Ferdinand Schörner - Petsamon kauhu & Hitlerin lempikenr

[Veikko Huuska]

Ferdinand Schörner (1892 Munchen – 1973 Munchen), Wehrmachtin kenraali, Natsi-Saksan viimeinen marsalkka, Hitlerin suosikki rintamakenraaliensa joukossa, kova ja armoton sotapäällikkö. Saksan Petsamon joukkojen komentaja tammikuu 1942 - lokakuu 1943, jona aikana ansaitsi nimen ”Petsamon kauhu”. Saksan häikäilemättömimpiä rintamakenraaleja, ”Hitlerin palomiehiä”, komentajia joita siirrettiin rintamille joissa kaikkein vaikeinta. ”Sotilaallinen katastrofien hallinta oli hänen erikoisalaansa”, kuten Markku Jokisipilä on mitä osuvimmin luonnehtinut.

Toiminnastaan Petsamossa hänet palkittiin mm. seuraavin dekoraatioin:
4.6.1942 Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivänä Suomen Vapaudenristin 1. luokan risti tammenlehvien kera,
30.1.1943 NSDAP:n kultainen ansiomerkki ja
24.7.1943 kutsuttiin Natsipuolueen kunniajäseneksi.
Näistä päätellen hänen toimeksiantajansa olivat perin tyytyväisiä hänen toimintaansa Petsamossa.

”Omiensa keskuudessa Schörner oli julma, hirmuinen. ..Petsamossa on iso hautausmaa, johon oli peitetty niiden saksalaisten sotilaiden maalliset jäännökset, jotka oli ammuttu sotaoikeuden päätöksen perusteella. Schörnerin divisioonan osalta tätä hautausmaata oli viljelty runsaammin kuin kuulemma yhdenkään toisen saksalaisen divisioonan osalta oli missään tapahtunut aina vaikeaan vuoteen 1943 saakka”, näin häntä luonnehti aikoinaan Urho Kekkonen.

Kenraali Ferdinand Schörner oli mies, johon henkilöityy runsain mitoin sitä ”rumaa sotaa”, jota Saksa myös Suomessakin kävi. Selvittämättä on, montako suomalaista hän suoraan tai epäsuorasti surmasi Suomessa.

Ilmeisesti paras ja perusteellisin suomalainen esitys Schörneristä sisältyy teokseen, Robert Alftan (toim.): Aseveljet. Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942-1944. Helsinki 2005. Sen kuvaus perustuu suomalaisten yhteysupseerien raportteihin mainituilta yhteistyön vuosilta. Muutoin Schörnerin persoona, työt ja elämänvaiheet ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle Suomessa, vaikka hänen toimintansa Lapissa (Petsamo) ja myöhempi urakehityksensä, marsalkan arvonsa, erityisasemansa Hitlerin rintamakenraalina sekä sotavankeutensa Neuvostoliitossa 1945-1955 ja siihen liittyvät avoimet kysymykset kaikkineen antavat perusteet paneutua lähemminkin häneen.

Tiivis elämäkerta eräine kiinnekohtineen:

Tammikuussa 1945 Keskustan armeijaryhmän komentaja. Rautaristin timanttiristi [Brillianten zum Ritterkreuz des Eisernes Kreuzes (23. saaja, kaikkiaan 27 miestä sai sodan loppuun mennessä)].
Nimitettiin marsalkaksi [Generalfeldmarschall] 5.4.1945. Tapasi Hitlerin yhtenä viimeisistä rintamakomentajista Berliinissä johtajan bunkkerissa 21.4.1945, päivä Hitlerin 56-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Viimeisessä Testamentissaan Hitler nimesi Schörnerin Saksan armeijan ylipäälliköksi 29.4.1945, muutamaa tuntia ennen omaa loppuaan.

Schörner taisteli hellittämättä loppuun saakka Sleesiassa, pidätellen marsalkka Konevin joukkoja, teki sen tavalla, johon sisältyi mm. oman rintamaeverstin teloittaminen, mutta josta Konev myöhemmin totesi: ”Ilman marsalkka Schörneriä me (Puna-armeija) olisimme rynnänneet Baijeriin asti”.

