Suomen 1990-luvun alun lama

[laitman]

Tässä on puhuttu lamasta ja sen hoidosta. Ikään kuin se olisi ollut väistämätön. Eikö olisi syytä tutkia mitkä virheet johtivat siihen? Jos on kyse Suomen suuresta lamasta vuosina 1991-94 niin sen oikea nimi on asuntoluottokriisi ja syyllisiä siihen ovat sen aikaiset ruplabroileripoliitikot, nimiä ei ole tarpeen mainita. Holkerin hallituksen uskomattomat typeryydet, Suomen Pankin sokeus ja pankkivaltuusmiesten Hakaniemi-mentaliteetti aiheuttivat täysin turhan katastroofin, josta maa kärsii vieläkin. Yksi tunnettu suomalainen taloustieteen professori on kertonut, että kun hän ennen lamaa liikkui kansainvälisissä piirieissä niin häneltä oli kysytty: " Mitä Suomessa oikein puuhataan, yritetäänkö tahallaan ajaa maa konkurssiin". Ja tahallaan ajettiinki konkurssiin!
Jos vertaillaan Suomen johtajat sotien aikana ja Holkerin hallituksen aikaiset johtajat niin ensin mainituilla on täysin puhtaan paperit, kun taas lamaan syylliset olisi pitänyt tuomita jossain tuomioistuimessa. Suomen historiasta löytyy ennakkotapauksia vuosilta 1680-82. Silloin Kaarle XI:n holhoojahallitus joutui vastuuseen niistä laiminlyönneistä joihin he olivat syyllistyneet. Samaan aikaan käytettiin tilaisuutta hyväkseen ja luotiin täysin uusi yhteiskuntarakenne, mikä olisi ollut mahdollista myöskin 1990-luvulla. Tämän holhoojahallituksen jäsenet joutivat maksamaan suuria korvauksia virheistään. Kuninkaan puolesta rankaisu ja uudistustoimenpiteitä johti suomalainen Klaus Hermaninpoika Fleming (Louhisaaren Flemingejä).
Samanlaista olisi tarvittu 1990-luvulla. Nyt syylliset pääsivät kuin koira veräjästä, saivat jopa korkeita palkkiovirkoja.
Eli miksi puhutaan laman hoidosta, kun olisi syytä tutkia mitkä tekijät sen aiheuttivat? Kun kerran talo on sytytetty tuleen, niin tälläiset "väärin sammutettu"- mielipiteet ovat harhaanjohtavia.

[Heikki Jansson]

Tässä on puhuttu lamasta ja sen hoidosta. Ikään kuin se olisi ollut väistämätön. Eikö olisi syytä tutkia mitkä virheet johtivat siihen?

Totta kai. Ehdottomasti. Jos ja kun aika nyt alkaa olla kypsä tuonkin ilmiön, laman, tutkimiseen. Silloin tutkitaan tietenkin sekä syitä että seurauksia ja myös laman "hoitoa".

Jos on kyse Suomen suuresta lamasta vuosina 1991-94 niin sen oikea nimi on asuntoluottokriisi

Asuntoluottokriisi? Työttömyys kohosi liki puoleen miljoonaan työttömään, konkurssikierre lamaannutti yrityselämän, kansallisvarallisuuden arvo putosi noin 40 prosenttiin sitä edeltäneestä ajasta - mitattuna sekä kiinteistöjen arvolla että yritysten arvolla (pörssikurssien mukaan). Asunnot sisältyvät kiinteistöjen arvoon. Lama oli ns. syöksykierrelama. Bruttokansantuote Suomessa supistui 13 prosentin vuosivauhtia ja työttömyys nousi 3,5 prosentista 18 prosenttiin., eräillä aloilla ja paikkakunnilla 40 prosenttiin.

Lama 1991-1994 ei todellakaan ollut mikään pelkkä "asuntoluottokriisi" vaan todellinen lama, jonka seuraukset olivat monelle suomalaiselle katastrofaaliset. Sen yksi monista ilmenemismuodoista oli asuntojen myynnin lakkaaminen käytännöllisesti katsoen kokonaan ja asuntojen hintojen deflatorinen kehitys ensimmäistä kertaa sotien jälkeen. Lama oli suurin "onnettomuus" joka on kohdannut suomalaisia sotien jälkeisenä aikana.

... ja syyllisiä siihen ovat sen aikaiset ruplabroileripoliitikot, nimiä ei ole tarpeen mainita.Holkerin hallituksen uskomattomat typeryydet, Suomen Pankin sokeus ja pankkivaltuusmiesten Hakaniemi-mentaliteetti aiheuttivat täysin turhan katastroofin, josta maa kärsii vieläkin.

Vai niin. En usko ellet perustele (enkä todennäköisesti vaikka perustelisit, mutta se jää nähtäväksi, sitten kun toivottavasti perustelet mielipiteesi.

Yksi tunnettu suomalainen taloustieteen professori on kertonut, että kun hän ennen lamaa liikkui kansainvälisissä piirieissä niin häneltä oli kysytty: " Mitä Suomessa oikein puuhataan, yritetäänkö tahallaan ajaa maa konkurssiin".

Kuka mahtoi olla kysymyksessä?

Ja tahallaan ajettiinki konkurssiin!

Vainuan salaliittoteoriaa - niitä joita inhoan sydämeni pohjasta.

Kieltäydyn uskomasta, että Suomen ajaminen "konkurssiin" olisi hyödyttänyt yhtään ketään. Silloin tämä Suomen ajaminen "konkurssin" ei ole järkevästi arvioiden voinut tapahtua sen enempää tarkoituksellisesti kuin tahallisestikaan. Tahallisesti kyllä sikäli, että noudatettu politiikka oli tahallaan sellaista kun se oli mutta politiikan seuraukset eivät olleet tavoiteltuja.

Jotkut salaliittoteoreetikot väittävät että tsunamikin oli jonkun "pahantahtoisen" ryhmittymän tahallaan aiheuttama.

Jos vertaillaan Suomen johtajat sotien aikana ja Holkerin hallituksen aikaiset johtajat niin ensin mainituilla on täysin puhtaan paperit, kun taas lamaan syylliset olisi pitänyt tuomita jossain tuomioistuimessa.

Jos luet viestisi huolellisesti niin huomaat, ettet missään kohdassa sano, mitä ne, joita arvelet "syyllisiksi" olisivat tehneet tai laiminlyöneet. Puhut kuitenkin tuomioistuimesta. Pitäisikö jollekulle siis vaatia rangaistusta, esim. Suomen pankin pääjohtajalle (Rolf Kullbergin jälkeen) eli Sirkka-Liisa Hämäläiselle, niin että syyttäjä ilmoittaisi tuomareille:

"Vaadin Hämäläiselle rangaistusta laman aiheuttamisesta"

Vrt., jos Virtanen on varastanut Anderssonskan kanat, niin syyttäjä ei vaadi näin
"Vaadin Virtaselle rangaistusta, koska hän on varastanut, varkaudesta rikoslain 28 luvun 1 §:n mukaan" vaan vaatii näin:
"Vaadin Virtaselle rangaistusta koska tämä on päivänä X paikkakunnalla Y murtautunut Anderssonskan kanalaan ja vienyt sieltä mukanaan N kappaletta Anderssonskan palkittuja Leghorn-kanoja arvoltaan X euroa, minkä vuoksi Virtasen on katsottava syyllistyneen rikoslain 28 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun varkauteen ja tuomittava rangaistukseen varkaudesta.

Kuten huomaat on jälkimmäinen syyte kiistettävissä ja torjuttavissa perustellusti. Ensimmäinen sen sijaan on vain kiistettävissä (tai myönnettävissä). Syytteeltä vaaditaan aina yksilöintiä. Syytteen on vastattava kysymyksiin kuka, mitä, missä, milloin (minkä arvoinen).

Siis kuka teki mitä, missä ja milloin joka olisi aiheuttanut tai myötävaikuttanut suuren laman syntymiseen ja kukoistukseen. Yksilöi väitteesi ole hyvä. Muuten tuomioistuin (ja minä) vastaan: "Syyte hylätään". Ei ole näytetty että Hämäläinen (tai Virtanen) olisi tehnyt sen, jota syyttäjä ei ole edes vaivautunut ilmoittamaan.

Joten vaivautuisitko, kaikella kunnioituksella, siis ilmoittamaan, kuka olisi tehnyt ja mitä.

Terv.
// Heikki Jansson

P.S. Ehkä tästä muodostuukin säie, joka käsittelee suurta lamaa 1991-1994, sen syitä ja tapahtumia, ja tietenkin, lamaan välttämättä liittyen, pankkikriisiä. Toivotaan.
Sama

[laitman]

Ennen kuin mennään itse asiaan, niin myönnän että minulla vahvat henkilökohtaiset syyt puhua näistä asioista, koska poliitikkojen ja Suomen pankin virheiden takia, jouduin käymään omaa sotaani: Eli minulla oli omakotitaloprojekti vuosina 1989-1992 joka johti siihen että kun se oli valmis niin olin pahasti ylivelkaantunut eli talo kiinnitetty muutama metri savupiipun yläpuolelle ja näkymät erittäin huonot,eli miten pienipalkkainen selviää valtavista veloista kun osa lainoista ovat vielä "kovan rahan" lainoja joiden korko oli pahimmillaan 18 %. Tekemällä pitkiä päiviä, joskus kellon ympäri jolloin univelkaisena jouduin tilanteisiin, joissa hengenlähtö oli usein lähellä, niin selvisin tilanteesta.
Ja ainoa "rikokseni" oli että yritin - ja onnistuin - ilman yhteiskunnan tukea,omin voimin,hankkia perheelle kattoa pään päälle!

Joo, ensinnäkin kysyttiin tästä professorista, niin siihen sisältyy varaus, eli olen kuullut sen mutta uskon, että tarina on tosi, koska niin vakavia virheitä vastuussa olevat henkilöt tekivät, että ulkomailla kysyttiin mitä oikein puuhataan Suomessa? Eli kyseessä oli Bengt Holmström, erittäin älykäs ja osaava taloustieteilijä. Suomen parhaita tutkijoita talouden alalla.

Tästä tulee pitkä keskustelu mutta aloitetaan pikku hiljaa: Koska sanottiin että minä olen puhunut mahdollisesta salaliitosta, niin täytyy sanoa, että jos yrittäjä tekee konkursin niin kyseessä ei ole välttämättä salaliitosta vaan vääristä ratkaisuista. Mutta Suomessa tehdyt virheet olivat kyllä aika karkeita. Pentti Kouri on kirjassaan "Suomen omistaja" erittäin hyvin analysoinut näitä virheitä alkaen sivulla 299 "Rahapolitiikka epäonnistui täysin" ja siitä eteenpäin. Siinä hän mainitsee syyt ja syylliset.

