärtää miksi mitään sotaa pitää ihannoida ja leikkiä.

Kaikki mainitsemasi ilmiöt ovat osa sotien kauheaa todellisuutta, mutta siitä huolimatta kun torveen täräytetään on iso joukko nuoria ja vanhoja valmiit lähtemään sotimaan ja iso osa jopa kokee tehtävänsä arvokkaaksi, tärkeäksi ja jännittäväksi myös jälkikäteen. Nähdäkseni historiantuntemuksen eräänä tärkeimmistä tehtävistä on ymmärtää menneisyyden toimijoiden motiiveja ja tuntemuksia. Se ei tarkoita niiden hyväksymistä tai ihannoimmista.

Olen tästä samaa mieltä, on kiinnostavaa tarkastella ja yrittää ymmärtää vaikkapa niitä mekanismeja joiden avulla kerta toisensa jälkeen onnistutaan jymäyttämään legioonittain hyväuskoisia hölmöjä tappamaan ja kuolemaan ties minkä aatteen puolesta.

On myös mielenkiintoista havaita että väkivalta on sitä sosiaalisesti hyväksytympää mitä kauempana se on.

Aivan, ja tosiaankin Suomen sota on jo niin kaukana, että se voidaan romantisoida ja kuten tämän säikeen alussa oli puhetta, kenties joskus myös vuoden 1918-tapahtumat.

Minusta myös noihin keskiaikatapahtumiin voisi vielä lisätä vähän autenttisuutta esim hajuilla. Turun keskiaikatapahtumaan voitaisiin tilata joltakin sikatilalliselta tankkiautollinen lietettä, joka levitettäisiin Suurtorille tapahtuman ajaksi, teurasjätteistä voisi myös saada aikaan myös mukavat säväykset, varsinkin jos ne olisivat ehtineet kerätä rottia paikalle tarpeeksi.

Kyseessä on nähdäkseni pikemminkin suomalainen erikoistapaus kylmän sodan asenneilmaston vuoksi, monet ilmiöistä jotka olivat voimissaan vaikkapa Iso-Britanniassa 1950-luvulla (veteraanien nostaminen jalustalle jne.) tulivat Suomeen oikeastaan vasta 1990-luvulla.

Veteraanien ”jalustalle nostaminen” oli varmaankin sodan voittaneessa valtiossa ymmärrettävämpää kuin meillä, jossa koettiin että sota hävittiin.

Suurin osa suomalaisistakin sotaveteraaneista lienee muuten viettänyt sotansa laukaustakaan vihollista kohti ampumatta. Viime vuosina äänessä ovat olleet vain ne nuoret jotka aikoinaan olivat etulinjassa.

Voi olla. Kemppinen tokaisee minusta blogissaan asiaan liittyen hyvin:

”Mikä Kemppistä kiehtoo sodassa?” – Aiheellinen kysymys. Vastaus: kuulun niihin, joiden mielestä ainakin kolmannes sodasta hengissä ja haavoittumattomina selvinneiksi merkitystä sai pysyviä vaurioita, jotka vaikuttivat ajoittain määräävästi heidän käyttäytymiseensä.

En sano että henkisiä vaurioita. Sanon että ne kokemukset muuttivat maailmankuvaa ja luonnetta pysyvästi.

En halua yleistää. Sotaa käytiin monella tavalla. Isäni tapaa sanoa, että kunniamerkeillä ja ilmapommeilla oli taipumus pudota kauas taistelulinjoista ja osua viattomiin.

http://kemppinen.blogspot.com/2008/03/k ... pussa.html

[Trilisser]

Niin se vaan sensuuri iski jälleen. No, mitäpä muuta sadankomitealaisilta voi odottaakaan.

[Annastiina Mäkilä]

Hei.

Poistin Trilisserin kommentin, jossa parjattiin henkilöitä, jotka eivät ole tässä keskustelussa mukana. Ja nimenomaan henkilöitä, ei heidän argumenttejaan tms.

Eli, viesti poistettiin, koska se ei noudattanut foorumin sääntöjä:
"Agricolan keskustelufoorumeilla ovat kiellettyjä:
2. Henkilökohtaisuuksiin meneminen ja asiaton kielenkäyttö."

Yst. terv.
Annastiina

[Jouko Heyno]

Hei.

Poistin Trilisserin kommentin, jossa parjattiin henkilöitä, jotka eivät ole tässä keskustelussa mukana. Ja nimenomaan henkilöitä, ei heidän argumenttejaan tms.