Marsalkka Ivan Konev liittyy muutoinkin Schörnerin elämän käänteisiin jatkossa. Saksan antauduttua 8.5.1945 ja amerikkalaisten ilmoitettua Schörnerille että hänen on aiheellista laskea aseensa, tämä, niin armoton kuin kaikille rintamakarkureille ja paikaltaan poistujille olikin ollut, otti ja lähti ja joukkonsa jättäen lensi Tyroliin. Hän pyrki Baijeriin ja ties minne, mutta joutui laskeutumaan Kitzbuelin tietämiin, jossa joutui US Armyn vangiksi. Nämä luovuttivat jostain syystä, jota on hyvä pohtia, hänet 15.5. tai 18.5.1945 Puna-Armeijalle. Neuvostoliitossa hän kohtasi uudemman kerran Prahan edustan vastustajansa, marsalkka Konevin. Tämä ”General Vperjod”, entinen rintamavihollinen oli noina vuosina eri tehtävissä puolustusministeriössä sekä Puna-armeijan tarkastajana ja mm. Korkeimman sotaoikeuden puheenjohtajana kun se 1953 tuomitsi Lavrenti Berijan kuolemaan. On täysi syy uskoa, että Konev aktiivisesti toimi myöskin sotavangiksi jääneen Schörnerin tutkinta-, syytös- ja tuomitsemisprosessissa. Myöhemmin Konev oli kukistamassa Unkarin kansannousua 1956.

Schörneriä, tuota laajasti tunnettua sotarikolliseksi epäiltyä, ei Neuvostoliitossa ammuttu eikä tuomittu kuolemaan, eikä edes elinkautiseen. Häntä kierrätettiin monissa selleissä: Krasnogorsk, Lubjanka, Butyrka, Lefortovo, Vladimirovo, Ivanovo. Tuomio langetettiin paperien mukaan 8. päivänä helmikuuta 1952. Siis lähes seitsemän vuoden tutkintovankeuden jälkeen. Tuomio oli: 25 vuotta vankeutta. Se alennettiin joko Stalinin toimesta tai kai muodollisesti Korkeimman neuvoston puhemiehistön päätöksin jo pari kuukautta myöhemmin 18 vuodeksi tai kuten yleisemmin ilmoitetaan 12½ vuodeksi. Vankeus Neuvostoliitossa päättyi kuitenkin jo 1955 tammikuussa, kun hänet luovutettiin Itä-Saksaan, josta hän pääsi muuttamaan Länsi-Saksaan, kotiinsa Muncheniin kolmisen vuotta myöhemmin 1958. Länsi-Saksassa käynnistyi melkoisen poliittisen ja juridisen painostuksen tuloksena uusi oikeudenkäynti, josta omien ampumisesta ym. rikoksista tuli vielä 4½ vuotta istuntoa, joka saattoi toisaalta olla, huomioiden marsalkan henkilökohtainen turvallisuus ym. yleiset näkökohdat, myös hänen omassakin intressissään. Vapaaksi Schörner pääsi vuonna 1963 ja vietti lopun elämäänsä, noin 10 vuotta, niin sanotusti matalalla profiililla.