Mutta jos katsotaan näitä virheellisiä ratkaisuja ruohonjuuritasolta niin voidaan lähteä liikkeelle vuodesta 1976, jolloin Suomen pankki teki ihan oikein kun se esti liikepankkien suunnitelmat vapauttaa lainananto asunnonostajille,sillä tavalla ettei olisi tarvittu ennakkosäästöjä. Täysin päinvastainen ratkaisu tehtiin sitten lokakuussa 1987 ja seuraukset olivat kohtalokkaat.

Jos nyt otetaan vuosi 1987 tämän "asuntoluottokriisin" lähtölaukaukseksi, niin ensimmäinen kohtalokas virhe tapahtui jo vaalikeskustelussa ennen eduskuntavaaleja, kun tuleva valtiovarainministeri Erkki Liikanen julisti suureen ääneen että lapsilisät korotetaan tulevana vaalikautena kolminkertaisesti! Poliitikot eivät välttämättä tajua miten kohtalokkaita tälläiset puheet voivat olla!
Perhe jossa on useita lapsia, on laskenut että jos lapsilisät todella nousevat niin paljon niin sitten meillä on varaa ostaa asunto ja pystytään tuloillamme maksamaan sen. No lapsilisät eivät nousseet, ja paljon viisammin Liikanen olisi tehnyt jos olisi luvannut toimenpiteitä jotta asuntojen hinnat lähtisivät laskuun. Sellaiset puheet, että valtionvarainministeri kehottaa ihmisiä tinkimään kaupassa, osoittaa miten kaukana todellisuudesta vastuussa olevat henkilöt ovat. Ministeri ei itse tee mitään, vaan hän sysää vastuun ostoksilla olevalle perheenäidille, joka pitäsi kassatytön kanssa tinkiä hinnasta! Ei kai voi muuta odottaa kuin huonoja seurauksia jos vastuussa olevat ministerit puhuvat tälläisiä?

Hakaniemi-mentaliteetilla tarkoitinn SDP:n ja ay-liikkeen näkemystä taloudesta, joka mm pankkivaltuusmiesten päätöksissä näkyi lapsellisena uskona siihen, että laskemalla peruskorkoa autetaan asunnonostajia. Tietenkin se saattoi hyödyntää niitä, joilla oli jo lainaa, mutta markkinataloudessa niin seurakset näkyivät välittömästi hintapiikkinä asuntokaupoissa.

Mutta kuten sanoin kaikkein kohtalokkain päätös syntyi lokakuussa 1987. Silloin pankit eivät enää edellyttäneet ennakkosäästöjä asunnonostajilta. Eli jos henkilö oli säästänyt esim 100.000 markkaa ja perhe suunnitteli 400.000 markkaa maksavan asunnon ostamisen, niin kerralla mitätöitiin säästämisen hyöty. Säästäjiä oli aina lyöty, mutta nyt lyötiin niin kovaa, että iskulla oli kohtalokkaat seuraukset koko maalle.
Kun ei tarvittu ennakkosäästöjä niin asuntomarkkinoille tuli valtavasti ihmisiä ostamaan jotka eivät olleet koskaan pystyneet säästämään.
Mitkä olivat käytännön seuraukset tästä lokakuussa 1987 tehdystä ratkaisusta. Niin mitkä ovat seuraukset jos pumpataan valtavasti rahaa kysynnän puolelle, samaan aikaan kun tarjonta on yhtä säännösteltyä ja rajoitettua kuin aikaisemmin. Esim Töölössä, aivan eduskuntatalon lähellä, oli pyydetty 30 neliön yksiöstä vähän yli 300.000 markkaa, sekin oli liikaa, mutta nyt kävi niin että hetkessä tästä asunnosta pyydettiin 850.000 markkaa. Kun tälläinen kehitys tapahtuu jo ihan silmien edessä, niin se oli todella uskomattoman edesvastuutonta että eduskunta ja hallitus eivät reagoineet siihen.

Muistan hyvin miten eräs ministeri, en nyt muista kuka se oli, kommentoi tilannetta näin: "Nyt onkin helppoa saada lainaa (joten asuntoa tarvitsevat voivat olla huoletta) ja itse olen kyllä pystynyt maksamaan omia korkoja ja lyhennyksiä!" Eli jos ministerin palkalla pystytään maksamaan asuntolainan korot ja lyhennykset, niin totta kai jokainen toinenkin pystyy siihen! Yksinkertaista logiikkaa!

Kun asuntojen hinnat olivat huipussaan Suomen Pankin johtaja Rolf Kullberg antoi ohjeita: "Ei kannata nyt ostaa, kyllä hinnat tulevat joskus alas"
Tässä lauseessa on kaksi perusvirhettä: Ensinnäkin on jo ollut hinnoissa pitkä ylämäki, ja sitten oikein raketin lailla menty ylöspäin, yllä mainittujen päätösten takia, ja pankilla olisi instrumentit saada hinnat alas, mutta mitään ei tehdä ja toiseksi ihmiset eivät osta huvin vuoksi vaan he ostavat jotta olisia kattoa pään päällä!"

Jotta teillä olisi aikaa kommentoida näitä väitteitä niin annan vielä muutaman esimerkin näistä virheratkaisuista:
Kun vapautettiin lainanotto ulkomailta niin se oli todella uskomatonta, että samalla ei päästetty markka kellumaan. Eli istutaan kahdella tuolilla, kunnes molemmat kaatuvat.
Suomen Pankki uskoi elävänsä jossain Bresjneviläisessä komentotaloudessa, kun sanotaan, että rupla on vahva niin se on. Yksi kohtalokas virhesignaali oli toukokuussa 1989 suoritettu markan revalvaatio ( 4 % ) joka kiihdytti lainanottoa ulkomailta, koska moni yrittäjä näki, että hän voi nyt tilata tavaraa varastoon ulkomailta velaksi ja maksaa myöhemmin. Marraskuussa 1991 tuli sitten kuolinisku monelle hyväuskoiselle ja rehelliselle yrittäjälle.

Minun täytyy vielä luetteloida niitä virheratkaisuja, jotka vaikuttivat suuresti ruohonjuuritasolla, jos oli, niin kuin minä, tilannut talopaketin Ruotsista:
- yksi pieni mutta yhdistettynä kahteen devalvaatioon suuri,ja monelle kohtalokas,veroratkaisu oli se, kun valmistalojen arvonlisäveron laskentaperusteet muutettiin niin, että aikaisemmin kun maksettiin 16 % osasta hinnasta niin yhtäkkiä joutui maksamaan 22 % koko hinnasta. Tämä ratkaisu katkaisi monelta hartiapankkirakentajalta kaikki haaveet,vaikka siitä ei pahemmin ole puhuttu. Kuitenkin oli luvattu, että"Verotus kevenee!"
- kahdesti devalvoitiin , vaikka koko ajan luvattiin, että ei devalvoida.
- minä ja moni muu rakentaja joutui tästä maksamaan suuria lisälaskuja, (monelta tuli seinä eteen ja taloudellinen ja henkilökohtainen murhenäytelmä oli valmis ) ja yksi kummallinen asia, en tiedä mistä käsky oli tullut, oli että tietyt pankinjohtajat kielsivät terminoinnin.
Tämä iski sitten omaan nilkkaan , kun asuntovelallisten ja yritysten maksuvaikeudet alkoivat ja noidankehä oli valmis.

Silloin kun Holkeri järjesti tämän Joensuun seminaarin, missä talouden vaikuttajat kokoontuivat kehumaan toisaan, niin ruohonjuuritasolla nähtiin jo, että maa kulkee kohti jyrkännettä. Tämä tiedettiin jo sen takia, että moni juuri asunnon ostanut perhe tajusikin, että lainanhoitokustannukset selvästi ylittävät maksukyvyn.

Tässä muutama argumentti näin aluksi!

Laitman

[Emma-Liisa]

Kiitoksia kokemusten jakamisesta, Laitma. Mielestäni kirjoitus osoittaa, että yksityisen ihmisen ongelmat ovat melko samanlaisia puoluekannasta riippumatta.

[Ciccio]

Emma-Liisa kirjoitti yksityisen ihmisen ongelmien olevan melko samanlaisia puoluekannasta riippumatta.
Heikki Jansson kirjoitti: "Kieltäydyn uskomasta, että Suomen ajaminen konkurssiin olisi hyödyttänyt yhtään ketään."
---------------------------------
Nähdäkseni näin onkin sillä lisäyksellä, että puoluekannoistakin riippumatta näyttäisi yleisesti elävän edelleenkin usko menneen ajan opittujen suunnittelutalouden käytäntöihin.
Ja Suomen tieten tahtoinen ajaminen "konkurssiin" ei ollut oletettavastikaan ollut minkään tahon intresseissä.

http://www.tekes.fi/tapahtumia/Saarniva ... oint.ppt#1
Haasteet 1983:
-suljettu talous
-yksipuolinen elinkeinorakenne
-vienti metallin ja metsän varassa
-Neuvostoliiton kauppa dominoi
-ulkomaanvaluuttaoperaatioihin Suomen Pankin lupa
Eikö näiden yhteinen nimittäjä ole:
-sota-ajan säännöstelytalouden jatkuminen
-sotakorvausteollisuudessa ja -aikana siirtyen limittäin clearing-tavaranvaihtoon Neuvostoliiton ja Itä-Blokin maiden kanssa
=Suomen sodan ajan suunnittelutalouden jatkuminen NL:n romahdukseen asti ?
Lama-aikana työttömyys ja tuotannon menetykset olivat suhteellisesti suurempia ja pahempia kuin 1930-luvun pula- aikana, joten eikö lamasta sittenkin selvitty kohtuullisen hyvin ?

Veikko Palvo

[Vetehinen]

Silloin kun Holkeri järjesti tämän Joensuun seminaarin, missä talouden vaikuttajat kokoontuivat kehumaan toisaan, niin ruohonjuuritasolla nähtiin jo, että maa kulkee kohti jyrkännettä. Tämä tiedettiin jo sen takia, että moni juuri asunnon ostanut perhe tajusikin, että lainanhoitokustannukset selvästi ylittävät maksukyvyn.

Tässä muutama argumentti näin aluksi!

Laitman

Hyvä kirjoitus!

Erkki Liikasen valtiovarainministerikausi ja Rolf Kullbergin pääjohtajuus Suomen Pankissa tulivat kalliiksi. Suomi oli 1980-luvun lopussa Euroopan Japani. Ihan oikeasti tuollaista termiä käytettiin kuvaamaan Suomen talouden hyvää kehitystä. Japani oli koko 1980-luvun pärjännyt todella hyvin.

Kävin Tokiossa 1989 tienoilla ja siellä isännät kysyivät, mitä minä arvelen sen maapohjan arvoksi, joka on lounaspöydän alla. En muista summaa jeneissä, mutta se oli varmaan valtava. Tuohon aikaan Tokion maan hinta oli yhtä suuri kuin koko USA:n maa-alueiden hinta. Taipeissa liikekumppani kertoi, että väki lopettaa työnteon ja keinottelee pörssissä. Suomi ei ollut ainoa maa, jossa tehtiin kuplaa.