Yst. terv.
Annastiina

Oikein toimittu, 10 pistettä. Henkilöön käypään loukkaamiseen pitäisi täällä puuttua jopa tiukemmin. Argumenteista taas voi sanoa melko vapaasti.

Jatka samaa tahtia.

[Toni Selkala]

Ollakseni täysin historiaan perehtymätön on tämän sodan muuttaminen viihteeksi osunut ihan omallekin kohdalle hieman liiankin usein. Keskustelu tuo mieleen Suomen 75. itsenäisyyspäivän juhlinnan silloisella ala-asteellani. Paikalle oli kutsuttu kaksi oman kylän veteraania, toki tässä tapauksessa suuresta kansallisesta sodasta, talvi- ja jatkosodasta. Silloin en asiaan suuremmin kiinnittänyt huomiota, mutta miehet kertoivat ihailevasti siitä miten neuvostoliittolaiset lentokoneet lensivät ja panssarivaunut vyöryivät -- mieleen tuli aivan isäni korkeajännitykset. Sota oli suurta seikkailua jossa nuoret miehet pelotta katsoivat kuolemaa silmiin. Silloin se kiehtoi, nykyään lähinnä arvelluttaa. Miksi ihmeessä 12-vuotiasta pikkupoikaa pitää houkutella mukaan juhlimaan kuolemaa ja kurjuutta? En edes tajunnut kysyä mitä tällä kaikella on tekemistä itsenäisyyden kanssa -- olihan sodasta ja itsenäisyydestä onnistuttu ehdollistamaan jokaiselle toisiaan täydentävä sanapari.

Tuntui kuitenkin jo silloin, ja vielä enemmän nykyään, kuin näiden miesten kertomus olisi ollut toisesta sodasta kuin oman pappani, isoisäni. Siinä missä näille koulun kertoja-papoille sota oli ollut miehuuskoe oli se papalleni ollut katkeroittava, häpeällinen tapahtuma. Koskaan en kuullut kerrottavan siitä miten hienoa oli käyttää konekivääriä tai ampua ryssää -- kuulin vain vaietun surun ja pettymyksen. Sota ei ollutkaan koneita ja pauketta vaan se oli tarpeetonta tappamista, pitkästymistä ja turhuutta. Mammani kuvaus kotirintamasta ei ollut sen hohdokkaampi saati toisten isovanhempieni kertomus evakkomatkasta ja vanhan elämän menettämisestä.

Kenen kertomana siis meidän tulisi saada tietää sodasta? Onko prikaatin kenraali oikea mies kertomaan siitä miten taistelu aaltoili vai tulisiko sittenkin kuulla niitä joilla ei ole sodassa muuta kuin menetettävää? Suurimmalle osalle ihmisistä sota symboloi kuolemaa ja surua. Eikö ole perverssiä, että historijoitsijoille joihin täälläkin viitataan se symboloi sankaruutta? Olisi ehkä aika avata ne haavat, jotka on kätketty niihin sodan kauniisiin kääreisiin, joita kuunnellen ainakin minun sukupolveni on kasvatettu. Sota ei glorifioi mitään tai ketään, se ei ole edes etäisesti hauskaa ja vielä etäisemmin hienoa. Siksi sodasta kertominen luvuin ja pataljoonin, prikaatein ja komppanioin -- nuolin ja kartoin -- ei kerro sitä totuutta jossa ihmiset sodan keskellä elävät. Heille sota ei ole sitä karnevaalia, laatuaikaa, vaan aivan jotain muuta. Hassua onkin, että uutiset muistuttavat, joka kerta jos näytämme sodan todelliset kasvot miten ne "saattavat järkyttää katsojia" samaan aikaan kun sieltä vyöryy mediasota toisensa jälkeen räjähdyksineen ja paukkuineen. Itsekään en muista ensimmäisestä Persianlahden sodasta muuta kuin sen vihreän ruudun, jossa välähtää kun pommi osuu kohteeseensa. Kukaan ei kysy ketkä kärsivät, kaikki pohtivat oliko osuma hyvä. Ehkä populaarihistorian olisikin syytä suunnata katseensa nuolista ja kaavioista kohti ihmistä. Sen kohtaaminen vain taitaa murtaa liian monen mielikuvat eikä näistä sodista olekaan enää löydettävissä Mannerheimin kaltaisia sankareita. On vain häviäjiä.