Mielenkiintoinen kysymys Schörnerin elämänkerrassa on 1950-luvun alun huhut siitä, miten hän, kuten niin monet entiset natsiupseerit, olisi osallistunut Indokiinan (so. Vietnamin) jo tuolloin varsin tulenarkaan selkkaukseen ja yhä rajumpiin taisteluihin. Tästä asiasta kirjoitti yllättävän voimakkaasti helmikuun alussa 1951 pääministeri Urho Kekkonen. Hän suoraan väitti marsalkka Schörnerin operoivan ”kiinalaisten kommunistijoukkojen päällikkönä Indokiinassa”. Muodollisesti hän tukeutui mediaviesteihin, ”mikäli sanomalehtitiedot paikkansa pitävät”, mutta kun ottaa huomioon, että hän oli juuri hetkistä aikaisemmin 17.1.1951 pystyttänyt toisen hallituksensa, ja myöskin sen, miten tulenarasta kansainvälispoliittisesta ja sotilaallisesti delikaatista väittämästä oli kysymys, voinee perustellusti olettaa, että hänellä oli pelkkien päivälehtitietojen lisäksi jotain ”kättä pitempää” käytettävissään. Tässä tarkoitetun artikkelin hän nimittäin julkaisi juuri Suomen marsalkan, C.G.E.Mannerheimin kuoleman jälkeen 3.2.1951 ilmestyneessä Suomen Kuvalehden numerossa (SK n:o 5-1951). Laajanpuoleisen artikkelin nimi oli suorasukaisesti: ”´Petsamon Kauhu´ Indokiinassa”.

Kaiken lisäksi hän totesi, että ”Saksalainen veri virtaa siellä trikolorin alla ja puolesta. Kymmeniä tuhansia Ranskaan sotavangeiksi joutuneita saksalaisia on muukalaislegioonan riveissä lähetetty Indokiinaan, jonne myös Saksasta on värvätty vanhoja sotilaita. Niinpä ovatkin Horst Wesselin sävelet säestäneet ranskalaisten pataljoonien marssimista taisteluun. Tavallaanhan tuon ymmärtää: kommunismia vastaan vaikka Aasiassa ja vaikka Ranskan lipun alla”.

Kekkonen arvioi Schörnerin ominaisuuksien soveltuvuutta: "Schörnerin luulisi sopivan johtajaksi itämaiseen jättiläisarmeijaan, jossa ihmisen hengellä ei ole mitään arvoa ja jossaon vallalla sokea kuuliaisuus ynnä tyrannimainen kuri".

Urho Kekkosen suorasukaisesti esittämä väite Schörnerin kääntymisestä ei välttämättä saa tukea marsalkasta kirjoitetusta laajanpuoleisesta saksalaisesta kirjallisuudesta, päinvastoin siellä varsin kattavasti torjutaan venäläisten seireenilaulujen teho rautamarsalkkaan. Pääministeri Kekkonen kysyy suoraan: ”Minkä ideologian puolesta käy sotaansa marsalkka Schörner Indokiinassa?” Hän vastaa yhtä suoraan: ”Se on tarpeeton kysymys, sillä tähänkin maailmanaikaan on kondottieeri, palkkasoturi, asia sinänsä”. [UKK:n kirjoitus julkaistu nimimerkillä Veljenpoika].

Laajempi koostelmani kenraali, marsalkka Ferdinand Schörneristä, "Petsamon kauhusta" luettavissa blogistani:
Veikko Huuska.

[Ilmo Kekkonen]

Veikko Huuskan tekstiin sisältyy omituinen viittaus :"Selittämättä on, montako suomalaista hän suoraan tai epäsuorasti surmasi Suomessa." Mitähän Huuska tällä tarkoittaa? Kenen pitäisi tällainen asia selittää? Mihin perustuu käsitys saksalaisen kenraalin surmaamista suomalaisista?

Sch.oli lyhyen aikaa 6. VuorD:n komentajana Petsamossa. Hänen alaisenaan on voinut jokin suomalainen yksikkö ollakin, mutta hänen tultuaan 1942 alussa Petsamossa toimivan armeijakunnan komentajaksi Dietlin jälkeen, hän sai alaisuuteensa myös suomalaisen noin pataljoonan vahvuisen osasto P:n sekä joitakin erillisyksiköitä. Sch:n alaisena OsP aloitti huhtikuun alussa parin saksalaispataljoonan avustamana everstiluutnantti Pennasen komennossa hyökkäyksen Luton erämaassa olevien vihollisleirien tuhoamiseksi. Tällöin Sch. kävi Pennasen komentopaikalla 8.4. 42 määräten hyvin alkaeen hyökkäyksen keskeytettäväksi muualla tapahtuneen epäedullisen kehityksen vuoksi. Hänellä ei siis ollut syytä olla tyytymätön suomalaisiin.

