Presidenttifoorumi ja Suomen historian vaietut vuodet

[Albert Ravila]

Tieteellisessä (sota)historian tutkimuksessa on periaatteessa pyritty tukeutumaan ensisijaiseti dokumenttilähteisiin tai ainakin sellaisina pidettyihin. Kun aikanaan sain jonkin verran tutkijakoulutusta, minulle painotettiin, että asiaa voitiin pitää totena vasta, kun se oli varmennettu kolmesta toisistaan riippumattomasta lähteestä.Viime vuosina on tullut yhä voimakkaammin esiin, että historiaa tulisi voida kirjoittaa myös tarinoiden, muistojen ja yleensä kertovan aineiston perusteella ainakin silloin, kun kirjallisista lähteistä ei tukea löydy. On jopa painotettu sitä, että tarinan todistusvoima on kirjallisen lähteen veroinen ja jopa suurempi silloin, kun kirjalliset lähteet katsotaan puutteellisiksi.

Mutta siis tokihan historia nojaa ja on aina nojannut myös muulle kuin puhtaan dokumentaariselle aineistolle, ei se mikään uusi ilmiö ole. Silminnäkijäthän ovat a ja o historiassa, dokumentit kun äärimmäisen harvoin tarjoavat kovinkaan kummoista kontekstia kertomilleen asioille tai ylipäätäänkään antavat kummoista kuvaa siitä, miten asiat oikeasti tapahtuivat. Mikäli pitäisi nojautua vain dokumentaariseen aineistoon, emme juuri historiasta tietäisi, erityisesti varhaisemmasta historiasta.

Olen Kekkosen kanssa pitkälti samaa mieltä historiantutkimuksessa sovellettavasta metodista, vaikka en kolmen lähteen -sääntöä tunnekaan. Itseasiassa en usko asiassa olevan mitään suurta erimielisyyttä ainakaan tutkijapiireissä. Eli pääsääntöisesti esitetyt väitteet on dokumentoitava kirjallisin lähtein.

Toisaalta ei liene (ainakaan kovin suurta) epäselvyyttä siiitäkään, etteikö myös ns. kertoville lähteille (muistelmat, muistelut, haastattelut jne.) pidä antaa arvoa. On mielestäni erittäin tärkeä huomata, että esimerkiksi kesän 1944 ampumisista keskusteltaessa kukaan ei ole edes väittänyt, etteikö kertovia lähteitä saisi käyttää. Samoin en kuullut kenenkään väittävän sitäkään, etteikö sodassa olisi tapahtunut paljon sellaista, joka ei ole kirjoissa ja kansissa.

Toisaalta myös ns. kertovia lähteitä pitää voida tarkastella kriittisesti. Se, että jonkun asian kertoo esimerkiksi sotaveteraani, ei automaattisesti tarkoita sitä, että juttu pitäisi paikkansa. Kyseen ollessa yli 60 vuoden takaisista tapahtumista, on jo yksistään muistivirheen mahdollisuus otettava huomioon. Samoin muistitietoon kohdistuvat laatuvaatimukset tiukkenevat, kun se käytännössä muodostaa ainoan lähteen jonkin asian suhteen. Esimerkiksi ns. Huhtiniemi-keskustelun aikana olisi ollut huomattavasti helpompi uskoa kertovia lähteitä, jossa tarinoissa olisi ollut enemmän yhdenmukaisuutta. Toisin sanoen, jos useat henkilöt olisivat kertoneet suhtkoht yhdensuuntaisesti jostakin yksittäisestä tapauksesta, olisi tällaista juttua ollut helpompi pitää edes jossain määrin todennäköisenä.

Mielestäni on myös huomionarvoista, että joistakin kesällä 1944 tapahtuneeksi väitetyistä seikoista ei näytä löytyvän tietoa edes muisteluista ja haastatteluista. Jos esimerkiksi 6.D:ssa olisi todella ammuttu, vieläpä samana päivänä, 20 karkuria, niin tämänkaltaisen tapahtuman luulisi nousevan esiin erilaisista kertovista lähteistä. 20 karkurin ampuminen ilman oikeudenkäyntiä on niin dramaattinen tapahtuma, että voisi kuvitella toisistaan riippumattomia muistelijoita olevan useita. Tähän päivään mennessä ei heitä kuitenkaan ole noussut esiin.

