Vares: Älymystö ja historiatietämyksen heikkous

[Tapio Onnela]

Saimme Vesa Varekselta luvan julkaista aluperin Kanavassa ilmestyneen artikkelin, johon keskustelufoorumilla on viitattu muutamissa puheenvuoroissa esim säikeessä:
Suomalaisen historiatietämyksen heikkoudet

Vesa Vares:
ÄLYMYSTÖ JA HISTORIATIETÄMYKSEN HEIKKOUS
Artikkeli ilmestyi kesäkuussa Kanava-lehdessä (4-5/2008)

Eric Hobsbawm mainitsee hieman ylikehutussakin klassikossaan ”Äärimmäisyyksien aika”, kuinka eräs sinänsä terävä opiskelija kysyi, että kun puhutaan toisesta maailmansodasta, tarkoittaako se, että on joskus ollut ensimmäinenkin maailmansota.

Aivan tällaista ei ole vielä omalla kohdalla sattunut, joskin sanomalehti putosi käsistä, kun Idols-kisassa pitkälle päässyt kilpailija arveli Suomen itsenäistymisen ajankohdaksi ”nelkyt jotakin”. Kauneuskuningatar on pistänyt vielä paremmaksi: Suomi itsenäistyi vuonna 1952. He eivät toki ole historian opiskelijoita. Mutta laajemminkin on jäänyt tuntuma, että historiakeskustelussa taso on laskenut sekä faktatiedon että realiteettien ja kontekstien osalta. Menneisyyden ihmisiä ja ilmiöitä käsitellään pintapuolisuudella ja moralismilla, jota emme soisi omalle kohdallemme.

Toki ajallinen etäisyys ilmiöistä parantaakin perspektiiviä vähentämällä suoraa sidonnaisuutta, subjektiivisuutta ja yksisilmäisyyttä. Mitä kauempana on tapahtumista, joihin ottaa kantaa, sitä vakuuttavammin voi väittää, että on vapaa niitä koskevista intresseistä eikä anna vääristynyttä kuvaa kuten aikalaiset.

Toisaalta samalla kuitenkin usein menetetään tietämys tietyistä peruslähtökohdista, jotka ovat ohjanneet ihmisten toimintaa. En tarkoita, että aikalaisajattelun itsestäänselvyydet tai ”ajan henki” olisivat vain aikalaisten itsensä rekonstruoitavissa. Jos ne ovat olleet merkittäviä, ne jättävät jälkensä lähteisiin. Lähteitä on kuitenkin luettava sekä kriittisesti että niiden omilla ehdoilla. Tämä taas onnistuu vain hylkäämällä oman ajan itsestäänselvyydet ja se lähtökohta, että menneisyyden niitä piirteitä, jotka nyt tuntuvat oudoilta, pitäisi moralisoida nykyajan lähtökohdista.

Perustietojen hämärtyminen

Lähtiessäni 1980-luvun alussa opiskelemaan poliittista historiaa useimmat alan opiskelijat hallitsivat eräänlaisen poliittisen loogisuuden. Jos joku kehui Kekkosta, ei tarvinnut suurta neroa arvaamaan, mitä mieltä hän olisi 1930-luvun oikeistosta. Jos joku puolusteli vuoden 1918 valkoisia, niin melko varmasti hän töissään muistutteli stalinistisesta diktatuurista – ja kahden kesken haukkui Kekkosta. Marxiinsa ja Leniniinsä uskovan kommunistin mielipiteitä historian tapahtumista oli hyvin helppoa ennustaa melkein missä asiassa tahansa. Jos taas joku puolusteli IKL:ää, hän todennäköisesti löysi perusteluja siirtomaapolitiikalle tai vaikkapa amerikkalaisen ulkopolitiikan haukoille. Ja niin edelleen.

Kuitenkin tietyt perusasiat ja perustiedot olivat paremmin hallussa kuin nykyään. ”Oman leirin” syntejä seliteltiin, mutta niiden olemassaolo tiedettiin ja tunnustettiin. Tiedettiin, että historiassa poliittiset erottelut olivat olleet ihmisille tärkeitä asioita ja merkittäviä perusteita heidän toiminnalleen, eivät pelkkää retoriikkaa, diskurssia tai rekonstruoimista postmodernien teorioiden mukaisesti. Ne oikeasti vaikuttivat, koska niihin uskottiin. Sellaiset nimet kuin Ståhlberg, Svinhufvud, Kallio, Tanner, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen osattiin asemoida poliittiselle kartalle. Ja vaikka 1930-luvusta vallitsi tuolloinkin kovin myyttisiä näkemyksiä, niin ”Pirkkalan monisteita” lukuun ottamatta tiedettiin, ettei Suomi ollut ”fasistinen valtio” tai edes valkoinen diktatuuri. Fasismi-sanaakaan ei käsitelty niin holtittomasti kuin nykyään.

10-15 vuotta myöhemmin samat perusasiat olivat aivan hakusessa. Edellä mainitusta listasta saattoi olettaa tunnetuiksi vain Mannerheimin ja Kekkosen, eikä enää voinut päätellä, että natsien tekoja moralisoiva henkilö apologisoisi stalinismia tai päinvastoin, tai mitään muutakaan. Menneisyys tuntui olevan monille opiskelijoille vain jotain utuista taustaa, jossa oli lähinnä tehty käsittämättömiä vääryyksiä. Jokainen, joka ei ollut tähdännyt nykyisen malliseen yhteiskuntaan, oli aivan outo – olivatko historian ihmiset olleet jotenkin tyhmiä ja irrationaalisia?

Itse olin tullut opiskelemaan maailmaan, jossa 1930-luku oli sekä vaikutuksiltaan että tutkimuskohteena oikeasti lähihistoriaa. Rajoittava arkistopolitiikka tuntui pitävän huolta siitä, että näin tulisi olemaankin vielä pitkään. Nyt se olikin yhtäkkiä esihistoriaa, jonka konteksteista ei tiedetty enää mitään. Tietämättömyys ei edes vaivannut, koska ne asiat olivat niin kaukana, epäajankohtaisia postmodernissa maailmassa, jossa tutkimuskohteiden piti olla päiväperhomaisen lähellä nykypäivää.

Jos tutkimusaiheet ylimalkaan enää valittiin vuotta 1989 edeltäneestä ajasta, niin yhä selvemmin kohteiksi kelpasivat vain värikkäät pahat pojat – äärivasemmisto ja äärioikeisto – , ja näiden piirteet oletettiin maailmansotien välisen ajan koko kuvaksi. Niin paljon kaunista kuin 1980-luvulta alkaen on ”arjen” tutkimisesta puhuttukin, oikeasti juuri ketään se ei kiinnosta nuoressa opiskelijapolvessa. Mielenkiinto ei suuntaudu rakenteisiin ja poliittisen arjen vaikuttajiin. Kun kritiikki menneisyyden ilmiöitä kohtaan näennäisesti tasapuolistui ja irtosi poliittisista viiteryhmistä, kyse oli yhtä paljon lisääntyneestä tietämättömyydestä kuin kasvaneesta suvaitsevaisuudesta.

Nykyään esimerkiksi tutkimuksen jo moneen kertaan vääräksi ja myyttiseksi todistama näkemys ”saksalaismielisestä 1930-luvusta” on taas kovasti lisääntynyt niin opiskelijoiden keskuudessa, mediassa kuin kaunokirjallisuudessa. Samoin vuoden 1918 osalta näkökulma, joka ei ymmärrä peruslähtökohtia.

Vuosi 1918 – kulttuurieliitin helpot ratkaisut

Emeritusprofessori Esko Salminen sai kulttuurieliitiltä paljon kritiikkiä, kun hän kirjassaan Päättymätön sota tulkitsi, että Väinö Linnasta alkaen kuva vuodesta 1918 on ollut punertava. Hän tulkitsi, että tämä kuului myös Neuvostoliiton tarkoituksiin. Tätä kytkyä on syytäkin pitää liioiteltuna, jos asian kytkee Kremlin aktiiviseen politiikkaan ja jättää huomiotta, että ilmiölle oli Suomessa oma poliittinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tilaus.