Kaikkialla ulkomailla oli satumaisen halpaa, koska Suomen markka oli yliarvostettu. Suomi keikkui tilastoissa toiseksi rikkaampana maana maailmassa vahvan markan johdosta. Kerroin sen ranskalaisille, jotka kävivät Helsingissä, heidän spontaani kysymyksensä oli, missä se näkyy. Eihän se missään näkynytkään. Ihmiset olivat köyhiä ja veloissaan, mutta vahva valuutta teki suomalaiset "rikkaiksi".

Sitten kun devalvaatiosta alkoi olla paljon keskustelua mediassa, kaverini kanssa arveltiin, että devalvaatio tulee kuitenkin. Poliitikot vain valehtelevat. Poliitikot ja virkamiehet eivät voi sanoa etukäteen, että he aikovat devalvoida. Oli pakko valehdella. Mutta tavikset - kuten minä ja moni muu - näkivät mitä oli tulossa.

Sijoitin kaikki säästöt ECU-korin tilille Postipankkiin. ECU-korille sai korkeampaan korkoa kuin markalle, joten kyse oli täysin riskittömästä spekuloinnista. Markan alhainen korko johtui varmaan siitä, että Suomen Pankki piti peruskoron matalana. Devalvaatio tuli ja sain sievoisen voiton.

Sitten hallitus vaihtui ja uusi katastrofi astui valtiovarainministeriksi. Iiro Viinanen oli tottunut perheyrityksen talouden hoitamiseen ja hän hoiti valtion taloutta kuin perheyritystä. Valtio ei tietenkään ole yritys. Valtio voi verottaa, elvyttää ottamalla lainaa, säädellä verotuksella tulojaan jne. Viinanen alkoi pelastaa valtion taloutta ja siinä hommassa ei huomioitu kansalaisten talouksia ollenkaan. Talouspolitiikkaa meni kai täysin päin vastoin kuin taloustieteilijöiden mukaan pitäisi mennä.

Tuttu joka oli pankissa töissä kertoi, että ne joilla oli käteistä rahaa, ostivat pilkkahintaan veneitä, autoja, kesämökkejä ja asuntoja, joita pankkityönantajat laittoivat pakkomyynteihin.

Pakkomyyntien jälkeen velallinen sai vain pienen osan veloistaan kuitattua ja loput jäi maksettavaksi tilanteessa, jossa työttömyys kasvoi. Jos pystyi pitämään työpaikkansa ja valtiolla ja erityisesti kuntien palveluksessa sen pystyi helpoiten pitämään, saattoi selvitä menettämättä kaikkea.

Toisenlaisella talouspolitiikalla olisi säästytty valtavilta hyvinvointitappioilta.

Yhdellä tutulla oli valuuttalainaa eikä pystynyt sitä maksamaan. Hän alkoi myydä asuntoaan hintaa 3 miljoonaa markkaa, ei hyväksynyt tarjousta 2,7 miljoonasta. Aikaa kului ja tarjoussummat laskivat ja hän laski pyyntihintaa. Lopulta hän myin talonsa 1,6 miljoonalla markalla ja miljoona jäi velkaa jäljelle.

Talon osti ruotsalainen, joka myi Ruotsissa kaiken omaisuutensa, sijoitti saamansa rahat Nokian osakkeisiin ja kun talon hinta piti maksaa, olivat Nokian osakkeet nousseet niin paljon, että hän sai maksettua talon käteisellä.

Tuossa tarinassa konkretisoituu Suomen lama ja että siitä noustiin pitkälti Nokian ansiosta.

Lamassa Suomen sijoitus bruttokansantuotetilastoissa laski 16-20:een eli samalle tasolle millä Suomi oli jo 60-luvulla. Ei ole tainnut lamassa saavutetuilta sijoilta koskaan nousta korkeammalle.

-

[laitman]

Kiitos kommenteista!
Kenties esitin vähän kärjistyneessä muodossa sen minkä Bengt Holmström oli kuullut maailmalla! Kuitenkin ulkomailla ihmeteltiin sekä Suomen rahapolitiikka, että Holkerin hallituksen finanssipolitiikkaa! Ja varoitettiin, siitä, että se ei voi päättyä hyvin!
Jos puhutaan tahallisuudesta, niin tiedän kokemuksesta pääluottamusmiehenä kahdella eri työpaikalla, että suomalaisessa tsaristisessa hallinnossa - koskee myöskin työpaikkoja - niin sana arvovalta on erittäin tärkeä. Muutoin rahapussista tiukasti kiinnipitävä työnantaja on valmis maksamaan ylimääräisiä kustannuksia yksinomaan, oman tai jonkun työnjohtajan arvovallan takia. Tämän sain kokea kahden työnantajan suorittaman ja sittemmin peruutettujen hätiköityjen irtosanomisten yhteydessä.
Rolf Kullbergin kohdalla tilanne taisi olla vähän samanlainen. Tsaristinen pääjohtaja on mennyt sanomaan, että markka on vahva ja sitä ei devalvoida. Kun tästä sitten pidetään kiinni ja kuljetaan valittua tietä katkeraan loppuun, vaikka kaikki varoitusvalot vilkkuvat punaista, niin silloin voidaan jo sanoa, että kyseessä on tahallista jääräpäisyyttä arvovallan nimessä, ja kansan kustannuksella.
Kirjassaan "Kaksi kautta" Mauno Koivisto kertoo sivulla 364, miten Ahon tuore hallitus kesäkuun 6 päivä 1991 joutui taipumaan Kullbergin edessä ja sitomaan markka ecuun valuuttakurssien pysyessä ennallaan. Tämä oli kohtalokas virhe, ikään kuin piste i:n päälle, mutta kuvaava on, että parlamentaarinen hallitus , vastoin parempaa tietoa, taipui virkamiehen edessä.
Laitman

[laitman]

Pidetään keskustelu käynnissä! Täytyy sikäli palata tähän Heikki Janssonin kommenttiin, että olisin vihjaillut salaliitosta, kun aloitin tämän keskustelun. Suomen oikeuslaitos käsittelee päivittäin lukemattomia juttuja, joissa joku on tyhmyyttään, tuottamuksellisesti, tahallaan tai vahingossa aiheuttanut jonkun vahingon, ja erittäin harvoin he kysyvät että mitä se tekijä on mahdollisesti hyötynyt teostaan. Vielä vähemmän yritetään löytää salaliittoja jonkun teon takana! Kyllä ihmiset osaavat aiheuttaa vahinkoja ilman salaliittoja!

Kirjassaan "Pentti Kouri, Suomen omistaja" Kouri lataa kovaa, mutta oikeutettua tekstiä. Sivulla 265 hän luettelee pääsyylliset ja jatkaa:" He tuhosivat Suomen talouden 80-luvun lopulla. Pankkien rauniot, työttömien joukkohaudat, hirressä roikkuvat yrittäjät, Suomen Bosnia. Sotarikolliset ovat täälläkin vapaalla!...".

Kun viittasin tapahtumiin 1680-luvulla niin silloin Klaus Hermaninpoika Flemingin rankaisutoimenpiteet holhoojahallituksen jäseniä kohtaan olivat enemmän symboolisia kuin todellisia. Nämä herrat joutuivat maksamaan rahallisia korvauksia, esim pääsyyllinen Schlippenbach maksoi muutama satatuhatta taalaria ja asteikon alapäässä esim Pietari Brahe maksoi 100 taalaria. Heti perään seurannut reduktio aiheutti näille paljon enemmän rahallisia menetyksiä, mutta se, että kuka on vastuussa ja miten paljon menneisyyden virheistä oli tärkeä signaali.

Toistaiseksi tämän 1990-luvun alun laman syitä ei ole tutkittu juuri ollenkaan, enkä puhuisi Kourin tapaan sotarikollisista, mutta jonkinlainen totuuuskomissio olisi ollut ja on edelleenkin tarpeen. Ei kostonhalusta vaan sen takia, että ne kymmenet tuhannet kotinsa, säästönsä ja elämäntyönsä menettäneet, sekä myöskin ne lapset, joiden isät tai äidit tekivät itsemurhan laman takia, jaksaivat jatkaa puhtaalta pöydältä. Yhteiskunnan pitäisi antaa selvä viesti tässä asiassa: " Syy ei ollut teidän!"

Sodan jälkeiset evakot ryhtyivät heti työhön rakentamaan uutta menetyn tilalle. Ja se oli helppoa sen takia, että kaikki tajusivat että he eivät itse olleet syyllisiä tapahtuneisiin. Tämä ei ole ollut mahdollista laman uhreille, itsesyyttelyn, riitojen, vihan ja tuhoutuneiden perheiden takia. Itse tiedän lähiympäristössäni tapauksia, jolloin esimerkiksi väärin ajoitetun asuntokaupan tai pienyrityksen devalvaatioissa menetettyjen omaisuuksien takia, vaimon sukutila myytiin pakkohuutokaupassa ja kaikkien elämä on ollut pilalla. Väärin ajoitettu asunnonosto on kyllä liian pieni "rikos" jos seurauksena on, että seuraava sukupolvi myöskin kärsii sen seurauksista!

Tämä on se syy minkä takia peräänkuulutan jonkinlaista totuuskomissiota!

Jos katsotaan näitä 80-luvun lopun tapahtumia niin niissä on sekä komedian, että kreikkalaisen murhenäytelmän aineksia! Komedia oli, mm se, (tämän tarinan luin aikoina ja uskon että se on totta ) kun yksi säästöpankki (näin teki aika monta pankkia) lähti kasvattamaan luotonantoa lupaamalla jokaiselle 50.000 mk kulutusluottoa, ilman minkäänlaisia vakuuksia. Seurauksena oli että joku fiksu toi bussilastillisen suomalaisia puliukkoja Tukholmasta nostamaan kulutusluottoa. Siinä oli sitten kassaneidillä ihmettelemistä, mutta hän ei voinut muuta kuin jakaa rahaa, koska viisaimmat olivat näin päättäneet!

Säästöpankkimaailman huipulla näyteltiin sitten kreikkalaista tragediaa. SKOP:in entinen johtaja, ja Jääkiekkoliiton entinen puheenjohtaja Matti Ranki, ihmetteli uuden johdon, Ali-Melkkilän, Wegeliuksen ja Riikosen edesottamuksia, ja kirjoitti pankin omaan lehteen varoittavan kirjoituksen. Mutta korkein johto kielsi tämän kirjoituksen julkaisemisen, koska Ranki eli heidän mielestä menneessä maailmassa. Nyt rahamaailmassa puhalsi uudet raikkaat tuulet ja Suomi oli Pohjolan Japani!

Niin kuin kreikkalaisessa murhenäytelmässä oraakkelin varoitus ei ollut mikään tuomio, pelastus voi löytyä jos se hyväksytään! Mutta Ali-Melkkilä toimi juuri niin kuin murhenäytelmien sankarit; varoitusta ei haluta kuunnella! Ja joulukuussa 1989 Ali-Melkkilä ensimmäisenä pankinjohtajana tajusi mitä on tullut tehtyä ja seurauksena oli itsemurha!

