Salaiset aseveljet/Oula Silvennoinen

[Emma-Liisa]

suomalaisen oikeusvaltio perusta todella horjui jo 1930-luvulla.

Miksi 30-luvulla? Oliko 1918-9 tai 20-luku jotenkin parempaa aikaa? Tarkoitetaanko tässä kommunistilakien vaikutusta?

30-luvun lopulla luvulla saatiin sentään hallitus eroamaan, kun EK väitti liberaaleja porvareitakin Moskovan ohjauksessa oleviksi. (No, monet pikkulehdet toki olivatkin sieltäpäin rahoitettuja, mutta eihän niillä suurempaa vaikutusta ollut.)

[Emma-Liisa]

Kirjamessujen ohjelma tuli ja siinä on tieto Lars Westerlundin kirjasta Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944, kustantaja Tammi. Lyhyessä esittelyssä sanotaan: "Jatkosodan aikana saksalaisilla oli Suomessa ja Neuvostoliitolta vallatuilla alueella satakunta vankileiriä. Petamon, Sallan ja Kiestingin rintamilla he ottivat noin 9 000 neuvostovankia vuosia 1941-4. Lisäksi n. 20 000 muuta neuvostovankia tuotiin Suomeen erilaisiin rakennustöihin."

Westerlundin haastattelu Turun Sanomissa osoittaa, että Saksan arkistot avattiin vasta pari vuotta sitten:
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts= ... :0:0:0:0:0:

[nylander]

suomalaisen oikeusvaltio perusta todella horjui jo 1930-luvulla.

Miksi 30-luvulla? Oliko 1918-9 tai 20-luku jotenkin parempaa aikaa? Tarkoitetaanko tässä kommunistilakien vaikutusta?

30-luvun lopulla luvulla saatiin sentään hallitus eroamaan, kun EK väitti liberaaleja porvareitakin Moskovan ohjauksessa oleviksi. (No, monet pikkulehdet toki olivatkin sieltäpäin rahoitettuja, mutta eihän niillä suurempaa vaikutusta ollut.)

Ajattelin viestiä laatiessani lähinnä sotaa edeltäneitä vuosia, joihin Silvennoinenkin johdantoluvuissaan kohdistaa valtaosan huomiostaan. Mutta mikäpä siinä, kyllä minun puolestani luonnehdinta sopii kuvaamaan koko vuodesta 1918 alkanutta ajanjaksoa. Muistaakseni oikeushistorian professori Jukka Kekkonen onkin karakterisoinut tuota suomalaisen yhteiskunnan nollahetkeä "laillisuuden haaksirikoksi".

Kysyjä varmaan itsekin tietää, mitä sotienvälisen Suomen oikeushistoriasta on kirjoitettu, mutta palautettakoon varmuuden vuoksi muistiin pari aihepiirin osalta keskeistä tutkimusta:
- Lars Björne: "...syihin ja lakiin eikä mielivaltaan..." Tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä 1918-1939 (1977)
- Juha Siltala: Lapuanliike ja kyyditykset (1985)

Oula Silvennoinen luonnehtii tutkimusobjektinsa EK:n laillisuuskäsitystä seuraavasti: "Etsivä keskuspoliisi koki olevansa viranomainen, jonka olemassaolo ei niinkään ollut tulosta laillisessa järjestyksessä annetuista toimintaohjeista, vaan joka sai oikeutuksensa jostain verrattomasti tärkeämmästä ja suuremmasta: valkoisen Suomen ytimen ja perinnön varjelemisesta. Tässä tehtävässä tasavallan lait ja asetukset olivat lähinnä välttämätön paha ja valitettava haitta tehtävän tehokkaamman suorittamisen tiellä."

Jos sitten taas väitetään, että on "anakronistista, jälkijättöistä moralismia" kritisoida 1930-luvun turvallisuuspoliisia sen suorittaessa tehtäväänsä Suuren Asian palveluksessa, niin muistutettakoon Matti Lackmanin tärkeästä tutkimustuloksesta hänen kirjoittamassaan Esko Riekin elämäkerrassa. Lackmanin mukaan suomalainen kommunismi oli jo vuonna 1929, vuosikymmenen lopun suurten "leikkausten" jäljiltä itse päällikkö Riekinkin mukaan niin täydellisesti maahan lyöty, ettei sitä varten ainakaan olisi tarvittu Lapuanliikettä ja muita 1930-luvun repressiokoneistoja.