Toisaalta vaatii aika erikoista asennoitumista, jos yhä pitää punaisten näkökulmaa korostavaa tutkimusta tai kaunokirjallista teosta jotenkin kriittisyyttä osoittavana ja uraauurtavana. Itse asiassa valkoisten historiaa ja arvomaailmaa tutkitaan paljon vähemmän ja paljon stereotyyppisemmin. Suurimmalta osin tähän vaikuttanee se, että punaiset nähdään usein uhreina ja heidän tavoitteissaan on mahdollista nähdä nykyisen sosiaalivaltion ituja. Valkoisten koti-uskonto-isänmaa-henki, agraarinen nationalismi ja keskisäätyinen suoritus- ja velvollisuusetiikka tuntuvat kuuluvan aivan toiseen, vaikeasti käsitettävään maailmaan.

Seuraavassa en ota kantaa siihen, mitä vuonna 1918 tapahtui tai kuka oli hyvä tai paha, en edes siihen, pitäisikö enemmän nostaa esille sodan itsenäisyyspoliittinen merkitys (kuten eräät historioitsijat ovat halunneet tehdä). Mutta kiistämätön tosiasia on, että useimmiten media tarkastelee tuon vuoden tapahtumia edelleen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut ennen valkoista terroria.

Median pohjalta voisi luulla, ettei punaista terroria tai vuoden 1917 sisäpoliittista kaaosta olisi ollut olemassakaan. Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen, eikä tietyistä kannanotoista voi olla näkemättä yrityksiä tehdä asiasta nykyajan politiikkaa. On myös outoa, jos edes nykyaikana voi aidosti luulla, ettei vallankumousyrityksestä ja sen yhteydessä harjoitetusta terrorista (sen väristä riippumatta) olisi kaikissa maailmanhistorian sisällissodissa ollut tappion hetkellä väkivaltaiset seuraukset. Kuka sitä paitsi pystyy itsestään takaamaan, että koettuaan itse hengenvaaran ja mahdollisesti läheisten ja tuttavien kuoleman ei itse reagoisi täsmälleen samalla tavalla?

Tai kuinka moni olisi omalta kohdaltaan valmis hyväksymään sen, että 90 vuoden päästä joku toinen päättää, oliko hänen jokin historiallinen toimintansa hyvää vai pahaa, ja ottaa vielä valtuudet pyytää anteeksi hänen puolestaan?

Tutkijana ei tunnu lainkaan perustelemattomalta väittää, että kulttuurieliitti on nyt paljon lähempänä Pohjantähteä kuin valkoista myyttiä, koskee tämä vuotta 1918 erityisesti tai 1920–30-lukuja ylimalkaan. Nykykirjailijat eivät ole ”pikku-Linnoja”, mutta samaan suurselitykseen he kuuluvat.

Jos esimerkkejä mainitaan, niin viime aikojen menestyskirjoista Sanna Ravin Ansari luo oman ”Rautajärvi”-versionsa. Tämä ei ole samanlainen uhoaja, mutta poliittisesti aivan yhtä yksisilmäinen, eräänlainen pedanttinen virkamies-Rautajärvi. Hahmo tyypitellään niin pitkälle ja tekee niin merkillisiä ratkaisuja, että tuloksena on karikatyyri. Ei aivan mahdoton, mutta miltä tahansa laajemmalta näkökulmalta katsottuna niin outo, että sillä ei ole edes kuriositeettiarvoa. Leena Landerin Käskyssä valkoiset henkilöt ovat omituisia ja heikkoja, punainen nainen asiallinen, realistinen ja sortajiinsa verrattuna vahva luonne. Kjell Westö sortui kirjansa Missä kuljimme kerran lopussa niin trendikkääksi, että pani yhden pahoista yläluokkaisista hahmoista matkustamaan Lappeenrantaan ja osallistumaan Huhtiniemen teloituksiin. Kyseinen teoria oli tuolloin laajasti esillä, mutta näyttää nyt paljastuneen myytiksi.

Ja kun tarkasteli ”Helsingin Sanomien raadin” kannanottoja edellä mainittuun Esko Salmisen kirjaan, samat asenteet näkyivät nimenomaan monien kulttuurihenkilöiden kannanotoissa. Sen sijaan analyysi ja todelliset taustatiedot olivat vähissä.

Erikoisinta tässä on kenties se, että niin monet oikeasti kuvittelevat näkökulmansa olevan jotain uutta. Kuitenkin Pohjantähdestä tähän päivään on pidempi aika kuin vuodesta 1918 Pohjantähteen. ”Valkoinen” myytti on ollut puolustuskannalla jo niin kauan, että pitäytymistä ”pohjantähteläiseen” voi pitää osoituksena konservatiivisesta asenteesta. Mutta median voima on uskomaton: eräällä verkkokurssillanikin opiskelijat keskustelivat muuten hyvin analyyttisesti, kiihkottomasti ja puolueettomasti vuodesta 1918, mutta hekin toistelivat mantraa, kuinka valkoiset ovat hallinneet historiankirjoitusta, ja punaisten näkökulma on tuotu esille vasta ”nyt”.

Jahka pääsemme vielä tätä vuotta eteenpäin, tulevat varmasti yhä enemmän nousemaan esille värittyt näkemykset vuoden 1918 monarkiahankkeen luonteesta. Jo nyt on kuultu arvovaltaisilta foorumeilta vanha klisee ”Saksan vasalliudesta”, jopa uusi banaliteetti ”tasavalta ja sovinto, monarkia ja kosto”. Näin käy siitä huolimatta, että tasavaltalaisten valtaenemmistö oli aivan samalla Saksan-poliittisella kannalla ja yritti välillä ajaa siinä jopa oikealta ohi, eikä punavankien kohtelusta noussut mitään todellista kiistakysymystä monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa juuri ilmestyneestä lähdejulkaisusta ”Itsenäisyyden muotoilijat”.

Hyvin tragikoominen oli myös sivistyneistön suhtautuminen ”Uralin perhoseen”. Lähes jokainen älykkö käsitteli asiaa taiteena ja sananvapauskysymyksenä, vaikka tekijän oikeus saada työnsä laajaan levitykseen ei ollut kyseenalaistettuna. Näin tehtiin siitä huolimatta, että tekijä Lillqvist itse politisoi asiaa ja vaati historiallisen asiantuntemuksen arvovaltaa: Mannerheim esiintyi nukkeanimaatiossa ”kerrankin omana itsenään”. Keskustelu taisi paljastaa, että Mannerheim hallitsee kriitikoidensa mieliä vähintään yhtä paljon kuin nostalgisten faniensa, kenties enemmänkin.

Kulttuurieliitissä tuntuu myös yhä lujassa istuvan myytti siitä, että poliittinen, sota- ja suurmieshistoria edustaisivat akateemisessa tutkimuksessa jotenkin etuoikeutettuja suuntia. Päinvastoin. Vaikka tämä voi olla taholtani kuolemansuudelma, niin Mirkka Lappalainen tavoitti totuuden todetessaan tämän hetken historiantutkimuksen suosimista trendeistä: työläisnaisten tutkimus on muodikasta, kuningaselämäkerran kirjoittamista pidetään vanhanaikaisena.

Tämä koskee laajemminkin poliittista historiaa. Ja näkyy rahoituksessa.

Edistyksen uusvanha retoriikka

Myös useiden termien käyttö tuntuu taas politisoituneen tai vähintään banalisoituneen – oikeastaan paradoksaalisesti, kun samalla todistellaan vanhan politiikan loppuneen. Muodissa on ilmiö, jota eräs opiskelija mainitsi ”kolpakkovasemmistolaisuudeksi”: tietty vasemmistolaisuus on taas edistyksellisyyttä, kaikki muu jotenkin erehtynyttä. ”Oikeistolaisuus” on tietynlainen toiseus, pahan ja/tai tyhmyyden kaatoluokka, jonka omasta logiikasta ei olla lainkaan kiinnostuneita.

Tämän ”vasemmistolaisuuden” sisältö saattaa olla hyvin epäselvä. Yksi omituisimpia uustermejä on monien tutkijoiden nykyään harrastama nimitys ”vasemmistolainen työväenliike”, silloin kun se varataan vain sosialidemokraattien vasemmalla puolella olleille liikkeille – aivan kuin SDP ei olisi ollut kyseisinä aikoina ollut joka solultaan vasemmistolainen ja marxilainen ja ylpeä tästä. Termi haiskahtaa apologeettiselta: halulta välttää sellaisia sanoja kuin äärivasemmisto, vasemmistoradikalismi tai kommunismi, samalla kun sellaisia termejä kuin äärioikeisto, oikeistoradikalismi ja peräti fasismi käytetään hyvin erottelematta.