[Derkku]

Kenen kertomana siis meidän tulisi saada tietää sodasta? Onko prikaatin kenraali oikea mies kertomaan siitä miten taistelu aaltoili vai tulisiko sittenkin kuulla niitä joilla ei ole sodassa muuta kuin menetettävää? Suurimmalle osalle ihmisistä sota symboloi kuolemaa ja surua. Eikö ole perverssiä, että historijoitsijoille joihin täälläkin viitataan se symboloi sankaruutta?

Sota herättää aina suuria tunteita, ja toivottavasti et pahastu kun nyt sanon että nähdäkseni tarkastelet asiaa turhan paljon musta-valkoinen hyvä-paha -akselilla. Sodissa näkyy inhimillisten kokemusten koko kirjo, ollaan nähdäkseni hyvin heikoilla jäillä jos toisaalta pyritään kieltämään esimerkiksi sodissa - kuten vaikkapa missä tahansa onnettomuustilanteessa - näkyvä inhimillinen sankaruus ja uhrautuminen sen perusteella ettei se sovi omaan ideologiseen ennakkokäsitykseen. Aivan samoin ollaan heikoilla jäillä mikäli viitteet suruun ja pitkäaikaisiin psykologisiin traumoihin pyritään torjumaan pelkästään ideologisella ennakkokäsityksellä.

Erilaisten kokemusten kirjon vuoksi sodat ovat loistavia tutkimuskohteita - jos haluaa tehdä tutkimuksen sankaruudesta, se varmasti onnistuu, samoin tutkimukset julmuudesta jne. Tärkeää on toki unohtaa kaikenlainen kansainvälinen ja kvantitatiivinen tarkastelun taso ja painottaa oman tutkimuksen yleispätevyyttä, sen arvoa ainoana oikeana tarinana.

Aika monella alatason taisteluihin osallistujalla on muuten melko paljon voitettavaa, vielä enemmän toki hävittävääkin jopa oman elämänsä lisäksi.

Mikä kokemus muuten olisi sinun mielestäsi oikea kertomaan jostain isosta taistelusta? Nähdäkseni isossa taistelussa ei ole yhtä oikeaa kertomusta vaan satatuhatta erilaista. Mikäli keskivertoa halutaan hakea pitäisi tukeutua erittäin vahvasti kvantitatiivisiin menetelmiin, muuten harhaudutaan erittäin helposti ideologian vietäviksi.

[Toni Selkala]

Totta tosiaan, ei voi sanoa, että sodassa kenenkään mielipide olisi toista parempi. Pyrin ehkä vain tuomaan esiin oman tuntemukseni siitä, miten historia minun arjessani näyttäytyy. Siis sellaisen ihmisen arjessa, jolle historiaan ei perehdytä ja kirjojakin selaillaan vain kirjakaupan hyllyssä. Minulle sodasta kaikki kertomukset, henkilökohtaisia keskusteluja lukuunottamatta, ovat olleet hienoihin kansiin suljettuja kertomuksia karttoineen ja kuvineen. Niissä se toinen puoli on valitettavasti jäänyt kertomatta.

Ylipäätään tuntuu, että monesti sodasta kerrotaan aikalailla kärjistäen. Television dokumentit kertovat muutamalla aikalaiskertomuksella suurta tarinaa, jossa pommien uhrit ovat aina viattomia ja natsit melkolailla ilkeitä ihmisiä -- paitsi tietenkin nuo uljaat poikkeusyksilöt, joiden tarinoilla pyritään välttämään liiat antipatiat sodan toista osapuolta kohtaan. Toki en uskokaan, että kykenisimme koskaan kertomaan mitään tarinaa, sodasta tai arjesta, joka täysin kuvaisi tilannetta. Tähän uskominen olisi totuuden vääristämistä. Mutta mielestäni enemmän sijaa voisi saada ne sodan vähemmän sankarilliset puolet. Ainakin siis mainitsemalleni ei-historia ihmiselle. Jos vuosi toisensa jälkeen itsenäisyyspäivän vastaanottoa juhlistetaan puolustusvoimien kautta, tuntuu siltä, että unohdetaan muut kuin rintamalla olleet, yhtä lailla sotaan osallistuneet yksilöt. Tai jos kuten television sotadokumentissa, kerrotaan tikkukaramellia tarjoavasta mukavasta saksalaissedästä ollaan romantiikan puolella. Ehkä vain kultainen keskitie on tässä, niin kuin kaikessa, niin kovin kovin vaikea löytää.