Tämä oli vasta ensimmäisen näytöksen loppukohtaus. Toinen näytös alkoi kun SKOP:in konkurssipesä ( velkaa lienee ollut eräiden tietojen mukaan yli 40 miljardia ) kaatui veronmaksajien syliin syyskuussa 1991. Silloin Suomen talous oli jo ohittanut "point of no return" pisteen ja varsinainen murhenäytelmä alkoi. Kouri kuvaa tämän erittäin hyvin sivulla 268: " Ali-Melkkilä kohtaa Aki Kaurismäen dilemman. Edessä on tyhjä samppanjapullo ja ladattu ase. Hän vetää liipaisimesta... hautausurakoitsijat ja ruumiinpesijät ryhtyvät töihin joka kylässä ja kaupungissa"

Onko kommentteja?

[Heikki Jansson]

Pidetään keskustelu käynnissä! Täytyy sikäli palata tähän Heikki Janssonin kommenttiin, että olisin vihjaillut salaliitosta, kun aloitin tämän keskustelun. Suomen oikeuslaitos käsittelee päivittäin lukemattomia juttuja, joissa joku on tyhmyyttään, tuottamuksellisesti, tahallaan tai vahingossa aiheuttanut jonkun vahingon, ja erittäin harvoin he kysyvät että mitä se tekijä on mahdollisesti hyötynyt teostaan.

Onhan noita peräänkuuluttamiasi kommentteja. Seuraavassa on lyhyt [sic], kommenttini. Taitaa kuitenkin olla niin, ettei oikein vireää keskustelua synny, koska erimielisyyksiä i ole samalla lailla kuin sodistamme puhuttaessa.

Olet nähdäkseni täysin oikeassa, Laitman, ja joka kohdassa (Sinun henkilökohtaisesta tilanteesta en tosin luonnollisesti tiedä mitään, mutta muilta osin.) Hieman ironisesti puhut kuitenkin laman seurauksista yksityishenkilön taloudelle etkä laman syistä, vaikka kovasti lupailit. No siitä viis, piti vain tölväistä, pikkasen.

Kun puhut vuoden 1987 rahoitusmarkkinatilanteesta olet ajallisesti hiukka metsässä. Jos puhumme nimittäin rahoitusmarkkinoista, on puhuttava ennen kaikkea vuosista 1983-87, jolloin Suomen Pankki vapautti korkosäännöstelyn ja valuuttasäännöstelyn. Näiden, näennäisesti vähäisten muutosten seuraukset olivatkin yllättäen dramaattiset. Lama oli monimuotoinen ja monimutkainen talousilmiö ja vaatii melko pitkää esittelyä.

Esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kehityksestä voidaan ottaa kasku Kansallispankin eräästä merkittävästä johtajasta, joka oli käymässä pienellä paikkakunnalla. Johtaja kävi pistäytymässä yllättäen pankin paikaalliseen haarakonttoriin, muttei löytänyt konttorinjohtajaa mistään. Hänet kuitenkin opastettiin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Yllättyneenä pankin johtaja tiedusteli haarakonttorin johtajalta, joka työskenteli huoneessa syytä moiseen. Tämä selitti punastellen, että hän piileskeli asiakkaita. Syy oli se, että haarakonttorin kuukausibudjetti oli täysin syöty, ts. haarakonttorin johtaja joutui sanomaan asiakkaille tunnetun ”Ei oo” ja lupailemaan ”ensi kuussa”.

Tämä on tietysti hauska pikku kasku mutta mitä me tästä opimme. Sen, että pankit ennen 1987 elivät ja saattoivat lainata vain niitä rahoja jotka pankit saivat ottolainauksellaan, siis yleisön talletuksilla, itselleen. Haarakonttorin johtajalle ei ollut mitä lainata. Ne rahat, jonka pankki sai ottolainauksellaan taas pankit saattoivat Suomen Pankin hyväksymällä marginaalilla vuorenvarmasti lainata edelleen, koska rahan hinta, korko, oli säännöstelty (vasemmiston) vaatimuksista (niin kuin oli sotien jälkeen lähes kaikki, esimerkiksi vuokrat). Asiakkaat lainasivat pankille ylihintaan ja saivat alihintaan lainaa pankeilta. Lainansa asiakkaiden piti "ansaita" säästämällä (siis luovuttamalla alihintaan varoja pankeille) Tämä systeemi ole seurausta rahan hinnan, koron säännöstelystä.

Pankkitoiminta oli siis täysin riskitöntä eikä kilpailua ollut (juuri) muuta kuin nimeksi. Elämä pankkimaailmassa oli virkamiesmäistä ja tylsää. Toki kilpailtiin, mutta vain marginaalisesti. Siihen aikaan maassa opittiin, että pankkipalveluita on ilmaiseksi saatavissa kaikkialla, ja että lähin pankkikonttori oli lähempänä kuin lähin puhelin.

Se oli pankkien välisen kilpailun tulosta, jossa hinta (korko) oli säännöstely, ja siksi pankit suuntasivat kaiken kilpailunsa palveluun. Sitä pankit myöhemmin saivat katua, kun eläkemummot ja vaarit vaativat ilmaisia palveluja pankin omassa konttorissa. Pankit puolestaan joutuivat ottamaan käyttöön palvelumaksut ja vähentämään konttoriverkkoja. Pankit joutuivat kovin ottein opettamaan ihmisille, että palvelu maksoi, ja sitä ei maassa haluttu hyväksyä, vaan laulettiin kyllästymiseen saakka, että pankit ovat kiskureita ja että mummo ei osaa käydä itkumuurilla (automaatilla) vaan mummon on saatava palvelu ilmaiseksi (miksi ihmeessä yksityiset, siis pankit, kustantaisivat mummolle pankkipalvelut?). Ihmiset eivät kuitenkaan tehneet eroa yksityisten pankkien ja yhteiskunnan välillä vaan arvelivat, että pankikin on julkisia laitoksia, joilta voidaan vaatia köyhäinapua.

Pankeilla ei siis ollut ennen korkosäännöstelyn purkamista ja valuuttasäännöstelyn purkamista käytännöllisesti katsoen mitään muuta kuin oma ottolainauksensa jota se saattoi käyttää antolainauksessaan. Toki saattoivat pankit ottaa lyhytaikaista lainaa Suomen Pankilta, mutta tämä oli marginaalinen osa pankkitoiminnasta. Tämä muuttui alkaen vuodesta 1983 ja jatkuen vuoteen 1987 sakkaa. Viimeisetkin valuuttasäännöstelyt oli purettu vuonna 1990.

Kun valuuttasäännöstely purettiin saivat pankit tilaisuuden hintakilpailuun. Rahan hintaa - korkoa - saikin yht äkkiä käyttää kilpailuvälineenä - ensimmäisen kerran sotien jälkeen. Tämän mahdollisuuden huomasi ensimmäisistä SKOP ja säästöpankkiryhmittymä Matti Ali-Melkkilä, Christopher Wegelius ja Jukka Riikonen etunenässä. Säästöpankkiryhmä aloitti (muista syistä, lähinnä näiden pienen oman pääoman vähyyden vuoksi) armottoman kilpailun. Nyt ei pankin antolainausta rajoittanut sen oma ottolainaus, vaan pankit saattoivat valuuttasäännösten estämättä lainata ne varat, joita tarvittiin antolainaukseen ulkomailta. SKOP hankki rahoitusta kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, pääasiassa Japanista. Muut pankit seurasivat SKOP:ia (paitsi osuuspankkiryhmittymä). En tiedä tarkemmin SYP:n ja KOP:n varainhankinnasta ulkomailta, mistä ne hankkivat valuuttaluottonsa. Kullakin pankkiryhmittymällä oli omat kontaktinsa.

Seuraus oli ennennäkemätön rahan ylitarjonta. Pankit kilpailivat asiakkaista, jotka ottaisivat luottoa ja rahaa suorastaan tyrkytettiin ihmisille luottotappioriskeistä välittämättä. Kansa tarttui tietenkin syöttiin sillä raha kelpasi. Europarlamentaarikko Esko Seppänen kuvasi menettelyä sattuvasti sanoen että ”suomalaiset tekivät syömävelkaa”. Suomen (siis suomalaisten) ulkomainen nettovelka kohosi toistasataa prosenttia. Kulutusluottomarkkinoilla jatkui Rolf Kullbergin mainitsema ”kulutusjuhla” joka ajoittui suurin piirtein vuosiin 1987-1990). Meillä laskettiin olleen seitsemän (7) noususuhdannetta peräkkäin ilman vastaavaa taantumaa. Kansa juhli ja raha paloi.

Pankkeja on moitittu, syystäkin, myöhemmin, kun asiakkaat, jotka olivat kyvyttömiä maksamaan korot ja lyhennykset veloistaan, moittivat pankkeja siitä, että asiakkaat olivat saaneet pankilta rahaa, siis ne lainat, joita he eivät kyenneet hoitamaan. Tämä oli tietysti älytöntä, koska pankkien tehtävä ei todellakaan ole asiakkaittensa holhoaminen. Sen sijaan oli pankkiosakkeiden omistajien moitteet oikeutettuja. Heidän omistamia pankkeja hoidettiin älyttömän huonosti. Wegelius mainitsi ennen lamaa, että hän häpesi SKOP:in (ja muiden säästöpankkien) luottotappioita, koska ne olivat vain muistaakseni 127 miljoonaa markkaa! Viisi vuotta säästöpankkiryhmän luottotappiot olivat laskettavissa miljardeissa. Wegelius sai mitä tämä tilasi, luottotappioita. Oikeutettuja esittämään moitteita olisi ollut pankkien omistajat, eikä kansa, joka sekin sai mitä tilassi, rahaa. Valvontaa ei ollut. Raha oli kaikille tarjolla. Suomalaiset saivat maksaa pankkien oppirahat kalliisti. Pankit eivät tietenkään kyenneet maksamaan oppirahojaan.

Tämä kupla puhkesi yllättäen sitten kun SKOP kuten lehdet sanoivat ”putosi Suomen Pankin syliin”. Tämä oli välitön seuraus siitä, että muut pankit; alkaen Postipankista ja SYP:stä olivat yhtäkkiä kieltäytyneet ostamasta SKOP:n ns. sijoitustodistuksia, jotka noteerattiin pörssissä - jostain käsittämättömästä syystä - nimellisarvoonsa. Sitä ennen oli sijoitustodistusten antaminen ollut takuuvarma keino, jolla pankit sai itselleen kaipaamansa rahoituksen. Syyskuun 19. päivänä 1991 SKOP:in luotonsaanti oli täysin loppu ja pankki joutui heittämään pyyhkeen kehään.