Muuten Er.Os. P. toimi itsenäisesti Luton-Ristikentän alueella armeijakunnan oikean erämaasivustan varmistajana.

Miksi Sch. olisi suoraan tai epäsuorasti surmauttanut suomalaisia? Mitä muuten on epäsuora surmaaminen? Nämä joukot olivat Suomen lakien ja sotilaskurin alaisia, kuten saksalaiset omiensa.

Onko kyseessä vain kovaotteiseen kenraaliin kohdistunut vihjaus? Kun hän kerran ammutti omiaan, niin kai hän olisi ammuttanut myös alaisiaan suomalaisia. Sitäkö tarkoitetaan?

Alftanin sotahistoriallisia ansioita en tunne. Ilmeiseti hän ei ole kyennyt osoittamaan Schörnerin ammuttaneen suomalaisia. Miksi sitten vihjaus? Kai siihen jokin peruste täytyy olla?

Minusta sota sellaisenaan on riittävän julmaa ja uhreja vaativaa. Pitääkö niitä asioita keinotekoisesti värittää vielä 2000-luvulla? Suomalaiset menettivät pohjoisrintamalla saksalaisten rinnalla pelkästään syksyllä 1941 noin 5000 miestä, saksalaiset lähes 25 000 miestä. Eikö se riitä?

[Trilisser]

Mainitusta Robert Alfthanin kirjasta on hyvä arvostelu Sotilasaikauslehdessä (kirj. Sampo Ahto). Ilmeisesti teoksen tekijät ovat syyllistyneet suoranaisiin väärennöksiin sillä ko. raportteja on lyhennetty sitä lukijalle millään tavoin osoittamatta. Samoin Jokisipilän osuus ko. teoksessa lienee hänen uran heikointa tekstiä. Schörner esim. aloitti päivänsä Jokisipilän mukaan kourallisella pervitiinipillereitä. Että semmoista.

[Veikko Huuska]

Ystävällisenä vastauksena Ilmo Kekkoselle täydennän juttuani kenraali Schörneristä siltä osin kuin se sivusi kysymystä siitä, tapahtuiko Lapissa hänen toimestaan tai hänen sallimanaan Suomen kansalaisten surmia:

Kun käy läpi kenraali Schörnerin vaiheita, joutuu toteamaan, että varsinaisten taistelutoimienkin ulkopuolella tuli runsaanpuoleisesti ruumiita. Uhreina olivat paitsi kiinni otetut primäärit viholliset, myöskin saksan armeijassa palvelevat sotilaat, sotavankeina Petsamoon Saksasta ja Saksan hallitsemilta alueilta Schörnerin aloitteesta tuotetut saksalaiset sotilasvangit ja muut vangitut ynnä erilaisista syistä kiinniotetut norjalaiset – ja siis mahdollisesti myös suomalaiset. Schörner ei tehnyt kovin suurta eroa kiinniotettujen henkilöiden kansallisuuden suhteen. Hän oli ”julma, hirmuinen” maasta ja valuutasta riippumatta. Suomalaisiin suhtautumisessaan hän ei myöskään ollut mitenkään vieraskorea.

Urho Kekkosen kuvaus kenraali Schörnerin divisioonan saapumisesta Lappiin on lohduton: ”Lapin väestö muistaa varmaan vielä hyvin tuon muulien avulla huollettavan porukan, joka varastaen ja hävittäen kulki Rovaniemeltä Petsamoon. Schörner kuvitteli olevansa valloitetussa maassa ja divisioona eli täällä niin kuin oli mellastanut Kreikassa ja Kreetalla”. Pääministeri Kekkonen kirjoitti vuonna 1951: ”Petsamossa oli iso hautausmaa, johon oli peitetty niiden saksalaisten sotilaiden maalliset jäännökset, jotka oli ammuttu sotaoikeuden päätöksen perusteella. Schörnerin divisioonan osalta tätä hautausmaata oli viljelty runsaammin kuin kuulemma yhdenkään toisen saksalaisen divisioonan osalta oli missään tapahtunut aina vaikeaan vuoteen 1943 saakka”.

