Kenen historiaa säilömme tuleville sukupolville?

[Annastiina Mäkilä]

Timesissa oli jokin aika sitten kiintoisa artikkeli, koskien Varsovan getossa toisen maailmansodan aikana elänyttä historioitsijaa, joka onnistui säilömään tuleville sukupolville tietoja getosta ja siellä eläneistä ihmisistä. (Ks. Times Online: Buried, razed - but not forgotten, 23.5.2008) Jo sodan alkupuolella, vuonna 1940, historioitsija Emanuel Ringelblumin täytyi aavistaa, ettei moni gettoon suljetuista juutalaisista pääsisi sieltä koskaan elävänä pois. Ringelblum organisoi nimittäin tuolloin projektin, jonka avulla hän apureineen säilöi tietoa geton elämästä ja myös juutalaisten kohtaamista vääryyksistä. Näin jälkikäteen tiedämme hänen olleen oikeassa: Varsovan getossa asui noin 450 000 ihmistä, joista vain kourallinen selvisi hengissä.

Ringelblum värväsi avukseen noin 60 ihmistä, joiden tehtävänä oli kirjata ylös gettoelämän eri puolia sekä kerätä materiaalia, jonka katsoi olevan oleellista tulla muistetuksi. Hanke oli hyvin organisoitu: tietyt tahot rahoittivat sitä ja johtoporras kokoontui lauantai-iltapäivisin. Kolme nuorta miestä värvättiin piilottamaan kerätyt aineistot rakennusten alle tiiviisti suljetuissa rasioissa ja maitotonkissa. Työryhmä onnistui piilottamaan noin 35 000 dokumenttia, muassaan esimerkiksi kirjoitelmia, kirjeitä, runoja, lauluja, bussilippuja, julisteita, valokuvia, virallisia dokumentteja ja karkkipapereita.

Erityisen mielenkiintoiseksi Ringelblumin työryhmän toiminnan tekee se, että he tiesivät viimeistään jonkin ajan kuluttua, että luultavasti he kaikki ja heidän perheensä tulevat kuolemaan meneillään olevassa sodassa. Timesin toimittajan Ben Macintyren mukaan he toimivat kuten toimivat vastustaakseen totalitarismia henkisesti. Macintyre lainaa erään työryhmäläisen sanoja: "Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa." "Jos murhaajamme ovat voittoisia, jos he kirjoittavat tämän sodan historian, tullaan meidän tuhoamisemme esittämään yhtenä maailman historian kauneimmista tapahtumista. Tai sitten he pyyhkivät meidän muistomme täysin pois historiasta."

Tästä toimittaja Macintyre siirtyy pohtimaan sitä, minkälaisia aineistoja me jätämme tulevaisuuden sukupolville tutkittaviksi. Erityisen huolestunut hän on digitalisoitumisesta ja siitä, kuinka suurin osa tiedosta tuntuu häviävän liiankin nopeaan, kuten yksityisten ihmisten sähköpostit yms. Minusta kysymys on itsessään mielenkiintoinen, mutta tuntuu aikamoiselta aasinsillalta siirtyä Varsovan geton lähes olemattomasta aineistosta, joka vieläpä on koottu tieten tahtoen muistoksi omasta olemassaolosta, pohtimaan sitä, kuinka länsimaisesta informaatiotulvasta ei voida kaikkea säilyttää!

Toisaalta kumpaakin edellä mainittua asiaa yhdistää eräällä tapaa kysymys siitä, kenen aineistoja säilytämme? Perusajatuksena ainakin länsimaissa taitaa edelleen olla säilyttää ensisijaisesti ja järjestelmällisesti valtaapitävän luokan tuotoksia ja kirjoituksia. Alempiin luokkiin, vähemmistöihin yms. liittyvää materiaalia säilötään lähinnä erityisprojektein. Tähän on toki myös omat käytännön syynsä (politiikka, valtion tilivelvollisuus asukkailleen, yms.), mutta mielestäni asiaa voi hyvin pohtia myös arvokysymyksenä. Mitä mieltä te olette?

Annastiina

[Vetehinen]

Toisaalta kumpaakin edellä mainittua asiaa yhdistää eräällä tapaa kysymys siitä, kenen aineistoja säilytämme? Perusajatuksena ainakin länsimaissa taitaa edelleen olla säilyttää ensisijaisesti ja järjestelmällisesti valtaapitävän luokan tuotoksia ja kirjoituksia. Alempiin luokkiin, vähemmistöihin yms. liittyvää materiaalia säilötään lähinnä erityisprojektein. Tähän on toki myös omat käytännön syynsä (politiikka, valtion tilivelvollisuus asukkailleen, yms.), mutta mielestäni asiaa voi hyvin pohtia myös arvokysymyksenä. Mitä mieltä te olette?