Mitä siis pyrin sanomaan on, että sodasta ja sodista kerrottaessa myös meitä tavallisia ihmisiä kiinnostaa tietää siitä, miten vaikkapa Pihtiputaan mummo sodan koki kuin kuulla 826. kerran siitä miten Mannerheim joukkojaan käskytti. Pommikoneilla ja tankeilla kun on paljon helpompi toteuttaa sitä suurimuotoista karnevaalia kuin kutomapuikoilla ja leivällä. Molemmat vain kertovat sodan todellisuudesta ainakin maallikon silmään ihan yhtä paljon.

[Trilisser]

Toni S. kirjoitti:"Siksi sodasta kertominen luvuin ja pataljoonin, prikaatein ja komppanioin -- nuolin ja kartoin -- ei kerro sitä totuutta jossa ihmiset sodan keskellä elävät." Tämähän on selvä valhe. Kyllä ne nuolet ja kartat ovat vaikka esikuntaupseerille paljon läheisempi asia sodassa kuin vaikkapa kuuluttamasi mummon sukkapuikot.

Ja kun kysyttiin oman kirjastoni tarjonnasta, niin vaikkapa veteraanijulkaisun "Bluenoser Tales-352nd Fighter Group War Stories" (toimituskunta Powell, Hamel, Sox. 374 sivua, 20 cm x 27 cm) takanennessa sanotaan mm. näin:"Meticulously researched, fast-paced, and laced with wartime humor, this book is the next best thing to having been there."

[Tapio Onnela]

takanennessa sanotaan mm. näin:"Meticulously researched, fast-paced, and laced with wartime humor, this book is the next best thing to having been there."

Tällaisille on olemassa myös varsin täsmällinen psykiatrinen diagnoosi: "sotahulluus".

[Tapio Onnela]

Kuten foorumin säännöissä todetaan, foorumilla ovat kiellettyjä henkilöön menevät ja epäasialliset solvaukset. Ne poistetaan foorumilta automaattisesti.
Tämä on nimimerkin taakse kätkeytyvälle kirjoittajalle "Trilisser" todettu nyt jo joitakin kertoja, miksi tämän ymmärtäminen on niin vaikeaa? Etkö osaa argumentoida asiaperustaisesti?
Seuraavasta kerrasta nimimerkki poistetaan käyttäjälistalta kokonaan.

[Trilisser]

Senkun poistat vaan. Säännöt kun eivät näy koskevan itseaäsi tai muitakaan oikeaoppisia (kyllä kait hulluksi haukkuminen lienee henkilöön menevä solvaus). Ja kyllähän sen toteaminen, että Neuvostolassa ko. menetelmää käytettiin toisinajattelijoiden vaientamiseen on aika lailla puhdasta asiaa.

[Tapio Onnela]

Senkun poistat vaan. Säännöt kun eivät näy koskevan itseaäsi tai muitakaan oikeaoppisia (kyllä kait hulluksi haukkuminen lienee henkilöön menevä solvaus). Ja kyllähän sen toteaminen, että Neuvostolassa ko. menetelmää käytettiin toisinajattelijoiden vaientamiseen on aika lailla puhdasta asiaa.

Luepas nyt nimimerkki tuo teksti oikein ajatuksella uudestaan, ei se kovin pitkä ole. Siinähän ei kyllä sanota ketään nimeltä mainittua henkilöä, ei varsinkaan sinua (mikäli nyt nimerkkiä ylipäänsä voi edes solvata) sotahulluksi. Opettele kirjoittamaan asioista, ei se niin kovin vaikeaa ole.

[Klaus Lindgren]

Kyllä ne nuolet ja kartat ovat vaikka esikuntaupseerille paljon läheisempi asia sodassa kuin vaikkapa kuuluttamasi mummon sukkapuikot.

Epäilemättä esikuntaupseerille sota on nuolia ja karttoja, ja ne sodan suuret linjat ovat yksi aivan välttämätön osa sodan ymmärtämistä. Mutta ei kai siinä kaikki ole? Rivimiehelle (joka muuten on se, joka toimii aggressiivisesti, vaan ei ole tehnyt päätöstä sotaan ryhtymisestä) se sota ei ole nuolia ja karttoja, vaan ihan muuta. Sodassa ovat mukana myös huoltojoukot, sotavangit, vankileirien vartijat, kotirintaman väki, myös se mummo sukkapuikkoineen, monenmoista väkeä kaiken kaikkiaan. Sodan koko kuvaan tarvitaan siis vähän kaikkea mahdollista, joten miksi tyytyä nuoliin ja karttoihin?