Miksi lasten ja nuorten sotakokemuksista vaiettu?

[Annastiina Mäkilä]

Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Sari Näre peräänkuulutti viime keskiviikon (28.5.2008) Helsingin Sanomissa tutkimusohjelman perustamista kartoittamaan sodan tunneperintöä. Näre on ollut mukana tekemässä neliosaista Sodassa koettua -sarjaa, ja hän on toiminut osien Haavoitettu lapsuus sekä Uhrattu nuoruus päätoimittajana. Aihe on siis hänelle varmasti tuttu.

Mielipide-sivuilla julkaistussa kirjoituksessa Näre kertoo, kuinka tehdessään kollegoineen tutkimusta kirjaa varten, he törmäsivät siihen, kuinka kaikki sota-ajan lapsiryhmät ovat joutuneet kohtaamaan hiljaisuuden muurin. Näre pohtii esimerkiksi sitä, "miksi lasten ja nuorten sotakokemuksista vaikeneminen on ollut niin syvää". Hän listaa monia lapselle ja nuorelle varmasti rankkoja asioita, joista olisi täytynyt voida puhua jo aiemmin, ja joita tulisi viimeistään nyt alkaa käsittelemään. Näitä ovat mm. alaikäisten poliittisten vankien ja poliittisten vankien alaikäisten lapsien kohtalot, suojelukuntatyössä militarisoinnin kohteena olleet sotilaspojat ja pikkulotat, jotka sodan jälkeen saatettiin leimata ns. vapaaehtoisina sotahulluiksi sekä sotaorvot, joiden saama tuki vaihteli riippuen paikkakunnasta.

Näre lopettaa kirjoituksensa seuraavasti: "Suomen Akatemian olisikin syytä vastata sodan tunnetrauman purkamista koskevaan sosiaaliseen tilaukseen ja perustaa tutkimusohjelma sota-ajan kokemushistorian ja tunneperinnön kartoittamiseksi. Sota-aikana kasvaneiden niin sanottujen lapsiveteraanien asia on myös syytä ottaa poliittiseen tarkasteluun."

Mitä mieltä tällä foorumilla ollaan asiasta? Mitä ensinnäkin voisivat olla ne kaikki syyt, että näistä asioista täytyi vaieta sotien jälkeen? Näre epäili, että osasyy voisi olla yksinkertaisesti sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien edustajien haluttomuus tallentaa vanhempiensa sotakuormaa. Varmaan myös keskittyminen yleensäkin työntekoon ja selviämiseen on voinut motivoida ihmisiä unohtamaan huonot muistonsa? Mutta miksei näitä asioita ole sitten myöhemminkään haluttu tutkia? Eikö lasten, nuorten, kotirintaman yms. tutkiminen ole ollut varteenotettava historiantutkimuksen aihe Suomessa kuin vasta viime aikoina (ehkä viimeisen vuosikymmnene ajan?)?

Annastiina

[Derkku]

Mitä mieltä tällä foorumilla ollaan asiasta? Mitä ensinnäkin voisivat olla ne kaikki syyt, että näistä asioista täytyi vaieta sotien jälkeen?

En itse pidä tavasta nimetä nykyään kovin heppoisin perustein vähemmän noteerattuja tapahtumia vaietuiksi samaan tapaan kuin nykyään helposti korostetaan myyttejä ja myyttien murtamista. Kysymys lienee enemmän siitä että nuoruutta ja lapsuutta on alettu korostamaan vasta yleisen elintason noustua, vuoden 1968 edesottamuksista lienee jokainen onnekas (tai epäonnekas) asianosaista aikaa eläneen tavannut saanut kuulla kylläkseen.

Näre ilmeisesti unohtaa että sota-ajan lasten ja nuorten kokemusmaailmaa on siirretty eteenpäin myös muilla kuin historiankirjoituksen keinoilla. Kaunokirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Rintalan Pojat ja toki siitä tehty elokuva. Teoksia on myös muita, minulla on muistikuva parista sota-ajan lapsuudesta Helsingissä kertoneesta lastenkirjasta joiden nimiä en enää muista. Kirjoissa käsiteltiin niin pommitusten pelkoa kuin orpoutumista. Muistelen lukeneeni myös sotalapsen tarinaa käsitelleen lastenkirjan.