[Derkku]

Asutustiloja oli noin 60 000-70 000. Osa myönnettiin sotaleskille ja -orvoille.Voidaan siis puhtaalla matematiikalla todeta, että ehkä allekin 10 % sotilaista asutettiin korpiin ja ns. "kylmille tiloille". Se on vähemmistö, jota ei voi millään yleistää kaikkia rintamamiehiä koskevaksi.

Mikäli luen ilmoitetun Stakesin linkkiä oikein olisi rintamamiesten asuttamien asutustilojen määrä vieläkin pienempi, noin 30 000, eli alle 5% rintamamiesten kokonaismäärästä. Kun näistä vielä puolet oli kylmiä tiloja (nk. korvessa) niin päästään lukumäärissä jonnekin 15 000 tienoille.

Rintamamiesten ikähaarukka oli 18-50. Heitä oli niin ollen hyvin aikaisessa vaiheessa renkipojista ministereiksi. Kansanedustajia oli melkoinen joukko. Myöhemmin oli useita pääministereitä muista ministereistä puhumattakaan. Tämän joukon leimaaminen korpeen sysätyiksi ja unohdetuiksi ei onnistu millään. Tietenkin heitäkin oli, mutta vähemmistö, kuten totesin.

Allekirjoitan tämän tekstin täysin. Veteraanien sodanjälkeisen elämän tai edes heidän sotakokemustensa taustalta ei ole löydettävissä yhtä suurta tarinaa joka selittäisi heidän koko elämänkaarensa.

Mikäli purnaukseksi lasketaan poliittinen aktiivisuus niin sitähän juuri sotaveteraanien joukosta löytyi merkittävä määrä jokaisessa puolueessa. Myös yhdistystoiminta oli erittäin vilkasta. Sotatraumojen omaehtoiseen purkuun onkin jo puututtu. Elossa olevien veteraanien keskuudessa se jatkuu edelleen.

[MM]

Luin kyllä Kekkosen kirjoituksen huolellisesti ja olin vilpittömästi sitä mieltä, että siinä raivaajaveteraanien erilliskohtalo tuli liian helposti kuitatuksi. No, numerotiedothan yhtenäistivät käsityksiämme eikä haastaminen ollut alunperinkään tarkoitus.

Tulin kirjoittaneeksi, että lupaus maasta tarkoitti alunperin Itä-Karjalaa. Sen tueksi oheistan linkin artikkeliin, jossa asutustoimintaa verrataan muiden maiden vastaavaan toimintaan.

"Rintamamiesasutus ja natsi-Saksan valloittamien alueiden uudelleenasuttamisohjelma

Jatkosodan aikana rintamamiehille annettiin lupauksia maan saannista. Lupaukset ajateltiin alun perin katettavaksi Itä-Karjalasta vallattavin aluein. Niinpä Mannerheim asetti syksyllä 1941 komitean, jonka tehtävänä oli valmistella Itä-Karjalan asuttamista. Syksyllä 1942 valmistuneen salaisen mietinnön mukaan Itä-Karjalaan tuli perustaa asutustiloja, joita voitiin suomensukuisten maanviljelijäperheiden ohella antaa myös Itä-Karjalan vapauttamiseen osallistuneille suomalaisille sotilaille."

http://www.uta.fi/laitokset/historia/tu ... lomaki.pdf

[Emma-Liisa]

lupaus maasta tarkoitti alunperin Itä-Karjalaa

Mutta miten mahtoivat veteraanit itse asian kokea? Eiköhän niin että heille oli luvattu maata, ja jos sitä ei olisi annettu, he olisivat kokeneet itsensä petetyiksi.

Vaikka asuttaminen korpeen näyttää jälkikäteen hullulta idealta, asia oli toinen tilanteessa, jossa Karjalan viljelysmaat oli menetetty. Sodan aikana oli oltu riipuvaisia elintarvikkeiden tuonnista, joten pyrkimys omavaraisuuteen ei ollut järjetön.

Voi myös kysyä, mikä olisi ollut vaihtoehto. Tuskin terapia sotatraumojen takia olisi paljonkaan auttanut, jos edessä olisi ollut vain työttömyys.

Sen sijaan sitä sopii miettiä, että traumoja tuli vain lisää, kun 60-luvulla oli edessä pakkomuutto kaupunkiin tai Ruotsiin.

[Ilmo Kekkonen]

Kiitokset MM:lle hyvistä tiedoista.