Suomen Pankki ilmoitti ottavansa sen haltuunsa johtajansa Esko Ollilan suulla. Suomen Pankki toimi kerrankin nopeasti ja tehokkaasti. Jo samana iltapäivänä se ilmoitti julkisesti takaavansa kaikki SKOP:in sitoumukset. Paniikkia ei syntynyt ja pankit Suomessa pysyivät pystyssä, lukuun ottamatta SKOP:ia. Mutta vuosia vaaninut kupla oli armottomasti puhjennut ja pankit ilmoittivat toinen toisensa jälkeen valtavasta määrästä ongelmaluottoja. Niitä oli SYP:llä, KOP:llä ja Postipankilla, säästöpankeista puhumattakaan ja erityisesti pankinjohtaja Ulf Sundqvistin johtamalla STS-pankilla (ent. Suomen työväen säästöpankki). OKO-ryhmittymä oli ainoa joka oli elänyt hiljaiseloa eikä sillä mainittavia ongelmaluottoja ollut.

On syytä kuitenkin tasapuolisuuden vuoksi huomauttaa, että nimen oman Säästöpankit ja SKOP olivat pärjänneet pankkien välisessä kilpailussa loistavasti nelisen vuotta. Se aika oli armottomasti ohi.

Pankkikriisi oli siis tosiasia keväällä 1991. Eduskunta päätti - pitkän narinan jälkeen - valtion tuesta pankeille. Oltiin siis tilanteessa, jossa köyhät veronmaksajat tukivat pankkeja. Se herätti tietenkin kritiikkiä, erityisesti koska samaan aikaan samojen veronmaksajien asunnot joutuivat vasaran alle pankkivelkojen maksuun.

Lama oli nimittäin iskenyt koko voimallaan vuoden 1991 alusta lukien. Työttömyys nousi roimasti Konkurssiaalto iski. Suomen Pankki oli viimeiseen saakka pitänyt kiinni vakaan markan linjastaan. Vakaan (ei vahvan) markan linjalla tarkoitti Suomen Pankki että Suomi ei devalvoisi vaikka mitä tapahtuisi.

Vakaan markan linja oli historiaan perustuva ilmiö. Suomessa oli näet vientiteollisuus oppinut siihen, että jos sillä kävi huonosti, se marmatti kunnes Suomen Pankki devalvoimalla tuki sitä (suomalaisten yritysten myyntulot ulkomailta nousivat markoissa). Niin ollen oli vientiteollisuus (pääasiassa puuteollisuus) oppinut huonoille tavoille, sellaisille ettei sen tarvinnut olla tehokas, ja tätä Suomen Pankki nyt verisesti vastusti. SP:ssa tajuttin ilmeisen hyvin, että tämä merkitsi että kotimainen teollisuus maksoi vientiteollisuuden tehottomuudesta (ks. tarkemmin Rolf Kullbergin muistelmateos: ”Ja niin päättyi kulutusjuhla” 1996), jossa tämä selostaa vakaan markan linjaa. Seuraukset olivat katastrofaalisia.

Vakaan markan linjan ylläpitäminen edellytti korkean korkotason ylläpitämistä erityisesti päiväluottomarkkinoille. Suomen Pankin kieltäytyessä devalvoimasta (mikä olisi ollut välttämätöntä, niin kuin myöhemmin kävi ilmeni) oli markka yliarvostettu. Tämä aiheutti itsepintaisia devalvaatiohuhuja. Jotta nämä huhut saataisiin tapettua Suomen Pankki kieltäytyi edes lotkauttamasta korviaan ja kiisti kaikkien huhujen todenperäisyyden, arvioiden, että devalvaatiohuhut saattavat aiheuttaa valuuttakatoa (niin kuin ne säännönmukaisesti aiheuttavat). Siksi SP yritti torjua itsepintaiset huhut keinojen ollessa vähäiset, pääasiassa pitämällä päiväluottokorot korkeina. ”Vain taivas on kattona”, sanoi pankin pääjohtaja Sirkka-Liisa Hämäläinen häntä haastateltaessa silloin televisiouutisissa. Korot päiväluottomarkkinoilla nousivatkin ja olivat jossain vaiheessa lähemmäs 50 prosenttia. SP:n yritykset taittaa huhuilta niska olivat turhia. Markka oli yliarvostettu noin 35 prosentilla.

Päiväluottokoroilla pyrittiin pakottamaan vientiyritykset kotiuttamaan ulkomaiset saatavansa. Nämä nimittäin spekuloivat devalvaatiovoitoilla ja jättivät ulkomaiset saatavansa kotiuttamatta ulkomaisiin pankkeihin ja ottivat näiden sijaan kotimaisia luottoja päivittäisten menojensa (palkat, hankintalaskut ym.) kattamiseen. Nämä luotot otettiin päiväluottomarkkinoilta laskien, että niiden ulkomaiset saatavien arvo nousee devalvaation tapahtuessa devalvaatioprosentin verran

Loppujen lopuksi SP joutui devalvaatioon. Se devalvoi peräti kahteen otteeseen ja markka jätettiin kellumaan, ts. Suomen Pankki ei enää sitoutunut maksamaan markoista mitään kiinteää valuuttakurssia vaan markka noteerattiin markkinoiden mukaiseen hintaan.

Devalvaatiot tapahtuivat pakon edessä ns. pakkodevalvaatioina. SP:lta yksinkertaisesti loppui valuuttavaranto. Kun siltä halusi ostaa valuuttaa se olisi joutunut sanomaan ”ei oo”. Se ylläpiti niin korkeaa markan kurssia (maksoi markoista ylihintaa ja valuutoista vastaavasti alihintaa), että sijoittajat mieluummin sijoittivat varansa muihin valuuttoihin, jotka olivat halpoja Suomesta katsoen. Seuraus oli valuuttakato ja pakkodevalvaatio - ei enää ollut muuta mahdollisuutta - ja markan kurssin putoaminen noin 30 prosentilla. Markka pantiin kellumaan ja korkotaso putosi vihdoin siedettävälle tasolle oltuaan sietämätön. Devalvaatiot olivat hätäratkaisuja eikä suunniteltuja. Tämä oli kuitenkin myöhäistä koko kansantalouden kannalta. Kierre oli jo alkanut, eikä se ollut pysäytettävissä.

Älyttömän korkea korkotaso oli aiheuttanut vahinkoa kun monet yritykset eivät kyenneet hoitamaan lainojensa korkoja. Sama koski asuntovelallisia. Tämä taas johti pankkien lisääntyviin vaikeuksiin. Pankeilla tosin oli pääasiassa kiinteistöjä ja asuntoja vakuutena, jotka jouduttiin realisoimaan kun vellaiset olivat maksukyvyttömiä. Tällöin tarjonta nousi roimasti, erityisesti kiinteistö- ja asuntomarkkinoilla, mikä johti hintojen romahdukseen ja asuntokaupan käytännöllisesti katsoen totaaliseen pysähtymiseen.

Luotonsaajat - asuntovelalliset - joutuivat työttömiksi kun yritykset asetettiin konkurssiin, eivätkä pystyneet hoitamaan sietämättömän raskasta korkotaakkaa. Silloin pankit pakkorealisaatioissa myivät näiden panteiksi annetut asunnot, kuten sanonta kuului, ”pilkkahintaan”, itse asiassa käypään päivän hintaan, jota korkeampaan hintatasoon tottuneet ihmiset pitivät tottumuksensa vuoksi ”pilkkahintana”.

Ensimmäisen kerran Suomessa tapahtui, että asuntojen hintakehitys oli deflatorinen . Asunnosta ei saanut enää läheskään sitä hintaa, mikä siitä oli maksettu ”kulutusjuhlan” aikana. Seuraus oli yksityisille, että asunto meni vasaran alle eikä kauppahinta kattanut edes asunnon ostamista varten otettua lainaa. Jotkut jäivät kahden asunnon loukkuun. Oli täysin mahdollista, että joku oli ostettuaan asunnon joutunut realisoimaan sen ja lopputulos oli että hänellä ei ollut kattoa pään päällä mutta asuntolainaa oli vaikka muille jakaa. Usein kysytään, ketä lama hyödytti, kuka oli lasman voittaja? Vastaus on, että ne, joilla oli velkaa, hävisivät ja ne, joilla oli omaisuutta tai säästöjä, voittivat. Säästöillä pystyi ostamaan naurettavan halvalla omaisuutta, jonka velalliset joutuivat myymään lähes ilmaiseksi.

Nämäkin veronmaksajat ja asuntovelalliset kuuluivat niihin joiden oli tuettava pankkeja pankkituella. Ihmiset valittivat tietenkin lehtien palstoilla ja haukkuivat pankkeja minkä kerkesivät, mutta turhaan.

Asuntomarkkinoilla oli totuttu jatkuvaan 40 vuotta kestäneeseen inflaation mukaiseen hintojen nousuun. Ennen kuin sai lainaa, oli säästettävä oma osuus hinnasta ja loppuosaan sai lainaa. Tämä oli pankille takuuvarmaa luotottamista. Inflaatio varmisti asunnon arvon ja säästäminen asiakkaan maksukyvyn. Säästöillä oli asiakas osoittanut kykenevänsä hoitamaan raha-asiansa. Jos jotakin odottamatonta sattuisi, saattoi pankki olla pitkämielinen. Ellei sekään auttanut myytiin asunto panttihuutokaupalla. Näin koko sotienjälkeisen ajan.

Tämä ei enää tämä pelastanut pankkeja 1991 jälkeen. Asuntojen myynneillä katettiin vain osa asiakaan luotosta. Luottotappiot olivat ensimmäistä kertaa verinen tosiasian pankkien kirjanpidoissa. Pankkeja piti tukea kun ne eivät itse kyenneet maksamaan oppirahojaan, luottotappioitaan. .

Kun työttömyys kasvoi suurtyöttömyydeksi, kysyntä väheni kun työttömillä ei ole, kuten tiedetään rahaa. Se merkitsi ensimmäiseksi erityisesti kestokulutushyödykkeiden ja sen kaltaisten tuotteiden kysynnän romahtamista. Tämä puolestaan kaatoi erityisesti huonosti hoidettuja, maksuvaikeuksissa olevia yrityksiä, mikä puolestaan aiheutti lisää työttömyyttä kun työnantajat menivät konkurssin. Näin oli Suomen kansatalous kierteessä, jossa työttömyys aiheutti konkursseja, joka aiheutti työttömyyttä joka aiheutti konkursseja joka aiheutti työttömyyttä jne. Lama oli syöksykierrelama.

Mutta ei tässä kyllin. Suomelle edullinen idän kauppa romahti Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Seuraus oli paitsi luottotappioita kun venäläiset yritykset eivät kyenneet maksamaan velkojaan suomalaisille itävientiä harjoittaneille yrityksille myös ja ennen kaikkea itäviennin loppuminen. Niille yrityksille jotka harjoittivat idänkauppaan liittyvää toimintaa tämä johti toiminnan loppumisen (usein konkurssien kautta). Idänkaupan oltua korkean teknologian myyntiä, sen loppuminen merkitsi myös ketjureaktioita, jossa jalostusta harjoittavat korkean teknologian yritykset kärsivät.


Siinä osa laman syistä. Niitä oli huomattavasti enemmänkin, mutta palaan siltä osin jos aihetta on. Mutta sait, Laitman, penäämiäsi kommentteja.