***

Lainattakoon tähän lopuksi vielä professori Jukka Kekkosen kuvausta siitä, mitä 1930-luvun laillisuus merkitsi tavalliselle kadunmiehelle:

"Työmies J.K. oli 25.1.1930 Helsingin kaupungissa Perämiehenkadun varrella olevassa talossa sijainneeseen paperikauppaan johtaneesta porrassyvennyksestä luvattomasti anastanut Helsingin Sanomat -nimisen sanomalehden numeroita kuusi kappaletta arvoltaan - 88 pennin mukaan kappaleelta - 5 markkaa 28 penniä. Anastettu omaisuus oli heti saatu takaisin. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi J.K:n rikoslain 28 luvun 5 §:n 2 momentin ja 8 §:n mukaan kolmaskertaisesta varkaudesta yhdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja olemaan 4 vuotta vailla kansalaisluottamusta. Tämän päätöksen vahvisti Turun hovioikeus 28.3.1930."

(Meni kieltämättä ulos ketjun teemasta, mutta kun kerran 1930-luvun laillisuudesta kysyttiin...)

[Emma-Liisa]

Juha Siltala: Lapuanliike ja kyyditykset (1985)

Muistelen Siltalan kirjoittaneen, että lapuanliike sai SDP:n innokkaasti puolustamaan laillisuutta, joka vielä vähän aiemmin oli leimattu porvarilliseksi.

[nylander]

Muistelen Siltalan kirjoittaneen, että lapuanliike sai SDP:n innokkaasti puolustamaan laillisuutta, joka vielä vähän aiemmin oli leimattu porvarilliseksi.

Ei kai siitä ole mitään epäilystä, että se SDP, joka nousi kansalaissodan ahjosta (johtajinaan sellaisia miehiä kuin Tanner, Väinö Hupli, Aleksi Aaltonen, Kaarlo Harvala jne.) olisi vaeltanut jossain "laittomuuden laitateillä" ja vasta Lapuan uhan edessä noussut puolustamaan laillisuutta.

Mitä Siltalan kirjaan tulee, minä puolestani muista sen päätutkimustulokset ihan toisenlaisina: Siltala osoitti, että Lapuanliikkeen kyyditys- ja muilutusorganisaatio rakentui täysin suojeluskuntien paikallisjärjestöjen pohjalle. Ei kai ihan laillista sekään.

[Emma-Liisa]

Muistelen Siltalan kirjoittaneen, että lapuanliike sai SDP:n innokkaasti puolustamaan laillisuutta, joka vielä vähän aiemmin oli leimattu porvarilliseksi.

Ei kai siitä ole mitään epäilystä, että se SDP, joka nousi kansalaissodan ahjosta (johtajinaan sellaisia miehiä kuin Tanner, Väinö Hupli, Aleksi Aaltonen, Kaarlo Harvala jne.) olisi vaeltanut jossain "laittomuuden laitateillä" ja vasta Lapuan uhan edessä noussut puolustamaan laillisuutta.

Kyllä SDP aikoinaan arvosteli "laillisuutta" porvarillisena käsitteenä (mitä se tietenkin osittain olikin). Ja muutenkin esim. se mitä SDP opetusohjelmat nuorille muuttuivat radikaalisti.

[Emma-Liisa]

Täytyy antaa kerrankin tunnustus Hesarille, joka niin usein missa kiintoisat tilaisuudet, mutta nyt (1.10.) kirjoitti Suomen ja Viron historioitsijoiden seminaarista. Tulossa näkyy olevan myös Michael Jonasin Suomi-Saksa -väitöskirja.

Meinanderin analyysiin haluaisin lisätä seuraavaa: suuren yleisön historiakuvan antaa oma kokemus joka siirtyy muistelmina jälkipolville, kouluopetus ja median antama kuva sekä kaunokirjallisuuden ja filmien antama kuva. On selvää, että keskimmäinen, jossa selvimmin voidaan saksa-suhdetta käsitellä, jää tappiolle koska ensimmäinen ja kolmas ovat elämyksellisesti niin voimakkaita.

Tosin ei Saksa-suhteessa ole taiteessa ihan täysin vaiettu. Erityisesti Rintala on sitä käsitellyt useassa kirjassaan, ja Vesa-Matti Loiri teki Pojista kuolematoman. Mutta kuten Vesa Karonen sanoi, kaunokirjallisuus on keskittynyt kansan sotaan, "herrojen sodassakin" olisi aiheita kyllin 8esim. kenraalien riidat). Ja tietysti Saksa-yhteyttä olisi syytä käsitellä myös sitä kautta. Itse asiassa Kekkonen voisi olla tässäkin hyvä henkilö, hänen 30-luvun opiskelunsa Saksassa ja sisäministerikausi jolloin hän yritti kieltää IKL:n on yleensä sivuutettu.