Jos nyt jatkan vielä tästä aiheesta. Näreen ja Kirveksen asenne on myös sikäli virheellinen, että maannälkä oli todellinen, kuten edellä kerrotaan. Tiedän sen omasta suvustani. Eräs enoistani oli molempien sotien rintamamies. Hän katkeroitui lopullisesti saatuaan viljelystilan asemesta vain asuintilan, jolla juuri saattoi pitää yhtä lehmää. Sitä en tiedä, olisiko hän ollut halukas menemään pohjoiseen kylmälle tilalle. Käsitykseni mukaan myös kylmille tiloille nimenomaan haluttiin, eikä niillä elämistä koettu karkoitukseksi tai syrjimiseksi. Asia oli toinen, kun ne myöhemmin todettiin heikosti elinkelpoisiksi. Silloin varmasti syntyi sitä katkeruutta, jota Näre ja Kirves kuvittelevat yleiseksi veteraanien mielentilaksi. Toisaalta tiedän, että jos haastattelija kyselee katkeriksi arvelemistaan kokemuksista, niin juuri niitä kerrotaan.

Totean vielä, että "Ruma sota" on tässä pöydälläni. Se on monella tapaa arvokas ja hyvä tutkimus. Laskin ensi lukemalta noin 15 isompaa tai pienempää sotahistoriallista virhettä. Niillä ei liene kokonaisuuden kannalta merkitystä.Tutkijat eivät ole sotahistoriaan erikoistuneita, vaan lähinnä näköjään sosiologeja tai sosiaalihistorioitsijoita ( en tunne termistöä). He eivät pyrikään selvittämään "mitä sodassa todella tapahtui, vaan miltä sota tuntui". Se on tietysti oma näkökantansa. Ymmärtääkseni tutkimuksen lähtökohtana tulisi silti olla mahdollisimman oikea tieto tapahtumista rintamalla ja kotiseudulla.

On aivan selvä, että 1960-70 luvuilla syntyneillä kaupunkilaisilla(?) ei ole sitä kokemustietoa, mikä esimerkiksi ikäpolveni maalaispojilla on. Siihen joukkoon kuulun itsekin.

[Emma-Liisa]

Lainaan vielä Sari Näreen ja Jenni Kirveksen tekstiä HS 16.11. 08: " Hävityn sodan jälkeen veteraaneissa kytevä tyytymättömyyden ja katkeruuden siemen pyrittiin pitämään aisoissa asuttamalla heidät mahdollisimman työläisiin korpiin - jälleenrakentajilla ei jäänyt energiaa purnaamiseen eikä sotatrauman työstämiseen".

Taustaoletus näyttää olevan, että joku pelkästä pahantahtoisuudesta esti sotatraumojen työstämisen, vaikkei moisesta ollut silloin edes tietoa. Ei lainkaan ymmärretä, että ko. tilanteessa useimmat nuoret veteraanit halusivat saada työtä tai opiskella ammatin, rakentaa oman kodin ja muodostaa perheen.

[skrjabin]

Lainaan vielä Sari Näreen ja Jenni Kirveksen tekstiä HS 16.11. 08: " Hävityn sodan jälkeen veteraaneissa kytevä tyytymättömyyden ja katkeruuden siemen pyrittiin pitämään aisoissa asuttamalla heidät mahdollisimman työläisiin korpiin - jälleenrakentajilla ei jäänyt energiaa purnaamiseen eikä sotatrauman työstämiseen".

Taustaoletus näyttää olevan, että joku pelkästä pahantahtoisuudesta esti sotatraumojen työstämisen, vaikkei moisesta ollut silloin edes tietoa. Ei lainkaan ymmärretä, että ko. tilanteessa useimmat nuoret veteraanit halusivat saada työtä tai opiskella ammatin, rakentaa oman kodin ja muodostaa perheen.