Terv.
//Heikki Jansson

[laitman]

Kiitos kommenteista! Olen aika pitkälle samaa mieltä näistä muista tapahtumista kuin Heikki Jansson. Säännöstelyn purku tapahtui, aivan oikein, suurimmaksi osaksi vuosina 1983-87. Kuitenkin kävi niin, että tavalliselle kansalaiselle kaikkein kohtalokkaimmat päätökset tehtiin vuonna 1987.

Itse käyttäisin kyllä nimeä asuntoluottokriiisi (kummallista että löytyy oikea nimi vasta USA:n kautta) seuraavista syistä: Olen kertonut näitä perustelujani jo jonkun verran, mutta haluan vielä lisätä seuraavat argumentit: Kun yllä mainittu asuntohintojen nousu tapahtui (esim yksiö Töölössä, jonka hinta lyhyen ajan sisällä nousi 150 % ) niin on kyllä todella kummallista, että hallitus ja eduskunta eivät reagoineet mitenkään. Se osoitti kyllä edesvastuutonta piittaamattomuutta. 1971 kommunistit marssivat ulos hallituksesta ( en todellakaan ole kommunisti, jos joku luulee) vain sen takia, että ranskanleivän hinta nousi muutamalla pennillä. Nyt ihmisten tärkeimmän ja välttämättömän hankinnan, asunnon, hinta nousi hetkessä pilviin, niin että tavallinen perhe joutui maksamaan satoja tuhansia markkoja enemmän jos he halusivat asunnon. Presidentti Koiviston hokema "Kyllä se siitä!" osoitti, että vastuussa olevat poliitikot eivät ymmärtäneet tavallisten ihmisten hätää!

Historia opettaa, että jos joku ei reagoi vaikean ja yllättävän tilanteen edessä, niin näyttämölle astuvat toisenlaiset ihmiset, jotka toimivat tilanteen johdosta, mutta eivät välttämättä kansantalouden parasta ajatellen. Mitä tapahtui? Joo, suuret ja pienet rakennusliikkeet aloittivat ennennäkemättömän rakentamisen, kustannuksista ja seurauksista piittaamatta. Lainaa otettiin, laajennettiin toimintaa, eikä oltu köyhiä ja kipeitä! Rakennusala ylikuumeni ja rahaa paloi, ikävä kyllä kyseessä oli lainattua rahaa!

Kun rakentaminen sitten pysähtyi kuin seinään, niin suuret rakennusliikkeet kaatuivat ja niiden myötä valtavat velat kaatuivat pankkien ja veronmaksajien syliin! Haka teki konkursin, Polar ja Perusyhtymä joutuivat erilaisten saneeraustoimenpiteiden kohteeksi. Kun seinä tuli eteen rakennusliikkeillä oli 16.000 ( vuorineuvos Hanhisen ilmoitus YIT:n ylimääräisessä yhtiökokouksessa 6.10.2008) asuntoa myymättä! Arvatkaa paljonko näissä kiinni oleva raha tuli maksamaan! Hakan konkurssi lienee maksanut noin 30 miljardia markkaa (6 miljardia euroa ), ja miljardeja paloi myöskin muiden suurten rakennusfirmojen velkoja maksettaessa.

Suurten vanavedessä tuhannet pienemmät rakennusliikkeet, aliurakoitsijat ja tavaratoimittajat seurasivat perässä. Miljardeja paloi, yrittäjiä roikkui hirressä ja seuraukset olivat kammottavia! Ja lähtölaukaus tähän katastrofiin ammuttiin siten, että ajattelematta seurauksia ryhdyttiin lainaamaan sellaisille asunnonostajille, joiden maksukyky alun alkaen oli hyvin kyseenalainen. Aivan kuten Subprime-kriisissä on tehty!

YIT:n ylimääräisessä yhtiökokouksessa vuorineuvos Hanhinen ilmoitti myöskin, että tällä hetkellä rakennusliikkeillä on uusia asuntoja myymättä noin 2000 kpl ja kovin paljon suuremmaksi näiden määrää ei sallita nousta! Ehkä jotakin on opetettu menneisyyden virheistä?

Laitman

[Vetehinen]

Esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kehityksestä voidaan ottaa kasku Kansallispankin eräästä merkittävästä johtajasta, joka oli käymässä pienellä paikkakunnalla. Johtaja kävi pistäytymässä yllättäen pankin paikaalliseen haarakonttoriin, muttei löytänyt konttorinjohtajaa mistään. Hänet kuitenkin opastettiin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Yllättyneenä pankin johtaja tiedusteli haarakonttorin johtajalta, joka työskenteli huoneessa syytä moiseen. Tämä selitti punastellen, että hän piileskeli asiakkaita. Syy oli se, että haarakonttorin kuukausibudjetti oli täysin syöty, ts. haarakonttorin johtaja joutui sanomaan asiakkaille tunnetun ”Ei oo” ja lupailemaan ”ensi kuussa”.

Olen kuullut saman jutun mutta erilaisella lopulla. Kuulemassani versiossa opetus oli, että kammioonsa sulkeutunut pankinjohtaja oli vanhanaikainen. Tarvittiin uusi pankinjohtaja joka myy velkaa.

Tämä on tietysti hauska pikku kasku mutta mitä me tästä opimme. Sen, että pankit ennen 1987 elivät ja saattoivat lainata vain niitä rahoja jotka pankit saivat ottolainauksellaan, siis yleisön talletuksilla, itselleen. Haarakonttorin johtajalle ei ollut mitä lainata.

Epäilen tuota. Pankit saivat rahoitusta muilta pankeilta (kuten itsekin mainitset toisaalla) ja Suomen Pankilta, joten haarakonttorin pankinjohtajalla olisi ollut mitä lainata.

Asiakkaat lainasivat pankille ylihintaan ja saivat alihintaan lainaa pankeilta. Lainansa asiakkaiden piti "ansaita" säästämällä (siis luovuttamalla alihintaan varoja pankeille)

Tuolloin oli vielä sellainen ajatus voimassa, että tallettaja lainasi pankille varoja. Sanot että he lainasivat pankille ylihintaan ja suluissa he lainasivat alihintaan. Sekavuus johtunee siitä, että ole lukenut jotain mitä et ihan täysin ole ymmärtänyt.

Korkea inflaatio piti huolen siitä, että talletuksille ei saanut reaalikorkoa ollenkaan. Oli pitkiä aikoja jolloin velallakaan ei ollut reaalikorkoa, koska inflaatio oli korkeampi kuin velasta maksettava korko. Se oli mm vasemmiston vaatiman säännöstelyn seuraus, joka rokotti tallettajia ja suosi velallisia.

Pankit puolestaan joutuivat ottamaan käyttöön palvelumaksut ja vähentämään konttoriverkkoja. Pankit joutuivat kovin ottein opettamaan ihmisille, että palvelu maksoi, ja sitä ei maassa haluttu hyväksyä, vaan laulettiin kyllästymiseen saakka, että pankit ovat kiskureita ja että mummo ei osaa käydä itkumuurilla (automaatilla) vaan mummon on saatava palvelu ilmaiseksi (miksi ihmeessä yksityiset, siis pankit, kustantaisivat mummolle pankkipalvelut?). Ihmiset eivät kuitenkaan tehneet eroa yksityisten pankkien ja yhteiskunnan välillä vaan arvelivat, että pankikin on julkisia laitoksia, joilta voidaan vaatia köyhäinapua.

Tuo kappale voisi olla vaikka Pertti Voutilaisen kynästä. Voutilainen sanoi KOP:n pankinjohtajana, että "yksityiset ihmiset tuovat pankkiin vain kuraa kengissään".

Pankit maksoivat edelleen olematonta tai nollakorkoa talletuksille. Oli aivan oikein, että asiakkaat purnasivat, että asiakkaan on maksettava pankille talletuksesta. Sillä sitä se merkitsi, kun talletukselle ei saanut korkoa, mutta piti maksaa palvelumaksuja.

Nollakoron perinne talletuksille jatkuu edelleen suomalaisissa pankeissa.

Kun valuuttasäännöstely purettiin saivat pankit tilaisuuden hintakilpailuun. Rahan hintaa - korkoa - saikin yht äkkiä käyttää kilpailuvälineenä - ensimmäisen kerran sotien jälkeen.

Korkokilpailu taisi koskea vain suurimpia yrityksiä, joilla oli mahdollisuus hankkia rahoitusta suoraan ulkomailta. Yksityiset taisivat lähes täysin välttyä korkokilpailun eduilta markkalainoissa. Ehkä tarkoita korkokilpailulla sitä, että sai valita valuutan. Jokaiselle valuutallehan on eri korko, mutta se ei ole pankkien välistä kilpailua.

Minusta pankkien marginaaleilla on kilpailtu vasta monia vuosia laman jälkeen kun kyse on ollut yksilöiden lainoista.

Seuraus oli ennennäkemätön rahan ylitarjonta. Pankit kilpailivat asiakkaista, jotka ottaisivat luottoa ja rahaa suorastaan tyrkytettiin ihmisille luottotappioriskeistä välittämättä.

Varmaan osa pankinjohtajista ei välittänyt kenelle lainasi ja miten paljon, kunhan hän sai myytyä lainoja niin paljon kuin pankin johto edellytti. Yksi mieleen jäänyt kahden miehen porukka nimeltä Tiku ja Taku keräsi lainoja Aleksanterinkadun konttoreista tuomalla muistaakseni puliukkoja takaajiksi. Toisesta taisi tulla pikaveneilyn maailmanmestari. Vene oli ilmeisesti ostettu noilla lainatuilla rahoilla.

Pankkeja on moitittu, syystäkin, myöhemmin, kun asiakkaat, jotka olivat kyvyttömiä maksamaan korot ja lyhennykset veloistaan, moittivat pankkeja siitä, että asiakkaat olivat saaneet pankilta rahaa, siis ne lainat, joita he eivät kyenneet hoitamaan. Tämä oli tietysti älytöntä, koska pankkien tehtävä ei todellakaan ole asiakkaittensa holhoaminen.

Jos olet vasemmistolainen niin täytyy ihmetellä sinun mielipidettäsi, joka on lähinnä äärikapitalistin ajatusmaailmaa. Kannatat viidakon lakia.

Pankit ovat olleet selvästi ammattimaisia lainanantajia ja yksityiset kansalaiset harrastelijoita. On ihan oikein, että ammattilaista syytetään, kun asiat menevät pieleen. Perusteena on se, että ammattilaisen olisi pitänyt tietää ja se harrastelija on se, joka tarvitsee hiukan suojelua vahvempia pankkeja vastaan.

Meinasin aikaisemmin kirjoittaa, että vasemmisto liittoutuu mielellään suuryritysten kanssa kansalaisia vastaan. Sinunkin kirjoituksesi - jos olet vasemmistolainen kuten tulkitsen aikaisemmista kirjoituksistasi - todistaa havaintoni oikeaksi.