[nylander]

suuren yleisön historiakuvan antaa oma kokemus joka siirtyy muistelmina jälkipolville, kouluopetus ja median antama kuva sekä kaunokirjallisuuden ja filmien antama kuva. On selvää, että keskimmäinen, jossa selvimmin voidaan saksa-suhdetta käsitellä, jää tappiolle koska ensimmäinen ja kolmas ovat elämyksellisesti niin voimakkaita.

Voidaanko ylipäätään puhua suuren yleisön (johon itsekin kuulun) historiakuvasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemminkin kyse on USKONKAPPALEISTA, joiden horjuttamista ei sallita.

Tällainen ajatus nousee taas kerran mieleen kun seuraa HS:n keskustelufoorumilla Oula Silvennoisen kirjasta käynnissä olevaa, mistään tutkimuksen esiin tuomista tosiasioista piittamatonta fanaattista inttämistä ja vääristelyä. Jollain merkillisellä tavalla nämä menneisyyttä koskevat kysymykset - yhtä lailla kuin ihmisen käyttämä kielikin - tuntuvat olevan likeisessä tekemisissä ihmisen koko identiteetin kanssa. Sen mukaisesti sitten omaa menneisyyskuvaa murtavat käsitykset koetaan, toistan taas Mirkka Lappalaisen sanat, isänmaallis-henkilökohtaisina loukkauksina.

[Matti Lund]

Hesariin mielipiteensä kirjoittajia ei jaksanut tunkkaisen epä-älyllisyyden takia lukea montaa, kun mitta tuli täyteen.

Niin sanottu "suomalainen rehellisyys" näytään unohdettavan kovin helposti ja annettavan täysi valta sokealle uskottelulle.

Nyt olisi suotavaa, että jossain lehtihaastattelussa tai televisiohaastattelussa herätettäisiin kuolleista tämänkin kerran "suomalainen rehellisyys" kuten mm. tehtiin Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -tiedonkeruun merkeissä, jolloin annettiin ulos 90 - 100 -vuotiaitten valkoisten kuolemanpartioihin ja teloittajakuntiin osallistuneitten isokyröläisten, lapualaisten ja ylistarolaisten vanhusten rehellisiä silminnäkijäkuvauksia armottomista teloituksista, joissa ei viattomiakaan säästetty. Eli palautettiin asiasta kiinnostuneet maan pinnalle.


Vähintäänkin kaksi tähän salaiseen toimintaan osallistunutta, joilla oli runsaita kokemuksia ja syvältä, näistä tapauksista, pitäisi tulla ulos kuorestaan ja kertoa tästä toiminnasta yhtä suoraselkäisesti kuin tekivät edellä mainitsemani miehet. Nythän nuorin pää tähän toimintaan osallistuneista on sellaisia ~85 -vuotiaita, joten ei näitä silminnäköijöitä enää kauan ole keskuudessamme. Luulisi, että edes kaksi katuvaista sieltä löytyisi. "Tyhmä kansa" tarvitsee näitä ehdottomasti, jotta se löytää takaisin oman rehellisyytensä.

Ellei näitä tule esiin, alkaa luurangot kaapissa kasvaa entisestään. Tulee tällöin ennen kaikkea muuta mieleen, että vielä elossaolevat kommandot ovat nousseet niin luotettuihin yhteiskunnallisiin asemiin, etteivät uskalla tulla paitsi oman kulissinsa, varsinkaan taustaryhmiensä maineen kolhaisun takia lainkaan esiin, jolloin jää se vaikutelma, että joidenkin tunnettujen kiiltäväkilpisten vaikuttajien joukossa saattaa olla näihin juutalaisten monottamisiin, pasifistien teloittamisiin ja "kommareitten" murhiin osallistujia tai niitä jotka ovat valinneet uhreja kiduttajille ja murhansuorittajille!