On todisteita siitä, miten kenraali tosiaan kohdisti robusteja otteitaan myös suomalaisiin. Lapin tapahtumista hyvin informoitu Kekkonen kertoi eräänkin tapauksen: ”Kerran ei Petsamon Osuuskaupan kuorma-autonkuljettaja ehtinyt antaa arvon kenraalille riittävän sypäkästi tietä, minkä vuoksi kenraali määräsi suomalaisen syyllisen vangittavaksi. Taisi olla menossa Berliiniin saakka suomalaisten valitus, ennen kuin saksalaiset päästivät autonkuljettajan vapaaksi”.

Aihetodisteiden perusteella on perusteltu syy epäillä, että pahoja tapahtui kiinniotetuille suomalaisille siviileille ja sotilaille. Kun noin tylysti kävi yleisellä tiellä, miten mahtoikaan käydä jollekin jängältä kiinniotetulle poromiehelle tai jostain huoltokeskuksesta konjakkia vaihtamaan tulleelle Suomi-pojalle, yms.

Kysyitte: ”Miksi Sch. olisi suoraan tai epäsuorasti surmauttanut suomalaisia? Mitä muuten on epäsuora surmaaminen?”

Mielenkiintoinen kysymys, mutta ensisijaisesti perään tosiasioita ja näyttöä siitä, mitä suomalaisille tapahtui todella. Agressiivisen komentajan motiivien selvittely on oma juttunsa.

Käytin tarkoituksella ilmaisua ”epäsuora surmaaminen” kuvaamaan Schörnerin omien aktiivisten toimien ohella esiintynyttä, hänen sallimansa ja viljelemänsä valloittaja-armeijan otteistoa, josta hän sotajoukkonsa komentajana luonnollisesti ensisijaisesti kantaa vastuun. Sallimalla ja edesauttamalla mellastelua komentaja tuotti tarpeetonta väkivaltaa ympärilleen.

Minusta olennaisia kysymyksiä Petsamon suunnan tapahtumissa on tietysti myös se, miksi siellä piti syksyllä 1941 kuolla mainitsemanne 15.000 saksalaista miestä ja 5.000 suomalaista miestä? Miksi? Ja vastapuolella ehkä vastaava määrä neuvostoliittolaisia? Siis noin nelisenkymmentä tuhatta kaatunutta.

Laajempi esitykseni marsalkka Ferdinand Schörnerin toiminnasta Suomessa ja sen lisäksi hänen myöhemmistä mielenkiintoisista vaiheistaan sekä niihin liittyvistä spekuloinneista olen esittänyt blogissani.

Sen löytää: ilmaiset blogit –sivustolta:
http://veikkohuuska.blogit.fi/ ja siitä sivut: FERDINAND SCHÖRNER.

Kommentteja toivoen, Veikko Huuska
ps. kuulin, että joillakin oli vaikeuksia löytää tuota blogia; auttaisiko jos Googlaa nimeni + ”Schörner”.

[Veikko Huuska]

to Trilisser:
Tiedot kenraali Schörnerin piristeiden käytöstä Petsamossa perustuvat yhteysupseeri-raportteihin (Alftan: Aseveljet).

Schörnerin esikunnan lääkärinä Lapissa toiminut ylilääkäri Eyb on kertonut raportoijalle, että kenraali ”vielä ainakin keväällä 1942 otti joka aamu pervitiiniä. Toisinaan 5-6 pilleriä yhdellä kertaa”.
Siis luotettavan oloinen tieto.
terv. Veikko Huuska

[Ilmo Kekkonen]

Kiitokset Veikko Huuskalle. Schörnerin mahdolliset suomalaisiin suuntautuneet surmateot jäivät edelleen täysin auki. Arvailuihin on toki oikeus meillä kaikilla. Schörnerin ja hänen joukkojensa käytös on varmaan ollut kuvatun kaltaista. Esimerkiksi Marianne Junilan väitöskirjassaan antama kuva suomalaisten siviilien ja saksalaisten sotilaiden suhteista on kyllä hyvin toisenlainen, mutta eihän elämä pelkkää auvoa ollut.