Ennen kerättiin kansanperinnettä kirjaamalla paperille suullisesti säilyneitä kertomuksia, sanalaskuja, lauluja jne. Yksi suullisen kansanperinteen kerääjänä tunnettu on Samuli Paulaharju, joka kiersi kesät ja toimi talvisin opettajana. Oli varmasti aika työlästä kulkea jalan pitkiä matkoja.

Digitekniikka mahdollistaisi kansanperinteen keräämisen vaivattomammin kuin 100 vuotta sitten. Ehkä tarvitaan jonkinlainen digitaalinen kansanperinnearkisto, jonne ihmiset saisivat lähettää s-postinsa ja tekstiviestinsä talteen ja josta tutkijat sadan vuoden kuluttua sen ajan googlella etsivät tiedonmurusia.

[Annastiina Mäkilä]

Digitekniikka mahdollistaisi kansanperinteen keräämisen vaivattomammin kuin 100 vuotta sitten. Ehkä tarvitaan jonkinlainen digitaalinen kansanperinnearkisto, jonne ihmiset saisivat lähettää s-postinsa ja tekstiviestinsä talteen ja josta tutkijat sadan vuoden kuluttua sen ajan googlella etsivät tiedonmurusia.

Veikkaan, että tällaistakin on pohdittu ja varmaan jollain tapaa suuremmissa valtioissa toteutettikin. Mutta resurssit tulevat varmasti nopeasti vastaan tällaisessakin, joten jos esimerkiksi s-posteja alettaisiin systemaattisesti säilömään, niin pakko olisi arvottaa se, kenen s-postit ovat säilömisen arvoisia.


Törmäsin nyt toiseenkin aihepiirin ympärillä liikkuvaan artikkeliin, tällä kertaa The Washington Timesissa (Saving cherished memories, 4.6.2008). Siinä puhuttiin kuinka Yhdysvalloissa tavallisten ihmisten ja perheiden elämäkerrat ovat nousseet suosioon. Ihmiset kirjoittavat näitä myös itse, mutta moni palkkaa tehtävään ulkopuolisen kirjoittajan. Perinteisten metodien lisäksi käytetään esimerkiksi internetistä löytyviä valmiita alustoja, joiden kysymyksiin vastaamalla voi tehdä oman hetivalmiin elämäkerran.

Artikkelissa pohditaan myös syitä tälle kasvavalle villitykselle ja epäillään yhdeksi syyksi muuttunutta perheen rakennetta: ennen perheet asuivat lähellä toisiaan ja näkivät toisiaan päivittäin, jolloin myös tarinat ja tilanteet elettiin yhdessä. Nyt vanhemmat muuttavat eläkeiässä palvelutaloihin yms. ja lapset muuttavat töiden ja opiskelujen perässä pois omalta paikkakunnaltaan. Ammatikseen elämänkertoja kirjoittava David O'Neil kertoo tyypillisen asiakkaansa olevan sodan jälkeen syntyneeseen suureen ikäluokkaan kuuluva, joka haluaa tallentaa vanhempiensa tarinan jälkipolvilleen. O'Neilin mukaan juuri halu tallentaa toisen maailmansodan nähneen sukupolven muistoja on yksi tärkeä syy perheiden historiankirjoitusinnostukselle.

Artikkeli jätti minut miettimään, että kyllähän nykyään muutoinkin säilötään
aivan tavallisten ihmisten historioita ja juuri heidän itsensä toimesta; on sukujen internetsivustoja, sukututkimusta, henkilökohtaisesta elämästä kertovia blogeja, jne. jne.

Mutta jos tavallisen ihmisen tarina annetaan tavallisen ihmisen kerrottavaksi niin eikö siitä tule helposti yhtä yksipuolinen kuin silloin kun tavallisen eliitin annetaan kirjoittaa omaa historiaansa? Myös The Washington Timesin artikkelissa sivuttiin sitä, että arkoja aiheita ei tällaisissa muistelmissa mielellään sivuta. Tulevien historian tutkijoiden tuleekin varmaan olla erityisen hyviä lukemaan rivien välistä setviessään minkälaista elämä arjessa ja huonojenkin puolien läsnäollessa on ollut.