Amerikassa on muuten asuntolainoituksen vakuudet järjestetty niin, että asuntolainan vakuutena oleva asunto on oikeasti vakuus ja ainoa sellainen. Ellei velallinen selviä lainoistaan, velallinen lähettää asunnon avaimet pankille - ja pankki tekee mitä parhaaksi katsoo eli myy asunnon. Nämä ovat niitä pakkomyyntejä joista nyt puhutaan.

Sen sijaan oli pankkiosakkeiden omistajien moitteet oikeutettuja. Heidän omistamia pankkeja hoidettiin älyttömän huonosti.

Heh heh. Oikeutettuja mutta laiskoja. Pankkien omistajat pystyivät milloin tahansa vaihtamaan pankkien johdon mieleisekseen. Ne eivät vaihtaneet, joten syyttäkööt itseään. Pankkien omistajathan Suomessa päästettiin pälkähästä.

Säästöpankeilla ei ollut omistajaa ja ne olivatkin runsaskätisimpiä lainoittajia. Rahoitustarkastus vaati säästöpankkeja noudattamaan vakavaraisuusvaatimuksia, mutta monet eivät noudattaneet vaatimuksesta huolimatta. Tämä rikkomus oli käsittääkseni tärkein peruste myöhemmin syytettäessä säästöpankkien johtoa leväperäisestä lainan antamisesta. Heidän olisi pitänyt tietää ja tiesiväthän he, mutta eivät välittäneet.

Tämä kupla puhkesi yllättäen sitten kun SKOP kuten lehdet sanoivat ”putosi Suomen Pankin syliin”. Tämä oli välitön seuraus siitä, että muut pankit; alkaen Postipankista ja SYP:stä olivat yhtäkkiä kieltäytyneet ostamasta SKOP:n ns. sijoitustodistuksia, jotka noteerattiin pörssissä - jostain käsittämättömästä syystä - nimellisarvoonsa.

Mihin arvoon se olisi pitänyt noteerata?

OKO-ryhmittymä oli ainoa joka oli elänyt hiljaiseloa eikä sillä mainittavia ongelmaluottoja ollut.

Osuuspankit eivät alkaneet myydä lainoja agressiivisesti, kuten muut pankit.

Vakaan markan linjan ylläpitäminen edellytti korkean korkotason ylläpitämistä erityisesti päiväluottomarkkinoille. Suomen Pankin kieltäytyessä devalvoimasta (mikä olisi ollut välttämätöntä, niin kuin myöhemmin kävi ilmeni) oli markka yliarvostettu. Tämä aiheutti itsepintaisia devalvaatiohuhuja. Jotta nämä huhut saataisiin tapettua Suomen Pankki kieltäytyi edes lotkauttamasta korviaan ja kiisti kaikkien huhujen todenperäisyyden, arvioiden, että devalvaatiohuhut saattavat aiheuttaa valuuttakatoa (niin kuin ne säännönmukaisesti aiheuttavat). Siksi SP yritti torjua itsepintaiset huhut keinojen ollessa vähäiset, pääasiassa pitämällä päiväluottokorot korkeina.

Oikein naurattaa. Pitkittämällä väistämätöntä (jonka meikäläinen taviskin tajusi) Suomen Pankki vain lisäsi valuuttapakoa, kuten itsekin kirjoitat. Aikainen kellutus olisi estänyt osaa vahingoista syntymästä. Viivyttely vain pahensi tilannetta. Tässä yhteydessä voi aivan hyvin puhua tahallisuudesta.

Pankeilla tosin oli pääasiassa kiinteistöjä ja asuntoja vakuutena, jotka jouduttiin realisoimaan kun vellaiset olivat maksukyvyttömiä. Tällöin tarjonta nousi roimasti, erityisesti kiinteistö- ja asuntomarkkinoilla, mikä johti hintojen romahdukseen ja asuntokaupan käytännöllisesti katsoen totaaliseen pysähtymiseen.

Tässä se suurin virhe tehtiin. Lainat olisi pitänyt neuvotella uusiksi sellaisille tasoille, että ihmiset selviytyvät lainoistaan eikä pakkomyyntejä olisi tarvittu.

Lainoja joista ihmiset eivät selvityneet myytiin ulkomaille 15%:lla niiden kirja-arvosta. Se merkitsee että 100 000 markan lainasta saatiin 15000 markkaan, joka vähensi velallisen velkapääomaa. Jäljelle jäi vielä 85000 mk velkaa. Olen varma, että neuvottelemalla velallisten kanssa veloista olisi saatu enemmän kuin 15 % takaisin. Esimerkiksi 30 % olisi moni velallinen pystynyt lyhentämään ja maksamaa sille korkoa. Nyt valittiin tie, jossa velallinen menetti asuntonsa, valtio sai lainasta 15 % ja velallinen maksaa ulkomaille 85 %:ia jos pystyy.

Luotonsaajat - asuntovelalliset - joutuivat työttömiksi kun yritykset asetettiin konkurssiin, eivätkä pystyneet hoitamaan sietämättömän raskasta korkotaakkaa. Silloin pankit pakkorealisaatioissa myivät näiden panteiksi annetut asunnot, kuten sanonta kuului, ”pilkkahintaan”, itse asiassa käypään päivän hintaan, jota korkeampaan hintatasoon tottuneet ihmiset pitivät tottumuksensa vuoksi ”pilkkahintana”.

Aika äärioikeistolainen näkemys. Kyse oli markkinahäiriöstä, jonka väärä talouspolitiikka aiheutti. On aivan selvää, että markkinahäiriötä olisi pitänyt tasoittaa.

Kävin katsomassa ostomielessä Helsingin Bulevardilla 80 m2:n asuntoa, josta pyydettiin 35 000 euroa (200 000 mk). Minusta pilkkahinta verrattuna lamaa edeltäneeseen ja laman jälkeiseen aikaan.

Mutta ei tässä kyllin. Suomelle edullinen idän kauppa romahti Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Seuraus oli paitsi luottotappioita kun venäläiset yritykset eivät kyenneet maksamaan velkojaan suomalaisille itävientiä harjoittaneille yrityksille myös ja ennen kaikkea itäviennin loppuminen.

Valtion vientitakuilla maksettiin yrityksille ja valtio kantoi riskin saatavista yritysten puolesta. Valtiohan hoiti myös clearing-kaupan selvityksen yritysten puolesta.

Siinä osa laman syistä. Niitä oli huomattavasti enemmänkin, mutta palaan siltä osin jos aihetta on. Mutta sait, Laitman, penäämiäsi kommentteja.

No tuossa oli muutamia omia kommentteja. Meillä on näköjään selviä eroja siitä mikä on oikein. Vasemmistolaisena suosit pankkeja ja minä oikeistolaisena puolustan pienintä mahdollista vähemmistöä - yksityistä kansalaista.


-

[Heikki Jansson]

Itse käyttäisin kyllä nimeä asuntoluottokriiisi (kummallista että löytyy oikea nimi vasta USA:n kautta) seuraavista syistä: Olen kertonut näitä perustelujani jo jonkun verran, mutta haluan vielä lisätä seuraavat argumentit: Kun yllä mainittu asuntohintojen nousu tapahtui (esim yksiö Töölössä, jonka hinta lyhyen ajan sisällä nousi 150 % ) niin on kyllä todella kummallista, että hallitus ja eduskunta eivät reagoineet mitenkään. Se osoitti kyllä edesvastuutonta piittaamattomuutta. 1971 kommunistit marssivat ulos hallituksesta ( en todellakaan ole kommunisti, jos joku luulee) vain sen takia, että ranskanleivän hinta nousi muutamalla pennillä. Nyt ihmisten tärkeimmän ja välttämättömän hankinnan, asunnon, hinta nousi hetkessä pilviin, niin että tavallinen perhe joutui maksamaan satoja tuhansia markkoja enemmän jos he halusivat asunnon. Presidentti Koiviston hokema "Kyllä se siitä!" osoitti, että vastuussa olevat poliitikot eivät ymmärtäneet tavallisten ihmisten hätää!Laitman

Asuntoluottokriisi? Et noteeraa työttömyyttä miksikään. Et noteeraa kansallisuusvarallisuuden laskua liioin. Etkä noteeraa yritysten konkurssiaaltoja. Ilmeisesti näin siksi, ettei Sinulla ole henkilökohtaista kokemusta näistä. Ne olivat kuitenkin oleellisia ja paljon vaikeampia ongelmia kuin mainitsemani asuntoluottokriisi. Et siis puhu lamasta vaan pelkästään sen yhdestä ilmenimismuodosta?

Asuntojen hinnat nousivat tunnetusti ennen vuotta 1990. Mitä eduskunnan tai hallituksen olisi pitänyt tehdä sille?

... poliitikot eivät ymmärtäneet tavallisten ihmisten hätää!

Asuntojen kysyntä lisääntyi. Kysynnän lisääntyessä nousivat hinnat. Olisiko poliitikkojen pitänyt jotenkin estää ihmisten asuntoihin kohdistuvaa kysyntää?

... niin että tavallinen perhe joutui maksamaan satoja tuhansia markkoja enemmän jos he halusivat asunnon

Aivan. Siksi että tavallisten ihmisten asuntoihin kohdistuva kysyntä oli niin suurta. Olisiko muilta ihmisiltä, paitsi esimerkissäsi oletetulta yhdeltä tavalliselta perheeltä, pitänyt estää asuntoihin kohdistuva kysyntä, jotta esimerkkiperheesi olisi saanut halvemmalla asunnon kuin muut tavalliset perheet. Vai olisiko asuntojen tarjontaa pitänyt lisätä.

Joo, suuret ja pienet rakennusliikkeet aloittivat ennennäkemättömän rakentamisen, kustannuksista ja seurauksista piittaamatta. Lainaa otettiin, laajennettiin toimintaa, eikä oltu köyhiä ja kipeitä! Rakennusala ylikuumeni ja rahaa paloi, ikävä kyllä kyseessä oli lainattua rahaa.

Aivan. Asuntojen tarjonta siis lisääntyi. Se oli omiaan, erityisesti vuoden 1991 jälkeen, painamaan alas asuntojen hinnat. Sen jälkeen saikin esimerkkiperheesi halvemmalla asuntonsa.

Mutta kuitenkin moitit rakennusalaa. Kummin päin ajattelet, että asuntoja pitää rakentaa vai ettei niitä pidä rakentaa? Pitääkö asuntoja olla tarjolla. Jos pitää, niitä pitää ilmeisesti rakentaa?

Kun rakentaminen sitten pysähtyi kuin seinään, niin suuret rakennusliikkeet kaatuivat ja niiden myötä valtavat velat kaatuivat pankkien ja veronmaksajien syliin!

Aivan. On tunnettu fakta, että rakentamisalalla vallitsi ylikuumeneminen ennen vuotta 1991. Mitä olisi Sinusta pitänyt tehdä sille. Ihmisten kysyntä kohdistui silloin asuntoihin, kun pankeista sai lainaa. Olisiko ihmisiltä pitänyt kieltää asuntojen hankinnan?

ja niiden myötä valtavat velat kaatuivat pankkien ja veronmaksajien syliin!