En lainkaan kiistä, että äärivasemmistossa on ollut paljon muitakin kuin kommunisteja. Yhtä varmaa on, ettei valtaosa jäsenistöstä päivittäin pohtinut ideologiaa, juoninut vallankumousta tai kumartanut Stalinin kuvan edessä. Mutta tämä ei millään tavalla muuta sitä, että SDP:n rajaaminen pois sellaisesta termistä kuin ”vasemmistolainen työväenliike” on täysin anakronistista.

Anakronismin huipun termien käytössä – toistaiseksi – saavutti professori, joka rinnasti uusliberalismin toimintatavat fasismiin. Termin löysässä käytössä lienee yleisesti tahaton pyrkimys oman ajattelun ylistämiseen: kun henkisiin vihollisiin liittää suurimman pahuuden, samalla vaikuttaa itse rohkeimmalta edistykselliseltä. Tämä onnistuu sitä paremmin, mitä diffuusimpi kuva vihollisesta on.

En pyri ottamaan poliittista kantaa vasemmistolaisuuden ja uusliberalismin välillä; kumpaankaan leiriin en tunne kutsumusta samaistua. Enkä näe mitään outoa 1960–70-lukulaisten älykköjen muistin valikoivuudessa, kun se luo vasemmistolaista ”hyvää” ja oikeistolaista ”toiseutta” muistamalla omasta nuoruudestaan vain nykyajalle trendikkäät elementit. Tällainen on universaali ilmiö ja täysin inhimillistä.

Niinpä 1960–70-luvun nuorison ja AKS-nuorison toimintakaavat ovat yllättävän samanlaisia. Viimeksi mainitutkaan eivät ole nostaneet esille liikkeensä huonomaineisia, vaan trendikkäitä piirteitä: isänmaallisuus, maanpuolustus, sotasankaruus, taistelu suomen kielen puolesta. Molemmat sukupolvet ovat myös käyttäneet ”ette te voi tietää, ette te olleet siellä”-perustelua – 1960–70-lukulaiset suomettuneisuuden ajasta ja vanha AKS-polvi 1920–40-luvuista. Jokainen sukupolvi on sokea näkemään omassa toiminnassaan tätä valikoivan muistin kaavaa – vaikka se onnistuisi kuinka hyvin tahansa näkemään sen edeltäjissään.

Erikoista kuitenkin on, kuinka heikosti nuorempi, nykyajan kriittisinä älykköinä esiintyvä sukupolvi tätä ilmiötä tunnistaa – tai näkee rooliaan vanhan radikalismin uutena kaikupohjana. 1960–70-lukulaisten mantra ”kyllä demokratia, vapaus ja tasa-arvon ovat aina kannatettavia asioita” tai ”hyvät tarkoitukset” uppoavat moniin kuin kuuma pistin Gulagin lumeen. Harvemmin muistutetaan, että noihin demokratia-, vapaus- ja tasa-arvokäsitteisiin kuului valmis resepti ja kaava, joka oli arvostelun yläpuolella: neuvostososialismi totalitaristisine oppeineen ja toteuttamistapoineen.

Vanhat CCCP- ja KGB-paidat tai ”ostalgia” ovat varmaankin harmittomia ja monille yhtä hyvä vitsi kuin vaikkapa kekkosretro. Kuitenkaan ei voi olla kysymättä, kuinka nykyaikana, jolloin muutoin ei saisi järkyttää eikä loukata ketään, ei kanneta huolta siitä, millaisia tunteita tuollainen rekvisiitta herättää niissä, jotka todella joutuivat tuon järjestelmän fyysisiksi uhreiksi. Suvaittaisiinko vastaavalla nostalgian ja huumorin logiikalla paitoja, joissa lukisi NSDAP tai Gestapo?

Vasta-argumentiksi ei kelpaa, että reaalisosialismi olisi ollut armeliaampi ja jotenkin moraalisempi järjestelmä. Vaikka se olisi tottakin, syyttömiä uhreja tämä ei lohduttaisi yhtään, eivätkä muiden tekemät massamurhat oikeuta toisia.

Leninillekin ovat kulttuurinimet taas ehdottaneet patsasta Helsinkiin. Perustelut ovat olleet odottamattoman vanhakantaisia, eivätkä yleensä herkät tunnot ole näköjään antaneet Leninin hallintotavan terrorin vaikuttaa niihin. Sinänsä voisin kyllä ymmärtää historialliset perustelut. Mutta vain, jos viereen tulisi Wilhelm II:n tai ehkä vielä osuvammin von Ludendorffin patsas.

Se, että yhä uusille sukupolville nousee romantisoiduksi hahmoksi Che Guevara, on todella outoa, sillä hänellä oli mahdollisimman vähän tekemistä nykyajan moraalin ja ihmisoikeusnäkemysten kanssa. Yleensä huomautetaan, että hän oli imperialismin vastaisen taistelun symboli. Sekin on heikko perustelu, koska Guevarasta tiedetään myös käytäntö ja vallankäytön aika. Se ei kerro ”hyvää tarkoittavasta idealistista”, vaan väkivaltaisesta ja suvaitsemattomasta totalitaristista.

Mutta miksipä ihmetellä vain nuoria ja vanhoja radikaaleja, joilla sentään on ratkaisuunsa jokin älyllinen logiikka. Kun suuri kauppaketju tekee ilmiöstä koululaisille – alaikäisille – suunnatun brändin ja kun sen edustaja vastaa asian moraalista puolta peränneille toimittajille vain, että ”kaikki ostopäätöksemme perustuvat siihen, että katsomme maailmalle mikä on trendikästä ja myy, ja valikoimme sitten tuotteet meille myyntiin”, niin kaipa niissä paidoissa ja penaaleissa voi pian komeilla mitä hyvänsä. Vaikkapa Osama bin Laden kuvitettuna sortuvilla torneilla. Tai George W. Bush maastopuvussa. Argumentointi sai surullisia piirteitä, kun jatkoperustelu oli, että myyhän ketju Ferrari-tuotteitakin ottamatta kantaa siihen, onko se parempi kuin joku toinen formulatalli. Tämä siis oli älyllisen ihmisen tulkinnan mukaan vertailukelpoinen asia Che Guevaran tekoihin?

Revisioituva sotakuva?

Historiakuvan tietyn ”vasemmistolaistumisen” – ja tässä on todella syytä käyttää lainausmerkkejä, koska kyse ei ole klassisesta vasemmistolaistumisesta – rinnalla on suuressa yleisössä ollut selvä vastakkainenkin ilmiö. Tämä on keskittynyt niin sanottuun uuspatrioottiseen kuvaan Suomen roolista viime sodissa.

En tässä yhteydessä puutu tämän näkökulman näkemyksiin ja vääristymiin. Olen käsitellyt tätä problematiikkaa artikkelissani Markku Jokisipilän toimittamassa kirjassa Sodan totuudet. Todettakoon kuitenkin, että tarkoitan uuspatrioottisella näkökulmalla Neuvostoliiton romahduksen jälkeistä uudelleenarviointia, joka on kohdistunut Suomen sotavuosiin (mutta ei 1930-lukuun, puhumattakaan vuodesta 1918). Tässä näkemyksessä Suomi taisteli koko ajan uhrina, puhtain asein puhtaan asian puolesta ja yhtenäisenä, ja oikeastaan voitti sekä talvi- että jatkosodan. Olihan se ainoa pieni valtio, joka vältti sekä miehityksen, itsenäisyyden menetyksen että yhteiskuntajärjestelmän muutoksen. Tulkinta havainnollistuu 1990- ja 2000-lukujen suomalaisissa sotaelokuvissa.

Tämä uuspatrioottinen näkökulma on kuitenkin synnyttänyt myös vastareaktion, joka tuntuu olevan kovissa paineissa korostaa uuspatrioottisen suunnan ja perinteisten sotakokemusten yksipuolisuutta ja virheellisyyttä. Tässäkään ei ole mitään erikoista saati tuomittavaa, silloin kun argumentaatio ja tietopohja ovat kunnossa.

On kuitenkin ilmeistä, että kun nuorempi sukupolvi kritisoi uuspatrioottista sotakuvaa, kyse on usein historiallisen perspektiivin puuttumisesta. Ne, jotka eivät muista 1960-, 1970- ja 1980-lukujen keskusteluja, puhuvat usein kuin uuspatrioottiset tulkinnat olisivat vallinneet aina, ilman mitään keskeytystä. Nuori polvi myös herkästi unohtaa vaihtoehtojen vähyyden. Positiivisemmin ilmaistuna se kieltäytyy hyväksymästä missään oloissa vääryyksien selitykseksi fraasia ”sota on sotaa”, koska sen näkemysten pohjana ovat nykyajan ihmisoikeudet. Sen sijaan sodan kokeneelle polvelle on itsestäänselvyys, ettei mukavin vaihtoehto ollut koskaan valittavissa.