Sinänsä sotalasten ja sota-ajan nuorten kokemusten kerääminen on varmasti tarpeellista ja hyödyllistä, mutta en näkisi että asiasta olisi erityisesti vaiettu. Puhe vaietuista aiheista tai myyttien murtamisesta on usein historia-alan omaa projektiterminologiahypebullshittiä.

[Ilmo Kekkonen]

Olin kuusivuotiaana kahden sodan evakko, sotalapsi ja sotaorpo. Tiedän jotain tästä asiasta. Kummastelen väitettä vaikenemisesta. Olen kyllä huomannut, että kun joku dosentti ei itse jotain tiedä, hän arvelee kaikkien olevan samalla tasolla.

Sota-ajan lapsuuden, varsinkin karjalaisen lapsuuden, muisteluja on rajattomasti. Ne sisältyvät yleensä karjalaismuistoihin, evakkokokemuksiin ja muisteluihin kadonneesta Karjalasta. Niitä on loputtomiin karjalaisten julkaisuissa nimenomaan omina kokemuksia.

Hyvin paljon lapsien ja nuorten kohtaloita selvitellään sota-aikaa käsittelevissä paikallishistorioissa, joita itsekin olen tehnut useita. On selvää, että nämä eivät kuulu yliopistojen dosenttien lukemistoihin. Nehän eivät ole tieteellistä työtä, eikä niitä juuri lehdissä mainosteta.

Ylensä kun historioitsija ilmoittaa törmänneensä salattuun, tutkimattomaan tai vaiettuun aiheeseen, on kyse yksinkertaisesti tutkijan tietämättömyydesta ja tulevan kirjan mainostamisesta. Eihän siinä mitään kiellettyä ole.

Tieteellistä tutkimusta sota-ajan lapsista ja nuorista lienee todella tehty vähän. Syynä on se, että aihe ei ole tutkijoita kiinnostanut.Joten tutkittakoon.

[Starikku]

Kiitos Ilmo hyvästä kirjoituksesta. Minäkin olin kuuden ikäisenä kahden sodan evakko mutta en sotalapsi enkä sotaorpo.

Evakot ovat kirjoittaneet näistä asioista satoja kirjoja, tuhansia tuhansia kirjallisia muisteluksia ja äänityksiä, kyllä tietoa on rajattomasti.

Mutta meidän pitää ajatella yliopistojen tutkijoita, siellä raha on tiukassa, pitää löytää sellaisia aiheita joilla voisi saada avustuksia. Tämä dosentin tutkimusohjelma on tässä mielessä hyvä, "kartoittaa sodan tunneperintöä". Sehän ei tarkoita oikeastaan mitään, työssä ei voi epäonnistua. Tärkeisiin kohteisiin taas ei saa tukea, ne ovat vaikeita ja kiistanlaisia. Se taas ei ole dosenttien vika.

Salmissa oli sotilaspoikaosasto, 50 teini-ikäistä sotilasta. He taistelivat urhoollisesti perääntymisvaiheessa kotikonnuillaan. Pysäyttivät vihollisen hyökkäyksen useita kertoja. Luulen että näiden poikien historiikki kuvaisi laajemminkin sodan tunneperintöä. Kukahan sellaisen tekisi?

[Ilmo Kekkonen]

Hyvä Starikku

Jos Salmin sotilaspojat todella ovat taistelleen ja torjuneet hyökkäyksiäkin, niin se on minulle uutta tietoa. Oli kyllä ollut joitain vapaaehtoisyksiköitä mm. rannikkojoukoissa, joissa oli 17-18 vuotiaita sotilaspoikia, mutta ne olivat silti armeijan yksiköitä.

Salmin sotilaspoikien taistelu kannattaisi kyllä kirjata talteen. Voisit ottaa yhteyttä Sotahistorian laitokseen ja kysäistä onko siellä koottu tällaisia asioita. Siellä voitaisiin myös tietää sopiva tutkija. Kenties Karjalan Liitossa voisi olla kiinnostusta myös.