Tämän argumentin itse asiassa ottaa esille myös Palomäki edellä siteeratussa jutussaan, näkemyshän on siis vanhan teesin uudelleen lämmittelyä. Radikaalin aineksen maahansitomisesta kai jotkut sodan jälkeen keskustelivatkin, joskaan se tuskin oli millään muotoa ratkaiseva näkökohta, vaan käytännön ongelmien voisi olettaa sanelleen suuntaviivat. Noin siis Palomäki:

"Perinteisen näkemyksen mukaan suuri osa potentiaalisia vallankumouksen tekijöitä vietti MHL:n ansiosta aikansa peltoa raivaten ja hartiapankkitaloa rakentaen eikä ennättänyt siksi kommunistien toriparlamentteihin"

[Emma-Liisa]

Olen lukenut "Ruma sota"-kirjan. Siinä on joukko virheitä, mutta myös paljon hyviä asioita. Ne tosin pyritään esittämään mahdollisimman mollisävyisinä ja usein yleistäen ja liioitellenkin. Yritetäänkö ikävillä asioilla ratsastaa kuvaamalla ne vielä ikävämmiksi, kuin ne todellisuudessa olivat? Tietysti ihmiskohtaloita oli kaikenlaisia, myös runsaasti hyvin surullisia. Kirjassa ne kuvataan yleistäen.

Tämä oli todella selvä ero esim. Haavoitettuun lapsuuteen ja Uhrattuun nuoruuteen, jossa Sari Näre oli päätoimittajana. Siinä eivät kaikkien lasten ja nuorten kokemukset olleet huonoja. Uudesta kirjasta jää vaikutelma, että kaikki veteraanit olivat traumatisoituneita ja kaikki siirsivät trauman lapsiinsa. Ei ole lainkaan pohdittu, miten aineisto vaikuttaa päätelmiin.

Sinänsä kirja on hyödyllinen. Artikkelit vain ovat eritasoisia. Eniten petyin toimittajien omiin.

Viime sunnuntain Hesarissa Ilona Kemppainen esitti perustavan huomion: sankaritarinan tilalle tulee kärsimystarina, mutta yksipuolisuus sinänsä ei poistu. Ja kun kansainvälinen vertailu puuttuu, syntyy käsitys, että suomalaisten kärsimykset olivat jotenkin ainutlaatuisia. Se ei suinkaan vähennä ennakkoluuloja pakolaisia kohtaan, joilla sodan kokemukset ovat vielä lähellä.

[Derkku]

"Perinteisen näkemyksen mukaan suuri osa potentiaalisia vallankumouksen tekijöitä vietti MHL:n ansiosta aikansa peltoa raivaten ja hartiapankkitaloa rakentaen eikä ennättänyt siksi kommunistien toriparlamentteihin"

En tiedä koko asiayhteyttä joten kommenttini voi olla turha.

Toisaalta voi kysyä että eiköhän tuo edustanut suurelle osalle tuon ajan ihmisistä konkreettista, saavutettavissa olevaa unelmaa jota oltiin omin käsin, oman työn kautta toteuttamassa. Nykypäivänäkin oma talo ja perhe-elämä edustaa suurelle osalle ihmisisstä tavoiteltavaa elämänmuotoa jonka eteen ollaan valmiita tekemään paljon töitä. Useissa tapauksissa hartiapankkitalo edusti valtavaa elintason kohoamista jota ei osattu ennen sotaa unelmoidakaan.

[nylander]

En kyennyt löytämään mainitusta Palomäen artikkelista mitään sellaista ratkaisevaa argumenttia, joka siirtäisi historian roskakoriin puheenalaisen "perinteisen näkemyksen". Viimeksi mainitusta sen sijaan löytyy todella runsaasti esimerkkejä kotikirjastoa nopeastikin selaamalla, tähän tapaan:

Asutuskysymyksistä väitellyt Silvo Hietanen (1988) toteaa, että "maaseudun vähäväkiset [näin] nuoret miehet olivat armeijan perusjoukko", jonka keskuudessa paine maansaantiin oli suuri. Hietanen panee merkille, että rintamamiesten asuttamisen painopiste tuli sijoittumaan juuri syrjäseuduille, suomalaisen korpikommunismin ydinalueille.

Myös taloushistorioitsija Erkki Pihkala myöntää Suomen taloushistoriassa (1982), että "näin laaja asutustoiminta "lienee kuitenkin ollut taloudellinen ja poliittinen välttämättömyys silloisissa oloissa. Myöhemmät ongelmat johtuivat Pihkalan mukaan juuri "rintamamiesten yms. asuttamisesta".

Samoilla linjoilla on Jukka Nevakivi (2006): "Liikaväestön sitominen maahan tajuttiin ensiarvoisen tärkeäksi sosiaaliseksi ja poliittiseksi tehtäväksi." Keijo K. Kulha (1976), hänkin asutustoiminnan tutkimuksen eksperttejä, myöntää, että "siirtoväen asuttaminen ja rintamamiesten maakysymyksen nopea ratkaisu pelastivat maan sodanjälkeisen ajan vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista.