Ilma on nyt kaukana puhtaasta.



terveisin Matti Lund

[EsaH]

Aiheeseen liittyen, minusta Markku Jokisipilä kirjoitti viisaasti ja kokonaisuuden huomioiden blogissaan (http://jokisipila.blogspot.com, ti 2.9.2008, Suomalaiset keskitysleirit):

"On pohtimisen arvoinen kysymys, selittyvätkö venäläisväestön kohtelu Itä-Karjalassa sekä jatkosodan Suomessa jokapäiväinen ryssittely ja muu venäläisiin kohdistuva halveksunta pelkillä talvisodan katkerilla kokemuksilla. Taipumus rodulliseen ylemmyydentuntoon ei ollut meillä aivan niin vierasta kuin myöhemmin on haluttu nähdä. Keski- ja Itä-Euroopan kaltainen vahva antisemitistinen traditio Suomesta puuttui, mutta syvään juurtunutta ryssävihaa meiltä kyllä löytyi.

On tietysti totta, että toisen maailmansodan tapahtumien kansainvälisessä vertailussa miehittäjä-Suomen synnit ovat pieniä. Talvi- ja jatkosotien urotekoja ei kuitenkaan tulisi käyttää unohtamisen keppihevosina. Tietoisuus Suomesta miehittäjävaltiona ja suomalaisten keskitysleirien tuhansista nälkä- ja tautikuolemista kuuluu suomalaiseen toisen maailmansodan historiaan siinä kuin Raatteen tie ja Ihantalan murskattu teräskin. Sotaveteraanien kunnia ei pitäisi menneisyyden totuudenmukaisesta käsittelystä heilahtaa minnekään suuntaan. Samaten pitäisi myös "suurimman suomalaisen" kuvaan mahtua muitakin kuin vain niitä kaikkein kirkkaimpina loistavia sävyjä."

[Emma-Liisa]

suuren yleisön historiakuvan antaa oma kokemus joka siirtyy muistelmina jälkipolville, kouluopetus ja median antama kuva sekä kaunokirjallisuuden ja filmien antama kuva. On selvää, että keskimmäinen, jossa selvimmin voidaan saksa-suhdetta käsitellä, jää tappiolle koska ensimmäinen ja kolmas ovat elämyksellisesti niin voimakkaita.

Voidaanko ylipäätään puhua suuren yleisön (johon itsekin kuulun) historiakuvasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemminkin kyse on USKONKAPPALEISTA, joiden horjuttamista ei sallita.

Tällainen ajatus nousee taas kerran mieleen kun seuraa HS:n keskustelufoorumilla Oula Silvennoisen kirjasta käynnissä olevaa, mistään tutkimuksen esiin tuomista tosiasioista piittamatonta fanaattista inttämistä ja vääristelyä. Jollain merkillisellä tavalla nämä menneisyyttä koskevat kysymykset - yhtä lailla kuin ihmisen käyttämä kielikin - tuntuvat olevan likeisessä tekemisissä ihmisen koko identiteetin kanssa. Sen mukaisesti sitten omaa menneisyyskuvaa murtavat käsitykset koetaan, toistan taas Mirkka Lappalaisen sanat, isänmaallis-henkilökohtaisina loukkauksina.

Sinäpä sen sanoit. Täytyy vain toivoa, että kyseiset kirjoitukset eivät edusta kuin (vaikka sinänsä suuren) vähemmistön kantaa.

Valitettavasti Jukka Tarkankin mielipide Satakunnan kansassa 2.10.2008 on peräti omituinen (tai sitten en ymmärtänyt sitä oikein): http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/01-10-08.htm

Sinänsä koko kysymys "erillissota vau ei" oli syytä hylätä ja kysyä ihan yksityiskohtaisesti, miten läheisesti Suomi oli sidottu Saksaan poliittisesti, taloudellisesti, sivityksellisesti? Sekä miten tilanne kehittyi 1940-4? Myös Saksan houkuttelevat puolet (esim. sosiaalipolitiikka ja Volkstaat-idea) olisi syytä nostaa selittäjinä esiin, kuten Sirpa Kähkönen tekee artikkelissaan kokoomateosksessa Ihminen sodassa. Valitettavasti olen Götz Alyn tutkimuksista lukenut vain teoksen Rasse und Klasse.

Suomen kirkostahan on olemassa Eino Murtorinteen hieno kaksiosainen tutkimus.

[EsaH]

Tarkka kirjoittaa nettisivuillaan:"Valpo toimi niin perusteellisen erillään poliittisesta ohjauksesta, että sen toiminta ei voinut sitoa hallitusta mihinkään."