Saksalaiskontaktit nähdään usein yksioikoisesti natsismin kannattamisena, koska oma tietoisuus Saksan historiasta ja suomalais-saksalaisten suhteiden ja kontaktien vaiheista ei ulotu edes Hitlerin tuolle puolen. Kun 1930–40-lukujen maailmanhistoriasta ei muisteta kunnolla muuta kuin natsit, niin samankaltaisuudet tulkitaan ilman muuta natsismin vaikutukseksi ja myötäilyksi.

Kirjailija Sirpa Kähkönen jopa todisteli kansallissosialismin vaikutusta Suomessa vetoamalla muun muassa siihen, että hänen tutkimassaan maakuntalehdessä korostettiin vuonna 1940 kansallista yksimielisyyttä ja siinä oli suopeita kirjoituksia äitien terveyden edistämisestä – vieläpä ilmoitus ”rukiille elintilaa”.

Tarttuvan fraasin toisto tuskin kuitenkaan kertoo natsismin ihailusta enempää kuin 1980-luvun perestroika- ja glasnost-sloganit haikailuista neuvostokommunismiin, tai nykyään englanninkielisten termien käyttö Bushin politiikan ihailusta. Yksimielisyys- ja kansanterveysteemoista oli puolestaan keskusteltu fennomaanien piirissä jo kaukana 1800-luvulla. Ei niitä tarvinnut käydä kansallissosialisteilta hakemassa.

”Fasismin” mystifioiminen

Nykyään tunnutaankin yhä vähemmän tajuavan, että yhtäläisyydet eivät yksinään todista mitään, sillä natsit ja fasistit eivät keksineet mitään uutta. Päinvastoin: heidän piirteisiinsä kuului myös aatteellinen mahous. He eivät keksineet juuri mitään uutta, vaan hyödynsivät vanhoja virtauksia, joista he vetivät eräitä niin monenteen potenssiin, että alkuperäistä oli mahdoton tunnistaa, ja lopputuloksena oli tragedia. Suurin osa ilmiöistä oli jollain tasolla yhteisiä ajan kaikille piireille.

Natsit ja fasistit eivät keksineet nationalismia, vaan tämä oli 1800–1900-lukujen kaiken ja kaikkien läpi kulkema ajatus muutenkin, käytännössä jopa kommunistien. He eivät keksineet sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalista reformismia, vaan niiden nimeen olivat vannoneet kaikki poliittiset suuntaukset jo kauan ennen heitä. He eivät keksineet rasismia, joka näkyi jo aiemmin imperialismissa ja sosiaalidarwinismissa (johtamatta silti rotupohjaiseen tuhoajatteluun). He eivät keksineet antisemitismiä, vaan kaikkialla vallitsi vähintään ”ei kelpuuteta klubiin”-ajattelu – ilman että olisi edes visioitu Auschwitzia. He eivät keksineet militarismia, joka oli jo olemassa, mutta rajoittui yleensä siihen, että sankaruus liittyi maanpuolustukseen. He eivät keksineet sukupuolierottelua maskuliiniseen soturiin ja feminiinisen kodin hengettäreen ja synnyttäjään, vaan tämä oli keskisäätypohjainen ajatus jo aiemmin – maltillisemmassa muodossa. Ja niin edelleen. He eivät keksineet edes keskitysleirejä – ainoastaan näiden muuttamisen teollisen tappamisen instrumenteiksi.

Näin ollen yhtäläisyydet kertovat hyvin harvoin siitä, että joku olisi ottanut mallinsa natseilta. Mallit lähtivät lähes kaikkien suuntausten enemmän tai vähemmän yhteisistä juurista, ja natsien variaatio oli radikaalein. Omaa kunnollisuuttaan painottaneet keski- ja yläluokka hymähtelivät heille. Suomen saksalaisystävien valtaosa ei haaveksinut löytävänsä Hitlerin Saksasta uutta maailmanselitystä tai edes Uutta Eurooppaa, vaan jotain nuoruudestaan. Kaava oli siltä osin sama kuin nykyajan vanhoilla 1960–70-lukulaisilla. Saksan-ystävät olivat nuoruudessaan opiskelleet Saksassa ja muistivat sen jokaisen tieteenalan ja muunkin kehityksen kärkimaana. Lisäksi he muistivat sen maana, joka tuli Suomen avuksi vuonna 1918. He kaipasivat modernisoitua keisarin Saksaa; natsismi oli epämukava rasite, joka oli syytä vaieta pois. Ihailua se synnytti vain aivan äärioikealla.

Eikä neuvostovastaisuuteenkaan tarvittu mitään fasismisympatioita. Voi kysyä, miksi vuoden 1941 suomalainen olisi pitänyt Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa ja sen mukana laajemmin Saksan ja liittoutuneiden sotaa yksiselitteisesti taisteluna totalitarismin ja demokratian välillä? Toisen taistelevan leirin kärkikuvana oli Stalin, ja tuohon mennessä Hitler oli paljonkin virkaveljeään jäljessä joukkomurhaajana sekä tosiasiallisesti että maineeltaan. Ja kun oma henki oli kyseessä, ei voinut olla kovin herkkä aseveljen puutteille – vaikka niitä olikin korostettu 1930-luvulla, jolloin suomalainen lehdistö haukkui natseja kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa.

Faktapohjaisesti ja kontekstintajultaan heikko ajattelutapa saattaa kuitenkin olla se, joka lopulta jää jäljelle. Kun ajallinen etäisyys 1930–40-luvuilta lisääntyy, tietämys väistämättä vähenee. Muistiin jää vain yksi suuri asia, suuri pahuus – natsismi. Kaikki suhteutetaan siihen eikä mistään muusta olla edes kiinnostuneita. Kaikki muut ilmiöt, olkoon kuinka itsenäisiä tahansa, joko unohtuvat tai nähdään vain tuon yhden suuren ilmiön sivujuonteena. Tosin samoin käynee 1960–70-luvuille: lopulta niistä muistetaan vain suomettumissyytökset – ja ne listat, joita ei ole nähty.

Mitä erityisesti 1930–40-lukuihin tulee, edellä hahmoteltu suuntaus vahvistunee siksikin, että se on yleiseurooppalainen. Euroopassa on mahdotonta saada läpi vivahteita ja eroavuuksia, koska lähes kaikkialla vihollinen oli Saksa. Se oli paha ja se lyötiin. ”Erillis”-selityksistä ei olla kiinnostuneita, eikä ole sellaisia sukupolvia kuin Suomessa, jotka tarvitsivat uuspatriotismia omaksi rehabilitaatiokseen.

Esimerkiksi Saksan nuori sukupolvi suhtautuu natseihin yksinomaan pahuutena ja kokee olevansa samalla puolella kuin näiden uhrit, omasta saksalaisuudestaan huolimatta. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta edes tarvittavan, kun koetaan oltavan eri joukkoa kuin sota-ajan saksalaisuus. Muistan oman hämmästykseni, kun käsittelimme Humboldt-yliopistossa vetämälläni kurssilla Englannin ja Saksan kilpajuoksua Norjaan keväällä 1940. Eräs saksalaisopiskelija kommentoi, että totta kai Englannilla oli oikeus tunkeutua Norjaan, koska Englanti taisteli Hitleriä vastaan. Norjan mahdolliset omat mielipiteet ja oikeudet yrittää pysyä sodan ulkopuolella eivät häntä kiinnostaneet lainkaan.

Tämä ajattelutapa voi tulla Suomessakin yleisemmäksi ajan mukana. Se voi yleistyä sellaisen sukupolven silmissä, joka todella ei tunne Suomen sodista jo käytyä keskustelua, tunnistaa historialliselta tietämykseltään korkeintaan natsit ja Väinö Linnan ja soveltaa arvioissaan oman aikansa moraalikriteereitä. Nykyajan ihminen lisäksi olettaa useimmiten, että parhaat vaihtoehdot olivat aina valittavissa. Tällainen suhtautuminen voi tulla yleisemmäksi ilman mitään vääristelytarkoitustakaan.

Artikkeli ilmestyi kesäkuussa Kanava-lehdessä (4-5/2008) Julkaistu Agricolassa tekijän luvalla.