Henrik Meinander (1999) toteaa perustosiasian, että "ns. kylmien tilojen raivauksen suorittivat lähinnä rintamamiehet". Mainittuaan, että laaja pellonraivaus työllisti tehokkaasti siirtolaisia ja kotiutettuja rintamamiehiä Meinander ottaa kantaa väitteeseen, jonka mukaan maanhankintalaki "pelasti loppujen lopuksi maan kaaokselta ja kommunismislta". Meinanderin mukaan "väite ei ole perusteeton".

---------------------------------

Kukaan ei ole väittänyt, että Suomen 1944 -1945 kotiutettu armeija olisi "totaalisesti" pantu asumaan "korpeen", kylmille tiloille; sen toteamiseen ei tarvita edes mitään "puhtaan matematiikan" avuja. Edellä siteerattujen ammattitutkijoiden kannanottojen perusteella on kuitenkin täysin selvää, että Ruma sota -kirjan maininta rintamamiesten asutustoiminnan merkityksestä on täysin perusteltu - olipa kysymys sitten todella savotta-Suomen kylmistä tiloista tai vaikkapa niistä kymmenistä tuhansista omakotitonteita, joita sodasta palaaville pieneläjlle MHL:n perusteella Suomen kaupunkien liepeiltä osoitettiin.

[Emma-Liisa]

Useissa tapauksissa hartiapankkitalo edusti valtavaa elintason kohoamista jota ei osattu ennen sotaa unelmoidakaan.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja kertoo, miten moni tavallinen mies aloitti avioliittonsa: samassa huoneessa nukkui anoppi. Valtavin ponnistuksin Kalle opiskeli kansakoulupohjalta rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Messukylään, mistä sotaveteraanit saivat tontteja ja auttoivat talkoilla toisiaan.

Tietenkin Kalle oli traumatisoitunut, mutta enemmän kai lapsuuden kokemuksista (ne "kunnan jauhot"). Sota itse asiassa avasi hänelle mahdollisuuksia. Ilman sitä hän tuskin olisi mennyt naimisiin tamperelaisen tytön kanssa ja sen takia vaihtanut kotipaikkaa ja ammattia.

Myös Paavo Rintala kuvaa Nahkapeitturin linjassa, miten ruotsinkielisen Länsi-Uusimaan kartanoiden muonamiehet, jotka autonajotaitonsa takia (sitä pidettiin osoituksena aktiivisuudesta) pääsivät suomenkielisiin yksiköihin, saivat talvisodassa tutustua demokraattisemman Suomen kasvatteihin ja päättivät, mikäli sodasta selviytyvät, lähteä kaupunkiin töihin.

Sirpa Kähkönen puhui eräässä rilaisuudessa, että hän haluaa saattaa Kuopio-sarjan lapset sodan läpi, ja ilmeisesti he ovatkin luonteeltaan selviytyjiä.

[Derkku]

Tietenkin Kalle oli traumatisoitunut, mutta enemmän kai lapsuuden kokemuksista (ne "kunnan jauhot"). Sota itse asiassa avasi hänelle mahdollisuuksia. Ilman sitä hän tuskin olisi mennyt naimisiin tamperelaisen tytön kanssa ja sen takia vaihtanut kotipaikkaa ja ammattia.

Asiaa lienee tutkittu, mutta on todellakin merkillepantavaa että sota kauheutensa lisäksi myös avarsi ihmisten perspektiiviä. Esimerkiksi Lapin miehistä koottu 6.Divisioona taisteli jatkosodassa niin Kiestingin korvessa kuin Karjalan kannaksella. Metalliteollisuus laajeni valtavasti ja toi naisia entistä enemmän työelämään. Uusi aikansa huipputeknologiaa edustanut sotakalusto, mm. autot, elektroniikka, lentokoneet jne. vaati käyttäjiltään, niin miehiltä kuin naisilta, uusia taitoja jotka olivat hyödynnettävissä sodan jälkeisessä siviilielämässä. Ehkä voi kysyä oliko sota toisaalta myös modernisointisykäys Suomelle?

[skrjabin]

En kyennyt löytämään mainitusta Palomäen artikkelista mitään sellaista ratkaisevaa argumenttia, joka siirtäisi historian roskakoriin puheenalaisen "perinteisen näkemyksen".