Kuullostaa vähintäänkin aika suoraviivaiselta väitteeltä, vaikka Valpon johtajat olisivatkin olleet natsimielisiä ja itsenäisiä toimissaan sekä henkilökohtaisissa suhteissaan Saksan vastaaviin tahoihin.

Vaikka yhteistä henkeäkin oli valitettavasti natsi-Saksan kanssa, Suomen jatkosodassa oli myös selkeitä oman erillissodan piirteitä. Jos NL:n hävittämistä Suomessa oltaisiin todella haluttu, ainakin Muurmannin rata olisi katkaistu ja Leningradin valtausyritykseen olisi lähdetty mukaan.

[nylander]

Jukka Tarkka kirjoitti Satakunnan Kansassa ym. 2.10.2008:

Innokasta poliisiyhteistyötä saksalaisten kanssa tehneet pohjoisen pikkuvirkamiehet toimivat kyllä Valpon johdon käskystä, mutta ilman siviilihallinnon valtuuksia puhumattakaan hallituksen mandaatista. Siis erillään.

Suomen keskushallinnon pohjoiset virkamiehet tiesivät jokseenkin varmasti, mitä Valpo hääräsi. He toimivat samoissa pikkukylissä ja taloissa.
Silti he eivät eleelläkään puuttuneet valpolaisten pimeyden töihin, eivätkä selostaneet näkemänsä ja kuulemansa esimiehilleen ministeriöissä niin, että hallitus olisi joutunut ottamaan niihin kantaa.

Paikallinen siviilihallinto ja hallitus pysyttäytyivät tarkoituksellisesti erillään Valpon saksalaisyhteistyöstä. Ne pitivät liittosuhteen liekaa mahdollisimman pitkänä.

Pikkuvirkamiesten halu mielistellä saksalaisia kollegojaan johti sotarikoksiin, mutta ei sitonut Suomea poliittisesti Hitleriin

Nyt tuntuu kyllä vahvasti siltä, että tohtori Tarkka puhuu itsensä kanssa ristiin. HS:ssa hän nimittäin kirjoitti 24.9.2008 näin:

"Jo jatkosodan ensimmäisenä syksynä suomalaiset saivat yksityiskohtaisen selostuksen saksalaisten kuulustelumenetelmistä ja keskitysleiriterrorista. Koko Valpon ylin johto kuittasi nämä asiakirjat luetuiksi. Niistä ei näy, kulkeutuivatko paperit virkateitse myös poliittisen johdon käsiin, mutta on vaikea kuvitella, että tieto olisi jäänyt vain Valpon salaisuudeksi."

Kovasti Tarkka nyttemmin vierittää vastuuta "pikkuvirkamiehille". Olisiko esim. Rangellin sotahallituksen sisäasiainministeri Toivo Horelli näin puhtaasti "pysyttäytynyt erillään" Valpon toimista? (Horelli oli päätekijöitä, kun kahdeksan juutalaispakolaista toimitettiin syksyllä 1942 Suomesta saksalaisten käsiin "kuolemanlaiva s/s Hohenhörnillä", kuten Elina Suominen [Sana] osoitti tiedonjulkistamisen kannalta tärkeässä jos kohta myös paljon parjatussa kirjassaan 1979.)

Suomen kansallisbiografia toteaa: " Saksalaismielinen ja kommunisminvastainen Horelli noudatti tiukkaa linjaa yhdessä valtiollisen poliisin päällikön Arno Anthonin kanssa." Anthoni puolestaan tunnetusti oli, siteeraan Tarkan omia sanoja 24.9., "vain pintasilausta vaille kansallissosialisti".

Jos Tarkka sitten (2.10.) tarkoittaa, että hallitus kyllä tiesi mutta ei ollut tietävinään, liikutaan jo saivartelun alueella.

[Emma-Liisa]

Tarkka kirjoittaa nettisivuillaan:"Valpo toimi niin perusteellisen erillään poliittisesta ohjauksesta, että sen toiminta ei voinut sitoa hallitusta mihinkään."

Kuullostaa vähintäänkin aika suoraviivaiselta väitteeltä, vaikka Valpon johtajat olisivatkin olleet natsimielisiä ja itsenäisiä toimissaan sekä henkilökohtaisissa suhteissaan Saksan vastaaviin tahoihin.

Jep, eikös poliittinen johto ollut Valpon johdon valinnut? Vähintään syntyy epäily, että ei haluttu tietää.