[Apatiitti]

Mitä erityisesti 1930–40-lukuihin tulee, edellä hahmoteltu suuntaus vahvistunee siksikin, että se on yleiseurooppalainen. Euroopassa on mahdotonta saada läpi vivahteita ja eroavuuksia, koska lähes kaikkialla vihollinen oli Saksa. Se oli paha ja se lyötiin. ”Erillis”-selityksistä ei olla kiinnostuneita, eikä ole sellaisia sukupolvia kuin Suomessa, jotka tarvitsivat uuspatriotismia omaksi rehabilitaatiokseen.

Esimerkiksi Saksan nuori sukupolvi suhtautuu natseihin yksinomaan pahuutena ja kokee olevansa samalla puolella kuin näiden uhrit, omasta saksalaisuudestaan huolimatta. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta edes tarvittavan, kun koetaan oltavan eri joukkoa kuin sota-ajan saksalaisuus. Muistan oman hämmästykseni, kun käsittelimme Humboldt-yliopistossa vetämälläni kurssilla Englannin ja Saksan kilpajuoksua Norjaan keväällä 1940. Eräs saksalaisopiskelija kommentoi, että totta kai Englannilla oli oikeus tunkeutua Norjaan, koska Englanti taisteli Hitleriä vastaan. Norjan mahdolliset omat mielipiteet ja oikeudet yrittää pysyä sodan ulkopuolella eivät häntä kiinnostaneet lainkaan.

Muistaakseni se oli Seppo Ahti, joka Enkelten keittiössä (viihdeohjelma vuodelta 1989, tiedoksi teille nuoremmille) aikoinaan pahoitteli sitä miten neuvostopanssarit murskasivat lupaavasti alkaneen yhteiskunnallisen kokeilun Berliinissä vuonna 1945. Nuoremmille myös tiedoksi että kyseessä oli tuolloin sarkasmi.

[Emma-Liisa]

Eräs saksalaisopiskelija kommentoi, että totta kai Englannilla oli oikeus tunkeutua Norjaan, koska Englanti taisteli Hitleriä vastaan. Norjan mahdolliset omat mielipiteet ja oikeudet yrittää pysyä sodan ulkopuolella eivät häntä kiinnostaneet lainkaan.

Tässä on olennaista jälkimmäinen lause: "hyvän" päämäärän nimissä iso maa saa tehdä pienelle maalle mitä tahtoo. Toki Norja valitsi puolensa, kun ei vastustanut englantilaisten miinoituksia. Mutta yleisemmin on pelottavaa, jos historiantutkimuksessa asioita katsellaan vain "hyvien" liittoutuneiden näkökulmasta ja pieneltä maalta riistetään oikeus olla subjekti. Äärimmäinen esimerkki on Viroa koskeva "hehän olivat voittajan puolella".

[tsadilainen]

Faktapohjaisesti ja kontekstintajultaan heikko ajattelutapa saattaa kuitenkin olla se, joka lopulta jää jäljelle. Kun ajallinen etäisyys 1930–40-luvuilta lisääntyy, tietämys väistämättä vähenee. Muistiin jää vain yksi suuri asia, suuri pahuus – natsismi. Kaikki suhteutetaan siihen eikä mistään muusta olla edes kiinnostuneita. Kaikki muut ilmiöt, olkoon kuinka itsenäisiä tahansa, joko unohtuvat tai nähdään vain tuon yhden suuren ilmiön sivujuonteena. Tosin samoin käynee 1960–70-luvuille: lopulta niistä muistetaan vain suomettumissyytökset – ja ne listat, joita ei ole nähty.

Eli mahdollisesti jatkossa 1960- ja 1970-luku muistetaan aikana, jolloin kaikki olivat joko 'toisinajattelijoita' tai 'vanhoja stalinisteja' (tai Stasin agentteja).

[ekyto]

Median pohjalta voisi luulla, ettei punaista terroria tai vuoden 1917 sisäpoliittista kaaosta olisi ollut olemassakaan. Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen,

Eiköhän punaiseen terroriin syyllistyneistä ja syyttömistäkin suuri osa pyytänyt anteeksi hengellään jo sodan lopuvaiheessa ja välittömästi sodan jälkeen tapahtuneissa "puhdistuksissa". Jokunen saattoi pelastautua Venäjän puolelle, mutta moni heistä luultavasti kuoli Stalinin "puhdistuksissa" myöhemmin. Valkoiseen terroriin syyllistyneet sen sijaan armahdettiin sodan jälkeen.

[Jyrki Ilva]

Eli mahdollisesti jatkossa 1960- ja 1970-luku muistetaan aikana, jolloin kaikki olivat joko 'toisinajattelijoita' tai 'vanhoja stalinisteja' (tai Stasin agentteja).

Välillä tuntuu, että näin on jo nyt. Niin mielenkiintoinen ilmiö kuin esim.
1970-luvun taistolaisuus olikin, se on saanut 1970-luvun historiakuvassa
suhteettoman suuren roolin.

Kaikille 1970-luvulla eläneille tai vuosikymmenestä muuten vain
kiinnostuneille voi muuten suositella Minna Sarantola-Weissin
keväällä ilmestynyttä kirjaa "Reilusti ruskeaa. 1970-luvun
arkea" (WSOY), joka on varmasti yksi tämän vuoden hauskimmista
historiateoksista. Hesarin kirjaesittely kertoo hyvin mistä on kyse:

Raija Forsström: Kaamean ihana 1970-luvun arki (HS 9.5.2008)

[Toni Selkala]

Argumentoihan Vares kiinnostavalla tavalla, mutta lopulta en ole aivan varma siitä mikä kaiken tuon argumentoinnin lopullinen tarkoitus sitten on. Päällimmäisenä tuntuu välittyvän kuva historiallisen näkemyksen yksipuolistumisesta, jonka syyllinen kauttarantain on uusi tieteenteoria, jonka seurauksena tapahtumat pelkistetysti olisivat vain "retoriikkaa, diskurssia tai rekonstruoimista postmodernien teorioiden mukaisesti." Tämä ei liene foorumi keskustella tieteenteorioiden paremmuudesta, mutta voisin kuvitella, että osaltaan juuri nämä "uudet" (1) tieteentekemisen teoriat ovat auttaneet laventamaan sitä alaa, jolla ilmiöitä voidaan tarkastella. Mikäli näitä teorioita käytetään laiskasti ja puolivillaisesti ne tuottavat aivan yhtä kelvotonta tulosta, tietenkin, kuin kaikki muutkin tieteen dogmat.

Toisena erikoisena piirteenä pidän kirjoituksessa kautta linjan toistuvaa nyky-yhteiskunnan arvojen ykseyttä: on länsimaista ihmisoikeutta, maallista yhteiskuntaa jne. Käsittääkseni tänäkin aikana yhteiskuntamme on moniarvoinen samoin kuin se on ollut Vareksen käsittelemänä aikana. Ehkäpä siksi binääriset oppositiot hyvään ja pahaan, voittajiin ja häviäjiin ovat aina tuomittuja epäonnistumaan koska ne harvoin toisintavat mitään tosiasiallisesti havaittavaa. Tähän toki Vareskin puuttuu tuodessaan esiin sen miten yhteisestä arvopohjasta eurooppalaiset valtiot itsensä rakensivat 1900-luvulla.

Monissa kohdissa voin kyllä katsoa voivani yhtyä Vareksen argumentointiin, erityisesti mitä tulee kulttuuriälymystön tapaan käyttää historiankuvaa oman kirjallisen tuotoksensa arvon pönkittämiseen. Jokainen muistaa kertoa, miten laajaa taustatyötä on kirjan eteen tullut tehtyä, mutta jahka kirjasta joku tohtii osoittaa selviä virheitä tuossa paljon paasatussa taustamateriaalissa tapahtuu aiemman tiedon transformaatio taiteeksi. Ja taidettahan ei saa kritisoida jos se kerran on oikein palkinnonkin saanut.

Yhtä kaikki, Vareksen puheenvuoro on varmasti tervetullut lisä suomalaiseen historiakeskusteluun. Se nostaa esiin monia perusteltujakin huolenaiheita (nuorten) tietämyksen kapea-alaisuudesta ja epämääräisyydestä. Toki voidaan kysyä osasivatko Vareksen opiskelutoverit omana aikanaan yhtään paremmin niitä syitä, jotka olivat johtaneet heidän oman poliittisen agendansa luomiseen. Ehkä nykyään tunnetaan Vihreän liikkeen alkutaival ja sen vastapooli siinä missä Kekkosen päivinä piti tietää kekkostriviaa. Jos tietämys onkin muuttunut, tokko sen absoluuttinen määrä on vähentynyt, vaikka ajan kultaamissa muistoissa näin saattaakin näyttää.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

(1) Diskursseista puhuvat ranskalaiset jo viimeistään 1960-luvulla ja Faeyerabendin postmoderni teoriakin taitaa olla 1960-luvun lopun tuotosta samoin kuin Kuhnin paradigmatkin tai Wittgensteinin Varmuudesta esittämät näkemykset, jotka ajoittuvat jo 1940-luvun loppuun 1950-luvun alkuun.