[Ciccio]

Hyvä Starikku

Jos Salmin sotilaspojat todella ovat taistelleen ja torjuneet hyökkäyksiäkin, niin se on minulle uutta tietoa. Oli kyllä ollut joitain vapaaehtoisyksiköitä mm. rannikkojoukoissa, joissa oli 17-18 vuotiaita sotilaspoikia, mutta ne olivat silti armeijan yksiköitä.

Salmin sotilaspoikien taistelu kannattaisi kyllä kirjata talteen. Voisit ottaa yhteyttä Sotahistorian laitokseen ja kysäistä onko siellä koottu tällaisia asioita. Siellä voitaisiin myös tietää sopiva tutkija. Kenties Karjalan Liitossa voisi olla kiinnostusta myös.

Mantsin- ja Lunkulansaaren sotilaspoikien taisteluista kotisaarillaan on tutkimus tekemättä.

Pikaisella haulla kirjasta:
Lauri Immonen, Kaksi tykkiä, WSOY 1966:

sivut 70-71, 4/12 1939:
Ltn Latikka asetti alisotilasohjaaja Orraisen poikineen Griisoin linjalle Lunkulansaarella yhden kk- ryhmän ja yhden kiv.ryhmän tukemana.
Orraisen pojat olivat 16 - 17 vuotiaita Mantsin- ja Lunkulansaarilta, joissa alisotilasohjaaja oli rauhan aikana toiminut paikallisen suojeluskunnan kouluttajana.
Pojat
Orrainen tunsi hyvin ja nämä olivat täynnä intoa kotisaartensa puolesta, mutta koko osasto oli Mantsin joukoista heikoimmin varustettu.
Pojat
kestivät kuitenkin hyvin tulikasteensa, eikä tämä taistelu jäänyt heidän viimeisekseen.

sivu 188. 27/1 1940: Partio Hippi oli 27/1 tiedustelumatkalla Lunkulassa ja
partio T. Immonen, kaikki nuoria 17- vuotiaita vapaaehtoisia.

sivu 195. 30 / 1 1940:---Huskasen kohdalla , jossa viholliset olivat Aunuksen ja Vienan karjalaisia , tämän miehet kuulivat hyökkäävän vihollisen ilmoituksen: kaatuneita 30 ja haavoittuneita 60.

Mantsinsaari ja Lunkulansaaren pohjoisosa pysyivät suomalaisten hallussa
Talvisodan loppuun asti.
Tunneperintö on monilla säilynyt.

Veikko Palvo

[Ilmo Kekkonen]

Kiitos tiedoista. Tarkoitin kyllä Jatkosotaa. Talvisodassa oli suojeluskuntapojat , Jatkosodassa sotilaspojat.

Jatkosodan alkaessa lähti alaikäisiä mukaan.Oli parikin "oravapatteria" miehistönä sotilaspojat. Päämaja käski sitten kotiuttaa alle 18-vuotiaat. Myöhemminkin Marski pyrki siihen, että alle 18-vuotiaita ei olisi lähetetty rintamajoukkoihin. Esimerkiksi kesällä 1944 hän kielsi 1926 syntyneiden lähettämisen rintamalle. Osa oli kyllä jo ehtinyt. Heitä ei myöskään lähetetty Lapin sotaan vaan kotiutettiin ensimmäisinä.

Sotilaspoikia palveli kyllä ilmasuojelujoukoissa ja ilmatorjuntayksiköissä kotirintamalla.

[Emma-Liisa]

Kysymys lienee enemmän siitä että nuoruutta ja lapsuutta on alettu korostamaan vasta yleisen elintason noustua,

Osuva huomion. Ja tämä koskee nimenomaan tutkimusta, kaunokirjallisuutta ja muistelmiahan kyllä on.

Toinen asia joka asiaan on vaikuttanut, on että sodan on käsitetty tapahtuneen vain rintamalla a la Tuntematon sotilas. Kun Kalle Päätalo kirjoitti esim. lomistaan ja lomamatkoistaan, tätä pidettiin alkuun "toisarvoisena".