Palomäkihän pikemminkin asettuu sille kannalle, että kommunisminvastainen taistelu maahan sitomisen kautta oli MHL:nkin osalta yksi keskeinen, erityisesti maalaisliiton ajama tavoite, mitä oli ajettu jo vuosia aiemminkin:

"Tässä kohdin onkin hyvä muistaa, että Maalaisliiton ajaman asutuspolitiikan
tarkoituksena oli ollut jo torpparilaista alkaen vallankumouksen torjuminen ja pientalonpoikien määrän lisääminen. Siksi on luonnollista, että perinteistä asutuspolitiikkaa jatkanut maanhankintalaki sisälsi näitä samoja ideologisia tavoitteita. Asutustoiminta osoittautui siten tärkeäksi osaksi 1930-luvulta juontuvaa yhteiskunnallista jatkuvuutta, joka lopulta otti voiton
poliittisista poikkeusoloista "

Käytännölliset ja ideologiset tavoitteet lienevät siis tässä lyöneet kättä. Mieleenkiintoista olisi nähdä, miten lainlaadinnan yhteydessä asia argumentointiin.

[Ciccio]

Tämä on uusi asia, mutten halunnut sitä laittaa uudeksi aiheeksi.

Presidenttifoorumissa puhuneen sotahistorioitsija Martti Turtolan puheenvuoro oli hyvin mielenkiintoinen. Hänhän kertoi isänsä olleen krh-yksikössä syksyllä 1941 ja saaneensa suullisen käskyn tulittaa Pietarista pakenevia ihmisjoukkoja, jos Pietarin motti alkaa purkautua. Tämä osoittaa juuri sen, mitä olen itsekin väittänyt, nimittäin sen, että sodan aikana kaikkia tapahtumia ei kirjata asiakirjoihin. Hän kertoi kuuluneensa 12. D:aan, jonka komentaja oli Vihma.

Turtola mainitsi, että voi kertoa käskystä, koska hänen isänsä on jo kuollut. Aihe oli siis niin arka, ettei sitä voinut aiemmin julkistaa. Kuinkahan paljon on tällaista arkaluontoista tietoa mennyt manan majoille, ja kuinka paljon sitä on vielä kertomatta?

Taitaa vaan olla niin, että kertojia on enää elossa aika vähän.

Nykypäivän perspektiivistä katsoen on tietysti selvää, että 1941 Suomen olisi tullut pystyä ottamaan väkilukunsa verran tai ehkä vain 1/3 = 1 miljoona leningradilaista vastaan.
Vai onko ?
Neuvostoliiton romahtaessa 1991 meillä valmistauduttiin pakolaisaaltoon Leningradista ja
pakolaisleirien perustamisesta NL:n puolelle rajaa, sekä pakolaisten huoltamisesta ja ruoka- yms. avusta NL:n puolelle.

USAn kongressi teki 1946 päätöksen Garioa-hätäavusta Saksalle, Itävallalle ja Japanille.
http://en.wikipedia.org/wiki/GARIOA
Kanadalainen kirjailija James Bacque on tuon wikin mukaan syyttänyt 1991 kenraali
D.Eisenhowerin sotilashallintoa Saksassa saksalaissotavankien luovuttamisesta Neuvostoliitolle.
Stalin oli jo Jaltassa vaatinut vähintään 4 miljoonaa saksalaista pakkotyöhön. Liittoutuneillakin näyttäisi olleen vaikeuksia sotavankien ja siviilien huoltamisessa ?

Veikko Palvo

[nylander]

Myönnän silmäilleeni huolimattomasti ja kursorisesti Palomäen kirjoitusta. Tarkoitus oli esittää vastanäkökohtia tälle käsitykselle:

Radikaalin aineksen maahansitomisesta kai jotkut sodan jälkeen keskustelivatkin, joskaan se tuskin oli millään muotoa ratkaiseva näkökohta

Kuten kirjoituksestani ilmeni, muutkin kuin "jotkut" ovat keskustelleet korpiradikalismin patoamisesta maanhankinnan avulla. Sen, että potentiaalia oli, osoittaa mielestäni viiveellä "suuren muuton" ym. matkaansaattama vuoden 1970 vaalitulos, jota ilman liioittelua voi kutsua "veretseisauttavaksi".