[Antero S]

Argumentoihan Vares kiinnostavalla tavalla, mutta lopulta en ole aivan varma siitä mikä kaiken tuon argumentoinnin lopullinen tarkoitus sitten on.

Minullekin jäi tunne kuin istuisi tyhjän päällä. Mihin dosentti Vesa Vares oikein pyrkii?

Vares aloittaa kirjoituksen toteamuksella, että nykynuorison historiantuntemus on heikko. Hän perustelee tätä sillä, että kaksi nykynuorta (eräs idols-kilpailija ja eräs missi) eivät ole osanneet sijoittaa Suomen itsenäiseksi tulemista edes oikealle vuosikymmenelle sekä - ja ilmeisesti kokemuksillaan. Tästä hän yleistää johtopäätöksen, että nykynuorten historiantuntemus olisi (luvattoman) heikko.

Koululaitos on ensisijaisesti vastuussa historianopetuksesta. Nykynuorten perspektiivi on 30 vuotta Vareksen perspektiiviä edellä. Toisia kysymyksiä – uusia - opetetaan kouluissa nykyään. Kouluissa tappelevat eri aineet keskenään opetustunneista. Vanhoja aiheita on pudonnut pois. Onko todella Suomen koululaitos alkanut yhtäkkiä tuottaa historiasta mitään tietämättömiä nuoria? Kaikella kunnioituksella Vareksen kokemuksia kohtaan luulisi, että Vareksen lausunto vähintäänkin perustuisi laajoihin sosiologisiin tutkimuksiin – mutta Vareksen epäuskottava väite osoittautuu perustuvan kahden tytön lehtihaastatteluihin! Käsittääkseni Vareksen näkemys kuuluu klassiseen ”nuoriso on kaameaa nykyään” piiriin.

Tämän jälkeen Vares siirtyy käsittelemään eri yhteiskunnallisessa keskustelussa esitettyjä mielipiteitä poliittisista trendeistä. Näitä hän käsittelee koko joukon tyyliin toisaalta – toisaalta mutta ei oikein ota kantaa puoleen sun toiseen. Lukija ei saa irti mitään.

Mitä jää käteen? Ei mitään.

Toki voidaan kysyä osasivatko Vareksen opiskelutoverit omana aikanaan yhtään paremmin niitä syitä, jotka olivat johtaneet heidän oman poliittisen agendansa luomiseen. Ehkä nykyään tunnetaan Vihreän liikkeen alkutaival ja sen vastapooli siinä missä Kekkosen päivinä piti tietää kekkostriviaa. Jos tietämys onkin muuttunut, tokko sen absoluuttinen määrä on vähentynyt, vaikka ajan kultaamissa muistoissa näin saattaakin näyttää.

Tai paremminkin osasko sen ajan missit ja idols-kilpailijat. Näiden historiatietämyksen tasoon Vareksen esitys perustuu. Siksi niihin pitää verrata.

[nylander]

Monissa kohdissa voin kyllä katsoa voivani yhtyä Vareksen argumentointiin, erityisesti mitä tulee kulttuuriälymystön tapaan käyttää historiankuvaa oman kirjallisen tuotoksensa arvon pönkittämiseen. Jokainen muistaa kertoa, miten laajaa taustatyötä on kirjan eteen tullut tehtyä, mutta jahka kirjasta joku tohtii osoittaa selviä virheitä tuossa paljon paasatussa taustamateriaalissa tapahtuu aiemman tiedon transformaatio taiteeksi. Ja taidettahan ei saa kritisoida jos se kerran on oikein palkinnonkin saa

Palaisin vielä kerran esimerkinomaisesti erääseen viimeaikaiseen kirjalliseen tuotokseen, nimittäin Sanna Ravin romaaniin Ansari. Teoksen päähenkilöä luonnehditaan puheenalaisessa Kanava-lehden artikkelissa seuraavasti: "Hahmo tyypitellään niin pitkälle ja tekee niin merkillisiä ratkaisuja, että tuloksena on karikatyyri. Ei aivan mahdoton, mutta miltä tahansa laajemmalta näkökulmalta katsottuna niin outo, että sillä ei ole edes kuriositettiarvoa."

Puolestani olen jokseenkin päinvastaista mieltä. Karikatyyrin tarkoitushan on liioittemalla nostaa esiin kohteen kaikkein olennaisimmat piirteet. Juuri siksihän visuaalisia karikatyyrejä joskus sanotaan "enemmän kohteensa näköisiksi kuin kohde itse".

Kirjailija Sanna Ravin intentioita tuntematta on tietysti paha mennä sanomaan mitään ehdotonta siitä, mitä kirjailija on luomallaan romaanihenkilöllä A. Kivekäs viime kädessä tarkoittanut. Itse kirjoitin näille verkkosivuille jo viime talvena ns. valistuneen (?) arvaukseni, jonka mukaan Ansari on eräänlainen "musta metafora" koko Suomen jatkosodan aikaisesta mentaalisesta tilasta. Lainasin tuolloin Matti Klingen päiväkirjoissaan käyttämää, mielestäni osuvaa luonnehdintaa "fascistoidinen". Lukukokemus vain vahvistui kuunnellessa kuluneen kesän aikana radioteatterin esittämää kirjasta tehtyä kuulokuvaa "isänmaiden heinäkuussa". - Ei kai kukaan tosissaan kuvittele, että esim. "Suomen lotaksi" valittu neitokainen kaikkine vaiheineen (jotka päätyvät klinikan kautta pesulajunaan) todella kuvaisivat reaalista henkilöä.

Mistä sitten tietää, millainen oli Suomen henkinen tila mainittuina vuosina? Käsitykseni mukaan sen pystyy ainakin pääpiirteissään hahmottamaan mielessään perehtymällä aikakaudelta peräisin olevaan kirjalliseen ym. materiaaliin. Jatkosodan aikaisen sanoma- ja aikakauslehdistön silmäileminen auttaa jo pitkälle. Sitä paitsi on painettunakin saatavissa runsaasti eräänlaista personalia-tyyppistä kirjallista materiaalia , jota lukiessa aikakauden henkinen ilmapiiri kyllä alkaa nopeasti paljastua avoimin silmin lukevalle. Vain yhden esimerkin mainitakseni mieleen tulee Martti Haavion ja hänen puolisonsa Elsa Enäjärvi-Haavion julkaistu kirjeenvaihto jatkosodan ajalta (nide nimeltä Itään). Muistan, kuinka sosiaalipolitiikan professori Keijo Rahkonen eräässä taannoisessa radio-ohjelmassa ihmetteli, kuinka korkeimman akateemisen oppiarvon saavuttaneen avioparin ajattelu saattoikin olla niin läpikotaisin hurmoksellisen nationalismin syövyttämää. Edes kirjalliseenkaan materiaaliin ei ole pakko tyytyä, vaan vuosien 1940 - 1942 tunnelmista antaa korvin kuultavan todisteen vaikkapa Matti Jurvan, Reino Hirvisepän (alias "Palle") ja muiden laulelmat äskeisvuosina uudelleen julkaistulla levyllä "Molotohvin koktaili". Tietenkin kysymys on propagandasta, mutta kaipa sieltä kesän 1941 "riemusodan" (esim. 20.7.1941 pidetyn asemiesillan) todellisetkin tunnelmat aivan aitoina tulevat esiin.

Tällaisiin asioihin ei Toni Selkälän (pelkästään?) arvostama tieteellinen, "virheitä osoittava" tutkimus juuri ole käsiään liannut. Olisiko kuitenkin niin, että se on sellaiseen liian poliittisesti korrektia, kuten sanonta kuuluu. En minä tässä tämän kummempaa "transformaatiota" kykene näkemään.

[Emma-Liisa]

Ansari on eräänlainen "musta metafora" koko Suomen jatkosodan aikaisesta mentaalisesta tilasta.