Olen myös lukenut hyvinkin toisistaan poikkeavai kuvauksia näistä suhteista sekä myös tästä Schörneristä. Hänen mottonsahan oli "Arktis ist nichts". Hän piti armotnta kuria erityisesti rintamaupseereille alipäällystön ja miehistön salaiseksi mielihyväksi. Kun S:n lähdettyä saksalaiset kerran pahasti yllätettiin, miehet totesivat, ettei tällaista olisi voinut "Ferdin" aikana sattua. Tämä tolkuton kurinpitäjä osasi siis toisaalta pitää hyvää taisteluvalmiutta Pohjolan äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Tarkistuksena ilmoittamiini tappiotietoihin totean, että ne koskivat koko saksalaisten vastuulla ollutta pohjois-Suomea vuonna -41 ja sisälsivät kaatuneet, kadonneet ja haavoittuneet. Kaatuneita on noin kolmannes kokonaismäärästä.Miksikö heidän piti kuolla? Ehkä viime kädessä siksi, että käytiin sotaa ja sille on ominaista sotilaiden kaatuminen taisteluissa.Valitettavasti.

[Trilisser]

Huuska: ehkäpä moinen pervitiini-väite kannattaisi alistaa kriittiseen lääketieteelliseen tarkasteluun. Moislla määrillähän Schörneristä olisi tullut täysi narkkis ja olisiko hänen ikäisen miehen terveyskään moista kestänyt. Ja mikäli minä muistan kohdan kirjasta, ei siihen tainnut olla lähdeviittausta.

[Ilmo Kekkonen]

Luin juuri Joni Skiftesvikin toimittaman kirjan PETSAMO -Suomen itäinen käsivarsi (Juva 2008). Siinä on varsin hyvä Erno Paasilinnan kuvaus jatkosodan ajasta Petsamossa. Luonnollisesti käsitellään myö kenraali Schörneriä. Aivan ilmeisesti saksalaiset joukot käyttäytyivät Petsamossa suurin piirtein kuin valloitetussa ja miehitetyssä maassa ainakin. En ryhdy täsä kuvauksia toistamaan. Kenraali Schörner uhkaili ainakin kerran pistoolillaan suomalaisia tienkorjausmiehiä, kun nämä eivät suostuneert väistymään hänen autonsa tieltä. Ei auttanut, kenraalin oli käännyttävä takaisin. Hän lähetti pullon rommia miehille tunnustukseksi.
Toisen kerran Schörner ajettuaan aikansa kolmen suomalaisen kuorma-auton perässä ampui pistoolillaan ilmaan. Kun tietä ei annettu, hän pidätytti kuljettajat, yhden lotan ja Petsamon apulaisnimismiehen. Ei heitä ammuttu, vaikka mieli saattoi tehdäkin.

Kuuluisan perunavarkausjupakan seurauksena maaherra Hillilä laati ( oltiin jo syksyssä 1943) Dietlille kirjelmän, jossa suoraan vaadittiin korjausta saksalaisten asenteisiin. Perunavarkaathan olivat vastanneet konetuliasein suomalaisten poliisien pidätystoimiin. Schörner raivostui ja ammutti perunavarkaat. Tuskin hänen käytöksensä muuten koheni. Ei kuitenkaan ole tiedossa, että hän olisi teloituttanut tai ammuttanut suomalaisia sotilaita tai siviilejä. Petsamon oloissa se olisi kyllä tullut tietoon siksi tiiviisti kylki kyljessä elettiin.

[Trilisser]

Kuinkahan moni bolshevikkikomentaja olisi ammuttanut omia perunavarkaitaan vastaavassa tilanteessa? Epäilenpä ettei yksikään, varkaille olisi todennäköisesti annettu tunnustus aitobolshevistisesta vallankumousteosta...