[Ilmo Kekkonen]

Oula Silvennoisen (OS) tutkimus on tasokas ja mielenkiintoinen.Vain jokunen virhe löytyi. Mannerheim oli 1941 sotamarsalkka, ei Suomen marsalkka. Norjan armeijan esikuntapäälikkö Buschenhagen oli eversti, ei vielä kenraali. Pääministeri Rangell on kai Jukka ei Johan? Ymmärrettävää on Wehrmachtin 6. Vuoristodivisioonan sotkeminen Waffen-SS:n 6. Vuoristodivisioonaan eli entiseen SS-Taisteluryhmä Nordiin (s. 232).

OS toteaa moneen kertaan, että Einsatzkommando Finnlandista ( EkF) on kovin vähän tietoja. Syiksi hän esittää, että näistä asioista ei annettu KIRJALLISIA KÄSKYJÄ. jOS ANNETTIIN, NIITÄ EI TALTIOITU. jOS TALTIOITIIN, NE HÄVITETTIIN TAI TUHOUTUIVAT MUUTEN. MUKANA OLLEET EIVÄT HALUA PUHUA.

Entä toisenlainen ajatuskulku? Komissaarikäsky annettiin myös sotavoimille, Wehrmachtille.Befehlstelle Finnland välitti sen joukoilleen 8. heinäkuuta 1941. Sallan suunnan 169. Divisioona sai sen 12.heinäkuuta ( s. 217).

Sturmbannführer ( SS-majuri ) vom Felde saapui Rovaniemelle kesäkuun lopussa. Hyökkäys Petsamossa alkoi 29.6. ja Sallassa 2.7. Kuitenkin EkF:n perustamiskäsky annettiin vasta 11.11. 1941(s. 291). Sotaa oli käyty siis 4,5 kuukautta. Se oli itse asiassa jo hiljenemässä voimien loppumiseen. Vankeja oli saatu tuhansittain ja teloitettu OS:n mukaan sadoittain. Kuitenkan ei ollut asiaa hoitavaa organisaatiota, vai oliko?

Tietysti oli. Komissaarikäskyn toimeenpanon hoiti Wehrmacht normaalia komentotietä, kuten edellä on todettu. Vom Felde miehineen oli lähinnä tukiorganisaatio ja yhteys RSHA:n. Suomalaisia tulkkeja (7) oli noin kaksi divisioonaa kohti, Valpon miehiä noin yksi. Lisäksi oli SP:n "etenevä ryhmä", vahvuus arvattavasti noin kymmenen tai allekin.Näillä voimilla ei käsitelty tuhansia vankeja.

Syyskuussa 1941 perustettiin Ruijaan ja Lappiin armeijan selustaesikunta, jonka tehtäviin kuului mm. sotavankien vartiointi ja partisaanien torjunta.Tehtävä oli siis osittain päällekkäin vom Felden kanssa.Käytössä oli erilaisten selustajoukkojen ja esikuntien löisäksi Wehrmachtin sotilaspoliisi, Feldgendarmerie, ja sen salainen osa Geheime Feldgendarmerie. Näillä oli käytännön vastuu sotavangeista ja siihen liittyen komissaarikäskystä.

Mihin siis vom Felden yksikköä tarvitiin? Ei mihinkään! Siksi se sai muodollisen siunauksen niin myöhään. Siksi vöm Felde lähti jo joulukuussa. Siksi seuraajaksi löytyi untersturmführer (SS-vänrikki) Laqua. Upseeriarvoja kläyttävässä organisaatiossa vänrikki on pikku nappula. Arvo osoittaa tehtävän merkityksettömyyden. Siksi vain yksi suomalainen Valpon mies jäi käyttöön. Siksi osasto lakkautettiin virallisestikin viuoden 1942 lopulla. Sitä ei enää tarvittu, eikä ollut koskaan varsinaisesti tarvittukaan . Pohjoisessa ei ollut sitä tilannetta, johon nämä sonder- ja einsatzkommandot oli tarkoitettu. Ei ollut koskaan ollutkaan, sillä venäläistä siviiliväestöä ei armeijan alueella käytännössä ollut missään vaiheessa.

Oleellista täsä ajatuskulussa on, että salaisten aseveljien merkitys Lapissa ei ollut niin keskeinen, kuin OS tutkimuksessaan esittää. Julmuudet hoiti Wehrmacht. Poliisiorganisaatiot olivat vain avustajia.

Tämä ajatuskulku ei mitenkään vähennä OS:n tutkimuksen arvoa eikä pienennä salaisten aseveljien juridista tai moraalista syyllisyyttä.