Sanomatalon haastattelussa Ravi sanoi tarkoituksensa olleen kuvata ihanteellista ihmistä *yleensä*. Aikoinaan ihanteellisuus kohdistui isänmaahan, sittemmin ideologiaan, mutta sielullinen rakenne on Ravin mielestä sama.

Ei kai kukaan tosissaan kuvittele, että esim. "Suomen lotaksi" valittu neitokainen kaikkine vaiheineen (jotka päätyvät klinikan kautta pesulajunaan) todella kuvaisivat reaalista henkilöä.

Tästä olen samaa mieltä.

Sitä paitsi on painettunakin saatavissa runsaasti eräänlaista personalia-tyyppistä kirjallista materiaalia , jota lukiessa aikakauden henkinen ilmapiiri kyllä alkaa nopeasti paljastua avoimin silmin lukevalle.

Nimenomaan tämä henk.koht. materiaali on mielestäni kiinnostavintä. Sota-aikanahan vallitsi sensuuri (koski tietysti myös kirjeitä ja sitä paitsi omaisia oli syytä rohkaista), ja muutenkin materiaalia tuotettiin "keskusjohtoisesti" (TK-miehet, valtioneuvoston alainen Valtion tiedoituslaitos jne.)

Vain yhden esimerkin mainitakseni mieleen tulee Martti Haavion ja hänen puolisonsa Elsa Enäjärvi-Haavion julkaistu kirjeenvaihto jatkosodan ajalta (nide nimeltä Itään). Muistan, kuinka sosiaalipolitiikan professori Keijo Rahkonen eräässä taannoisessa radio-ohjelmassa ihmetteli, kuinka korkeimman akateemisen oppiarvon saavuttaneen avioparin ajattelu saattoikin olla niin läpikotaisin hurmoksellisen nationalismin syövyttämää.

Hm, oliko Ehrenburgin "tapa saksalainen" sitten jotenkin humanistinen sanoma?

Yleisesti, jos nykyiset professorit lausuvat tällaista, niin heidän koulutuksessaan täytyy olla vakavia puutteita. Eli puuttuu juuri tuo Vareksen peräämä aikakauden ja sen aatteiden tuntemus.

vuosien 1940 - 1942 tunnelmista antaa korvin kuultavan todisteen vaikkapa Matti Jurvan, Reino Hirvisepän (alias "Palle") ja muiden laulelmat äskeisvuosina uudelleen julkaistulla levyllä "Molotohvin koktaili". Tietenkin kysymys on propagandasta, mutta kaipa sieltä kesän 1941 "riemusodan" (esim. 20.7.1941 pidetyn asemiesillan) todellisetkin tunnelmat aivan aitoina tulevat esiin.

Kannattaa myös muistaa myös piiloviestit, vaikkapa Miliza Korjuksen Warum?

Juuri piiloviestien ymmärtäminen taitaa olla nykyajan suoraviivaisille lukijoille liian vaikea ymmärtää. Mutta ehkä alku on jos ymmärtää, ettei kaikkea menneessä voi simsalabim ymmärtää.

[Toni Selkala]

Tällaisiin asioihin ei Toni Selkälän (pelkästään?) arvostama tieteellinen, "virheitä osoittava" tutkimus juuri ole käsiään liannut. Olisiko kuitenkin niin, että se on sellaiseen liian poliittisesti korrektia, kuten sanonta kuuluu. En minä tässä tämän kummempaa "transformaatiota" kykene näkemään.

Ensin lie syytä antaa synninpäästö taiteelle, mikäli olen luonut kuvan, että olisin valmis hylkäämään koko taiteen, jollei se kykene tuottamaan tosiasioihin pohjaavaa faktataidetta. Taiteella on sijansa ja itsekin nautin hyvästä kirjasta, en vain voi hyväksyä sitä miten yksi toisensa jälkeen taiteilijat käyttävät viitekehyksenään oletettuja tosiasioita, mutta mikäli näistä väitetyistä tosiasioista keskustellaan kriittisesti se on taiteilijoiden itsensä mielestä tieteilijöiden astumista taiteilijoiden varpaille.

Itse näkisin mieluummin rehellisen jaottelun faktakirjallisuuden ja todellisuudesta ammentavan taiteen välillä: Molempia ei voi saavuttaa, joten miksi moiseen edes pyrkiä? Usein päälleliimattu historiallinen viitekehys toimiikin myyntivalttina markkinoilla aivan samoin kuin dekkarien asettaminen ajankohtaisiin rikollisuuden muotoihin (aikoinaan mysteeri-, sarja- ja rituaalimurhaajat nykyisin hakkerit ja bioterroristit). Uskoisin monen kirjailijan tekevän valintansa varsin tietoisesti ja antamillaan haastatteluilla he edelleen vahvistavat kuvaa tieteellisestä tarkkuudesta, kunnes joku uskaltautuu osoittamaan tuon tarkkuuden suhteellisuuden.

Mitä tulee tieteilijöiden haluun puuttua esimerkiksi tässä säikeessä toistuvaan sodan käsittelyyn tieteessä, kirjoittaa tänään (12. 8. 2008) Helsingin Sanomien D-osassa Mirkka Lappalainen nimenomaisesti nykytieteilijöiden halusta enemmänkin pohtia näitä mainitsemiasi poliittisesti herkkiä aiheita enemmänkin kuin tapahtumahistoriaa ja suurta kertomusta. Samalla myös sodista kirjoitetaan yliopistolla monimuotoisesti, kuten esimerkiksi Lappalaisenkin kirjoituksessa esiin nostama Markku Jokisipilä tekee. Jokisipilän toimittamassa teoksessa Sodan totuudet käsitellään ainakin allekirjoittaneen mielestä sotaa varsin monipuolisesti. Kirjan viimeisessä artikkelissa Ilona Kemppainen kirjoittaa otsikolla Sodan kuvauksesta sodan kokemukseen -- Sotia koskevan historiakeskustelun laajeneminen ja moniarvoistuminen, jossa Kemppainen käsittääkseni likaa kätensä juuri kaunokirjailijoiden tapaan. Hän toki myöntää, ettei tällainen sodan kuvan muuttaminen ole yksin historioitsijoiden tehtävä:

Sotahistorian rajaaminen itsessään alkaa tuottaa onlgemia, kun pohdimme sodan ja inhimillisen elämän koko kenttää. Historia on vain yksi oppiala monien joukossa, jonka piirissä kiinnostus sotiin on viime vuosina lisääntynyt. [---] On kuitenkin hyvä huomata, että vain osa tässä artikkelissa mainitsemistani uuden sotahistorian edustajista mieltää itsensä historioitsijoiksi. (s. 250)

Tämän jälkeen Kemppainen luettelee pitkän listan erilaisia tieteen- ja myös taiteenlajeja, jotka voivat ja myös osallistuvat keskusteluun käsityksemme muotoutumisesta. Yhtenä näistä kaunokirjallisuus. En kuitenkaan näkisi asiaa niin, että kaunokirjallisuus olisi tässä keskustelussa muiden kuvaa muokkaavien tekijöiden kritiikin ulkopuolella, kuten tässä säikeessä on pyritty osoittamaan. Mikäli pyrkimyksenä on vaikuttaa on kestettävä vaikuttamisen muassaan tuoma kritiikki. Vareksen arvostelu on siten asiallista ja rakentavaa kritiikkiä, joka kohdistuu kaunokirjallisuuden esittämään ja rakentamaan kuvaan historiasta. Voidaanko kaunokirjallisuudelta sitten vaatia objektiivisuutta yhtään sen enempää kuin tutkijoiltakaan. Mielestäni ei. Tämän ei silti tulisi tarkoittaa, etteivätkö luodut kuvat olisi samalla tavoin alisteisia toisten kuvaa muokkaavien subjektien arvostelulle. Se minkä painoarvon Vareksen kritiikki lopulta saa riippuu lopultakin keskustelun lopputuloksesta.

Kyse lienee loppujen lopuksi siitä, että monet näkevät taiteeseen kohdistuvan kritiikin suoraan kritiikiksi itse taidetta kohtaan, vaikka mielestäni Vares tuo artikkelissaan varsin selvästi esiin kohdistavansa kritiikin yksinomaan sen luomaa kuvaa vastaan. Mielestäni keskusteluun tuotavaa substanssia tulee voida kritikoida siitä riippumatta millä foorumilla kyseinen substanssi tuodaan esiin. Siksipä vaikka Linnan romaaneja voidaan arvostaa taiteena samalla kun niiden kontribuutio kuvallemme itsenäisyyden alkuajoilta aina sotien loppuun voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Nämä kaksi ovat siinä mielessä erillisiä kenttiä. Analogisesti voitaisiin kaiketi todeta, että vaikka arvostamme Aristotelesta voimme nykyään katsella kriittisesti ns. aristoteelista maailmankuvaa.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[nylander]

Kiitän Toni Selkälää asiallisesta ja perusteellisesta vastauksesta. En enää (ainakaan tällä erää) puutu erilaisten historiakuvien oikeellisuuteen näkökulmasta tiede versus taide.