[Emma-Liisa]

Tämä dosentin tutkimusohjelma on tässä mielessä hyvä, "kartoittaa sodan tunneperintöä". Sehän ei tarkoita oikeastaan mitään, työssä ei voi epäonnistua. Tärkeisiin kohteisiin taas ei saa tukea, ne ovat vaikeita ja kiistanlaisia.

Mikä mielestäsi on tärkeä aihe? Mksi "sodan tunneperintö" ei sitä ole, vaikka se koskee kaikkia suomalaisia?

Vaikka lapsien kokemuksista on kirjoitettu, niin tutkittu niitä ei ole. Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Haavoitettu lapsuus oli mielestäni kiintoisa teos, vaikka aluksi arvelutti, kun mm. Näre käytti nykyajan teorioita joista ko. aikana ei tiedetty mitään.

[Emma-Liisa]

Pysäyttivät vihollisen hyökkäyksen useita kertoja. Luulen että näiden poikien historiikki kuvaisi laajemminkin sodan tunneperintöä. Kukahan sellaisen tekisi?

Miten poikkeus voisi kuvata laajemmin tunneperintöä? En sinänsä vastiusta historiiikkia.
Tunneperinnön tutkimus on kuitenkin ihan muuta: siinä on kyse esim. luottamuksesta / epäluottamuksesta, toisaalta ihmisiin, toisaalta instituutioihin. kyvystä / kykenemättömyydestä läheisiin suhteisiiin sekä omien tunteiden ja tarpeiden osoittamiseen, isän poissaolon vaikutus pojan ja tytön identiteettiin, vahvan naisen malli, "lunastajaidentiteetti" jne.

Olisi tärkeää, että positiivisetkin kertomukset tulisivat esille. Esim. jo enenn syntymäänsä isänsä menettänyt Hannes Sihvo muistelee lämmöllä (teoksessa Vanhoilla urilla), miten sai lahjaksi keinuhevosen, jonka isän sotatoverit olivat tehneet puhdetöinä, miten "me menimme naimisiin" (= äiti meni naimisiin), miten mahtavaa oli opettella sanomaan "isä", miten hän sotaorpona pääsi opiskeluaikanaan asumaan veteraanitaloon, kiinteää yhteyttä isän rykmenttiin.

[Emma-Liisa]

"Vaikenemista" voisi tutkia siltä kannalta, että onko myöhemmin puhuttu tai tutkittu niitä asioita, joista sodan aikana propagandasyistä vaiettiin, vai jäivätkö ne edelleen tabuiksi?

[Ciccio]

"Vaikenemista" voisi tutkia siltä kannalta, että onko myöhemmin puhuttu tai tutkittu niitä asioita, joista sodan aikana propagandasyistä vaiettiin, vai jäivätkö ne edelleen tabuiksi?

Moskovan Tiltut, joista kuuluisin lienee Hämeenlinnassa syntynyt Aino Lyydia Kallio
viihdyttivät radiopropagandallaan, vastaavaa toimintaa ei liene ollut Suomen taholta.

Moskovan kommunisti Armas Äikiä ja Jahvetti ( sos.dem. kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen ) sanailivat viihdykkeeksi radioaalloilla.

Mistä asioista sota-aikana vaiettiin ?
Neuvostokansalainen Armas Äikiäkin tuli sodan jälkeen Suomeen kertomaan itäistä totuutta.

V.Palvo

[Emma-Liisa]

Mistä asioista sota-aikana vaiettiin ?

No voi hyvänen aika! Joka maassahan vaiettiin kaikesta mikä voi hyödyttää tai rohkaista vihollista (ml. omat tappiot). Jo ensimmäisissä NL:n pommituksista kerrottaessa valittiin se linja, että viholliselle ei ole syytä kertoa, oliko osuttu vaikka satamaan. Sen sijaan siviiliuhreista kerrottin jopa valokuvin.

Päinvastaistakin tapahtui: ilmeisesti ei haluttu huolestuttaa ihmisiä kertomalla esim. Elisenvaaran pommituksen siviiliuhreista 1944, ei myöskään partisaanien siviiliuhreista.

Rintamalle oli talvisodassa hyvin nihkeästi pääsy. Omia kaatuneista ei saanut esittää lehdissä valokuvia. Äskettäin julkaistu DVD Talvisodan katsauksia kuvailee melkein idyllistä elämää korsussa.