Aivan. Kenen oletat maksavan mitään maassa paitsi tavallisten ihmisten. Luuletko että kaupparekisterimerkinnät maksavat jotain (yhtiöt ovat merkintöjä kaupparekisteriin, eli patentti ja rekisterihallituksen ylläpitämässä tietokonetiedostoissa). Tietokonetiedostoissa olevat sähkömagneettiset varaukset eivät tunnetusti maksa mitään.

Maksajia oli paitsi sen aikaiset veronmaksajat myös tulevaisuuden. Valtion velanoton lisääntyessä, otettiin valuuttaluottoja, jotka ne maksoivat, jotka olivat tulevaisuudessa sittemmin veronmaksajia. Näin tasattiin vaikeudet niin, etteivät vain sen aikaiset veronmaksajat olleet ainoat maksumiehet.

Suurten vanavedessä tuhannet pienemmät rakennusliikkeet, aliurakoitsijat ja tavaratoimittajat seurasivat perässä. Miljardeja paloi, yrittäjiä roikkui hirressä ja seuraukset olivat kammottavia! Ja lähtölaukaus tähän katastrofiin ammuttiin siten, että ajattelematta seurauksia ryhdyttiin lainaamaan sellaisille asunnonostajille, joiden maksukyky alun alkaen oli hyvin kyseenalainen.

”Ryhdyttiin lainaamaan”. Kuka ryhtyi. Tehtiinkö lainauspäätökset tahallaan, jotta Suomeen saataisiin lama? Miksi ”ryhdyttiin” lainaamaan "ajattelematta seurauksia" rahaa mainitsemillesi ”sellaisille asunnonostajille, joiden maksukyky alun alkaen oli hyvin kyseenalainen”. Minusta se oli omituinen halu, enkä oikein keksi kuka sellaista olisi halunnut.

Minne oletat niiden asuntojen hävinnen, jotka rakennettiin. Savuna ilmaanko? Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä "rahan palaminen" merkitsee. Minkälainen on kulutus, jossa se, mikä kulutetaan, poistuu talouden kiertokulusta.

Jos on sitä mieltä että joku teki jotain väärin, voi mainiosti sanoa kuka teki (ja miksi tämä teki) sen minkä teki. Kun sanot että ”ajattelematta seurauksia ryhdyttiin lainaamaan... joiden maksukyky alun alkaen oli hyvin kyseenalainen.” luulisi, että jotkut bandiitit ovat olleet liikkeellä öiseen aikaan Suomessa ja ”ryhtyneet lainaamaan” sellaisille, joiden takaisinmaksukyky ei
ollut taattu..

Emme kuitenkaan ole varsinaisesti faktoista eri mieltä. En vaan voi hyväksyä syyttävää sävyäsi. Syyllistät ilmeisesti kaikkia täysin riippumatta siitä, onko olemassa jokin subjektiivinen syyllisyysperuste.

Väitteesi pitää paikkansa, siis minustakin. Erityisesti säästöpankkiryhmittymä ja SKOP aloittivat säälimättömän kilpailun asiakkaista kun se oli mahdollista Suomen pankin estämättä. Pankkimaailmassa ei tuolloin ymmärretty lainkaan kuinka vaarallisia luottotappiot olivat. Pankit olivat viimeisen 40 vuoden ajan eläneet tilanteessa, jossa maassa vallinnut inflaatio takasi sen, ettei luottotappioita päässyt syntymään. Luottotappioista sitten jouduttiin maksamaan oppirahat.

Kuka sai ne rahat, joista luottotappiot muodostuivat. Tavalliset ihmiset, tietysti, joiden luotonotto nousi yli 100 prosentilla. Ja rahat syötiin (Esko Seppäsen sanat suomalaiset tekivät ”syömävelkaa”) eli yksityishenkilöiden kulutukseen.

Kun rahat loppuivat syytettiin sitten pankkeja siitä, että ne olivat antaneet niille, jotka syyttivät, lainaa, vaikka pankkien olisi pitänyt ymmärtää, ettei syyttäjillä ollut ollut kykyä arvioida omaa takaisinmaksukykyään ja pankkien olisi tullut tehdä arvioida se ja käsittäen, että syyttäjät olivat kyvyttömiä oman taloutensa hoitoon, kieltäytyä luotonannosta näille.

Ei ollut käytännöllisesti katsoen ketään maassa, joka olisi osannut varoa. Maamme pankit olivat erittäin korkealle arvostettuja kansainvälisillä luottomarkkinoilla. Kansainvälinen luokitus ei muuttunut pankkien osalta, vaikka luottotappioita alkoi syntyä. Miksikö? Siksi tietenkin, etteivät kansainväliset pankkiluokituksia julkaisseet kansainväliset luokituslaitokset eivät olleet yhtään sen paremmin perillä tilanteesta kuin täkäläiset pankitkaan. Kansainväliset luokituslaitoksetkin olivat saman suomalaisen asiantuntemuksen varassa kuin pankitkin. Olitko Sinä viisaampi kuin maan parhaat pankkimiehet, Laitman. Viisaampi kuin ne, jotka eivät ymmärtäneet koulutuksestaan ja kokemuksestaan huolimatta suojautua luottotappioriskejä vastaan. Maan silloiset parhaat pankkimiehet. Luen viestiäsi niin, että olisit sitä mieltä että nämä pitäisi hirttää, koska he eivät olleet viisaampia kuin olivat. Toivottavasti et tarkoita sitä.

Terv.
// Heikki Jansson

[Vetehinen]

Johanssonin vastaus Laitmanille sisältää useita ärsyttäviä olkinukkeja. http://fi.wikipedia.org/wiki/Olkinukke

En niihin kummemmin puutu.

Asuntojen hinnat nousivat tunnetusti ennen vuotta 1990. Mitä eduskunnan tai hallituksen olisi pitänyt tehdä sille?

Tähän on helppo vastata. Hallituksen olisi pitänyt hillitä asuntojen hinnan nousua.

Rahan paljous johtaa omaisuusarvojen nousuun. Se on kansantalouden perustietoa Johansson.

Hallituksen olisi siis pitänyt rajoittaa rahan määrää kansantaloudessa.

Asuntojen kysyntä lisääntyi. Kysynnän lisääntyessä nousivat hinnat. Olisiko poliitikkojen pitänyt jotenkin estää ihmisten asuntoihin kohdistuvaa kysyntää?

Olisi. Katso edellinen vastaus.

Asuntomarkkinoilla spekuloitiin asuntojen hinnan nousulla. Se oli helppo havaita, eikä tarvinnut olla ruudinkeksijä sen havaitakseen.

Jos on sitä mieltä että joku teki jotain väärin, voi mainiosti sanoa kuka teki (ja miksi tämä teki) sen minkä teki.

Henkilöistä oli jo keskustelun alussa puhe. Heidän motiiviaan tekoihinsa on kai vaikea koskaan saada selville. Tuskin haluavat itsekään paljastaa motiivejaan, jos ne tuntuvat naurettavilta ja hölmöiltä.

Yksi motiivi esim Kullbergin kohdalla voi olla kasvojen menetyksen pelko. Erkki Liikasen kohdalla se voi olla osaamattomuus ja mahdollisesti siihen yhdistettynä innokkuus, joka on aika turmiollinen yhdistelmä. Liikanen oli aika nuori ministeri.

En vaan voi hyväksyä syyttävää sävyäsi. Syyllistät ilmeisesti kaikkia täysin riippumatta siitä, onko olemassa jokin subjektiivinen syyllisyysperuste.

Te vasemmistolaiset haette syyllisiä yksittäisistä kansalaisista ja päättäjät ovat teille syyttömiä. Me oikeistolaiset katsomme, että kun Suomen Pankin johto ja Suomen hallitus harjoittavat huonoa talouspolitiikkaa, ovat he syyllisiä. On naurettavaa syyllistää kansalaisia Suomen Pankin ja hallituksen huonoista päätöksistä. Analogisesti on kyse samanlaisesta asiasta, kuin jos raiskattua syytetään raiskauksesta. Teko ja sen kohde vaihtavat teillä paikkaansa siten, että teon kohde on syyllinen tekoon. Minulle tekijä on syyllinen tekoon. Teon kohde ei ole. Laman tapauksessa syyllisiä ovat hallitus ja Suomen Pankin johto eivätkä yksilöt.

Pankkimaailmassa ei tuolloin ymmärretty lainkaan kuinka vaarallisia luottotappiot olivat.

Kyllä niistä tiedettiin. Osuuspankit eivät osallistuneet lainojen ylimyyntiin. Siellä oltiin varovaisia. Rahoitustarkastus vaati ja edellytti pankkien vakavaraisuuden säilyttämistä, mutta pankeissa ei kuunneltu.

Ei ollut käytännöllisesti katsoen ketään maassa, joka olisi osannut varoa.

Varmasti oli. Katso edellinen vastaus.

Syyllistät Johansson tavallisia pulliaisia hallituksen ja Suomen Pankin teoista. Oikeasti koko maa sai kärsiä huonoista johtajista kamalasti, mutta vasemmistolaiset potkitte maassa makaavaa kansalaista päähän. Kansalaista joka maksoi kalliisti huonojen johtajien tekemistä mokista.

-

[MM]

Minäkin kyselisin pankinjohtajien vastuun perään ainakin siltä osin kuin lama kosketti pankkikriisiä. Heidän yhteiskunnallinen tehtävänsä on lainata kansantalouden säästöjä sellaisia vakuuksia vastaan, että aiemmin hankittu pääöma ja sen korot eivät vaarannu. Eivät he pystyneet tätä kapitalismin portinvartijan vastuuta kantamaan, eivätkä varmaan ymmärtäneetkään tehtäväänsä tältä kantilta. Ne vanhat Säästöpankkimiehet jotka näin tekivät, eivätkä lähteneet Suomen Säästöpankki -pelastusyritykseen, selvisivät pikkupankkeineen lamasta kuiville.
En siis syyllistäisi Koiviston ja muiden Suomen Pankin johtajien tavoin kuluttajia, vaan kiteyttäisin kansanomaisesti: "Suomella oli huonot herrat".
Vähän niinkuin sotamies Honkajoen iltarukouksen viimeisen virkkeen retorisessa hengessä.

[Heikki Jansson]

Nimim. Vetehinen on kirjoittanut pitkän, sisällöltään varsin asiantuntemattoman vastauksen jollekin herra ”Johanssonille”. Mahdollisesti tämä nimim. Vetehinen tarkoittaa sillä minua eikä siinä tapauksessa ole siis edes vaivautunut tarkastamaan sen henkilön nimeä, jolle tämä vastaa.

Vetehisen kirjoitus osoittaa siinä määrin asiantuntemattomuutta kansantalouden perusasioista, ettei tälle kannata edes yrittää vastata. Jääköön siis kirjoitus omaan arvoonsa sitäkin suuremmalla syyllä, kun nimim. Vetehinen on osoittanut kirjoituksensa tälle herra Johanssonille. Ehkäpä tämä vastaa siihen?

Terv.
// Heikki Jansson