Totean kuitenkin, että en parhaalla tahdollakaan kykene näkemään sotahistorian poliittisen taustan tutkimusta nykyiselläänkään yhtä moniarvoisena kuin Toni Selkälä ja Mirkka Lappalainen sen ilmeisesti näkevät. Tästä pari esimerkkiä:

Jokisipilän toimittamassa teoksessa Sodan totuudet käsitellään ainakin allekirjoittaneen mielestä sotaa varsin monipuolisesti.

Mainitun teoksen pohjana on Turussa myöhäissyksyllä 2006 järjestetty ns. sotaseminaari, jonka anti oli yleisilmeeltään voisiko sanoa jähmeän perinteinen. Lähes ainoana valopilkkuna seminaarissa ja ssen pohjalta myöhemmin koostetussa kirjassa oli juuri Selkälän mainitsema Markku Jokisipilä.

Mirkka Lappalainen itsekin myöntää kolumnissaan (HS 12.8.2008):
"Talvisodan rauha ja Suomi-Saksa -suhde ovat kansallisen historian ydinkysymyksiä. Nuori tutkija ei välttämättä halua lähteä seikkailemaan kentälle, jolla professorit, veteraanit ja arvovaltaiset poliitikot ammuskelevat poteroistaan." Suomeksi sanottuna tämä kai tarkoittaa, että konservatiivisuuden paine on valtava. Juuri Markku Jokisipilän, nuoren mutta jo etabloituneen tutkijan, perinteistä moniarvoisemmat näkemykset saivat äskettäin osakseen täyslaidallisen tällaiselta arvovaltaiselta poliitikolta, joka ei itse ole tiettävästi tutkinut yhtään mitään. Veli-Pekka Leppäsen arvio (Kanava 6/2008) kyseisen poliitikon historiapoliittisista kannanotoista oli todella lempeästi muotoiltu:"Enimmäkseen on järki voittanut, siellä täällä heittänyt."

[Emma-Liisa]

Kiitän Toni Selkelää erittäin hyvästä kirjoituksesta.

Haluan kommentoida vain tätä:

Siksipä vaikka Linnan romaaneja voidaan arvostaa taiteena samalla kun niiden kontribuutio kuvallemme itsenäisyyden alkuajoilta aina sotien loppuun voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

Mielelläni totean, että Linnan romaanit antoivat 50-60-luvulla erittäin paljon myös historian kannalta. Ne tarjosivat uuden tulkinnan, jonka useimmat saattoivat hyväksyä ka samalla ne heijastivat oman aikansa "historiallista kompromissia".

En kuitenkaan ymmärrä, miksi Linnan romaanit olisivat niin "pyhiä", ettei niitä voisi nykysin arvostella. Ensinnäkin tutkimus on mennyt eteenpäin. Toiseksi, samalla kun Linna kaatoi vanhan myytin suomalaisuudesta, hän pystytti uuden (ja käytti siinä vanhojakin rakennusaineena). Kolmanneksi, Linnalla oli omat sokeat kohtansa: sivistyneistön lisäksi naisten kuvaus on yksipuolista.

Niin, miksi ihmeessä saa vapaasti kirjoittaa, että "Waltari ei onnistunut työväestön kuvauksessa, hyvästä yrityksestä huolimatta", mutta Linnan puutteista pitäisi olla vaiti? Ei kukaan kirjailija ole täydellinen. Tolstoin Sodassa ja rauhassa Pierren kohtaama talonpoika oli täysin idealisoitu, mahdollisimman kaukana "todellisista" musikoista, Tolstoin omien ideoiden henkilöitymä.

[Emma-Liisa]

Mirkka Lappalainen itsekin myöntää kolumnissaan (HS 12.8.2008):
"Talvisodan rauha ja Suomi-Saksa -suhde ovat kansallisen historian ydinkysymyksiä. Nuori tutkija ei välttämättä halua lähteä seikkailemaan kentälle, jolla professorit, veteraanit ja arvovaltaiset poliitikot ammuskelevat poteroistaan." Suomeksi sanottuna tämä kai tarkoittaa, että konservatiivisuuden paine on valtava.

Se oli kuitenkin paljon valtavampi silloin, kun Klinge, Jussila ym. olivat nuoria. Onko nuorilla tutkijoilla nyt vähemmän rohkeutta? Vai ovatko muut, vähemmän tutkitut aiheet heille itselleen kiinnostavampia?

Juuri Markku Jokisipilän, nuoren mutta jo etabloituneen tutkijan, perinteistä moniarvoisemmat näkemykset saivat äskettäin osakseen täyslaidallisen tällaiselta arvovaltaiselta poliitikolta, joka ei itse ole tiettävästi tutkinut yhtään mitään. Veli-Pekka Leppäsen arvio (Kanava 6/2008) kyseisen poliitikon historiapoliittisista kannanotoista oli todella lempeästi muotoiltu:"Enimmäkseen on järki voittanut, siellä täällä heittänyt."

Lipposella on varsin teleologinen asenne historiaan. Puuttuu vain että hän sanoisi Kaitselmuksen viisaasti johtaneen Suomea aikojen halki. Nyt hän puhuu vain "onnenpotkuista".

Mitä Lipposen näkemykseen Suomen sotavuosista tulee, niin eihän siinä ole kyse mistään muusta kuin mikä pätee aina: korostetaan historiassa niitä asioita, jotka omana aikana ovat tärkeitä. Kun liityttiin EU:hun, sopii näyttää Ruotsin pääministerille filmiä Tali-Ihantalasta ja korostaa Saksan apua ko. taistelussa.

[Tapio Onnela]

Juuri Markku Jokisipilän, nuoren mutta jo etabloituneen tutkijan, perinteistä moniarvoisemmat näkemykset saivat äskettäin osakseen täyslaidallisen tällaiselta arvovaltaiselta poliitikolta, joka ei itse ole tiettävästi tutkinut yhtään mitään. Veli-Pekka Leppäsen arvio (Kanava 6/2008) kyseisen poliitikon historiapoliittisista kannanotoista oli todella lempeästi muotoiltu:"Enimmäkseen on järki voittanut, siellä täällä heittänyt."

Mutta Jokisipilä antaa kyllä hienosti takaisin "kaunalipposelle" blogissaan:

Paavon taikamoukari heilahti

"Ex-pääministeri Paavo Lipponen antaa mm. allekirjoittaneelle oikein isän kädestä tuoreessa kirjassaan "Järki voittaa". Demarimooseksen kivitaululta saavat aimo ripityksen niin kaunadosentit, viherpiipertäjät, mediapellet kuin kaikki muutkin vainoharhaisia salaliittoteorioitaan kehittelevät nilkit ja satraapit sekä utopistisiin haihatteluihinsa tikahtuvat hipit."

***

"Jälkimaine yhtenä maan historian poliittisesti painavimmista pääministereistä ei riitä Lipposelle. Hän haluaa kansakunnan kaapin päälle myös älykkönä. Pyrkyä on kuin taannoin EU:n komission johtoon, mutta arvostelujen ja kommenttien perusteella noste jää tälläkin kertaa vajaaksi. Tiitisen lista pysyy lukkojen takana, mutta korvaavana tuotteena saamme nyt Lipposen listan maan intellektuaaleista ja älykääpioistä."

ja vielä:

"Entinen internationalisti hilaa Suomen lippua salkoon rystyset valkoisina ja käskee meitä olemaan historiastamme ja identiteetistämme ylpeitä. Kansallista menneisyyttä kriittisesti tarkastelevia hän syyttää oman pesän likaamisesta ja alemmuudentunnosta. Sitä hän ei havaitse, etta hän itse glorifioi toista maailmansotaa ja väistelee kysymyksiä Kylmän sodan kauden politiikasta tavalla, jonka perusteella luulisi hänen saaneen menneisyydenhallintaoppinsa jossain päin Balkania."

Koko blogikirjoitus luettavissa tässä:
http://jokisipila.blogspot.com/2008/06/paavolle.html