Muutenkin valokuvien sensuuri kesti näihin päiviin. veteraanien albumeista kyllä löytyy juuri näitä kammottaviakin kuvia, niitä ilmeisesti myytiin.

[Emma-Liisa]

Jos mennään pitemmälle, niin tietysti sota-aikana on tiukka koodi, jonka mukaan pitää tuntea ja tunteet ilmaista. Erityisesti tämä koski sotaleskiä ja -orpoja, joiden ei sopinut julkisesti kapinoida osaansa.

Tietääkseni lehdissä ei saanut arvostella lasten lähettämistä Ruotsiin. Siitä kuten monesta muustakin asaiasta oli julkisuudessa vain yksi mielipide.

Myös seksi oli vielä tuolloin suuri tabu, josta kerrottiin vain kiertoteitse.

Ja mahdettiinko lehdissä voida kertoa, jos joku saksalainen sotilas teki jotain rikollista? Tuskin. Heitä oli sentään Suomessa 200 000, joten joukkoon mahtui yhtä ja toista.

[Starikku]

Sodan tunneperintöä voidaan tutkia jo tutkituilta alueilta, mutta esim seuraavien alueiden tunneperintöä ei tultane koskaan tutkimaan:

-Suomalaiset opettajat harrastivat Itä-Karjalan kouluissa ruumiillista kuritusta. Jotkut lapset kokivat sen hyvin pahana, eivät olleet tottuneet sellaiseen.
-Suomalaiset järjestivät karjalaisten vakoilijoiden julkisia hirttämisiä. Niihin kerättiin väkeä kuorma-autoilla kauempaakin. (Yksi kirjoitus Carelia lehdessä, tilaisuus oli ollut shokeeraava, en ole löytänyt useampia lähteitä)
-Suomen virallinen ohjelma oli käännyttää Itä-Karjalan ortodoksinen väestö luterilaiseksi. Ilman sitä heistä ei olisi tullut kunnon suomalaisia. Äidillä saattoi olla puoli tusinaa ortodokseiksi kastettua lasta, nuorin kastetaankin luterilaiseksi. Mannerheim keskeytti käännyttämisen. (Erkki Piiroinen: Tsasounien Karjalassa)
-Venäläiset lapsineen olivat leireillä. Millainen tunneperintö tuli heille?
-Evakoiden lasten kohtelu Suomessa tuskin aiheutti yhtä voimakasta tunneperintöä kuin Itä-Karjalassa.

Kuvittelen että tunneperintö tulee esiin yksilöistä, yksilöiden muistelmista. Isäni sota-ajan päiväkirjoissa on vain kaksi lyhyttä tunnepitoista mainintaa. Kun tuli vieraita, talonväki joutui lähtemään heinäpellolle, isä kirjoitti "herrasväki sisällä". Sodan loppuvaiheissa hän oli Mantsinsaarella. Vihollinen eteni pitkin rantaa, kylät paloivat, kovaa tykistötulta, he saaressa. Isä kirjoitti "ajattelin ottaa livouhkat".

Kuvittelen edelleen, että ennen tunneperinnön syvällisempää tutkimista pitäisi olla tutkittuna suurin osa todellisista tapahtumista, mitä esim. suomalaiset tekivät Itä-Karjalassa ja miten kohdeltiin evakoita. Jos tällaiset jätetään tutkimuksen ulkopuolelle, tulos on sama kuin sota-ajan sensuroiduissa kirjoituksissa.

Kuvittelen että minä en pysty kertomaan omasta tunneperimästä paljoakaan. Vasta puoli vuosisataa tapahtumien jälkeen päättelemällä olen yrittänyt selvittää miltä silloin ehkä tuntui. Viholliskoneiden lähestyessä tätini sanoi etteivät ne meitä ammu, ne menevät kaupunkiin. Me lapset töllistelimme koneita, emme pelänneet. Tällaiset tilanteet eivät pelottaneet, sen sijaan koululaitos aiheutti myöhemmin kärsimystä ja pelkoa. Minua ainkaan ei hakattu, mutta seisotettiin vähän väliä, varmaan oli aihettakin.