Tällainen keskustelu tuntuu olevan vallalla tällä hetkellä kaikissa medioissa on aiheena sitten elitistinen suomalainen yliopistomaailma (ks.
Hanna Norin väitös), yhteiskunnallinen päätöksenteko, tasa-arvo tai oikeastaan mikä tahansa aihe jolla edes etäisesti voi nähdä olevan kielellisen ulottuvuuden. En ymmärrä mikä meitä suomalaisia vaivaa kun emme voi elää ilman kuviteltua sortoa. Tavallisesti näiden sortajien joukko muodostuu joko a) ruotsinkielisistä, b) maahanmuuttajista, c) porvareista, d) vihervasemmistosta, e) sosialisteista, f) rasisteista, g) kukkahattutädeistä, h) muslimeista ja muista.
Ensimmäinen virheolettama tällaisessa keskustelussa on, että kuvittelemme ns. vastapoolin muodostavan homogeenisen entiteetin. Toisin sanoen, uskomme vakaasti siihen, että maailmassa on olemassa joukko ihmisiä, joita määrittää ainoastaan vaikkapa heidän ihonvärinsä. Tällaisen ajattelun kestämättömyyttä valaisee mainiosti se, jos otamme tyypittelyn kohteeksi ei-normatiivisen diskriminaation perustan. Aiheesta voi vaikkapa katsastaa M.I.A.:n oivallisen musiikkivideon
Born Free. Jos siis Suomessa ajattelisimme, että kaikki vaaleahiuksiset ovat samankaltaisia tajuaisimme varsin nopeasti miten kestämätön perustamme on, mutta tämähän ei tietenkään este tekemästä arvostuksia perustuen hiusten väriin.
Toinen ongelma argumentaatiossa liittyy siihen, että ruotsinkielinen tarkoittaisi määritelmän mukaan vain äidinkielenään ruotsia puhuville tarkoitettu. Tätä vastaan sotinee jo sekin tosiasia, että esimerkiksi Åbo Akademin sivuilta löytyy
tällainen tiedonjyvänen: 15,7% kaikista opiskelijoista on äidinkieleltään suomenkielisiä. Miten lähes joka seitsemäs opiskelija voi olla äidinkieleltään suomenkielinen jos opinnot on tarkoitettu erioikeutetulle ruotsinkielisten joukolle? Määritelmä ei kuitenkaan edes normaalitilanteissa voi tarkoittaa tätä. Tietyn kielen hallinta ei ole asia, joka sulkisi pois ne ihmiset, jotka eivät tätä kieltä äidinkielenään puhu. Samalla logiikallahan päätyisimme siihen, että työpaikoilla englannin kielen vaatiminen sulkisi pois kaikki ne, jotka eivät puhu englantia äidinkielenään. Tilanne olisi luonnollisesti toinen, jos vaatimus kuuluisi, että henkilön tulee omata vaikkapa siniset silmät, jolloin hakijoiden joukon ulkopuolelle rajautuisivat kaikki joilla on vaikkapa ruskeat silmät ilman että he voisivat tähän vaikuttaa.
Kolmas argumentaation ongelma liittyy sen puutteelliseen faktapohjaan. Esimerkiksi Suomen kansainvälisistä velvoitteista seuraa, että vaikkei ruotsi olisikaan Suomessa toinen perustuslailla säädetty kansalliskieli tulisi kielen opetukseen tarjota riittävät resurssit. Hyvänä esimerkkinä toimii Ruotsi, jossa suomi vastikään säädetyllä kielilailla saavutti aseman kansallisena vähemmistökielenä, jolla henkilön tulee olla oikeus asioida niin tuomioistuimissa kuin hallintoviranomaisissakin yhtä lailla kunnallisella tasolla kuin valtiollisestikin. Tämähän tosiasiassa tarkoittaa sitä, että kaikkialla, missä suomenkielisiin Ruotsissa voi kohdata tulee viranomaisten varautua puhumaan suomea ja tarjoamaan palvelunsa suomeksi. Siis aivan samoin kuin Suomessa. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa Sveitsi, jossa pieninkin neljästä kansalliskielestä nauttii yhtälaista asemaa muiden kielten kanssa. Tai Kanada, jossa ranskankielisellä vähemmistöllä on jopa oikeus omaan oikeuskulttuuriinsa ja jossa kaikki palvelut on tarjottava molemmilla kielillä. Miten tässä tarkastelussa Suomi eroaa muista moderneista monikielisistä maista?
Neljäntenä ja tältä erää viimeisenä argumenttina voidaan mainita jo esiin tullut tosiasia siitä, että Suomessakin suojelu kattaa kaikki vähemmistökielet. Ainoan kansallisen alkuperäiskansan (saamelaiset) oikeudet on taattu alueellisesti, ja heille kuuluvat samoin erilliskiintiöt yliopisto-opetuksessa alueensa korkeakouluissa. Ottaen huomioon, että saamelaisia on Suomessa vain alle 10 000 voidaan sanoa, että heidän oikeutensa on melko hyvin suojattu vaikka toki parantamiseen varaa vielä löytyykin (esim. kielen opetus Lapin ulkopuolelle, vaikkapa pääkaupunkiseudulla, jossa on suuri saamelaisvähemmistö). Samoin Suomessa tulee Yleisradion toimittamat uutiset kaikilla kansallisilla vähemmistökielillä, joista on mainittu tavallisesti saamenkielen ohella romanikieli sekä venäjä. Näillä kielillä on myös tarjottava opetusta ja vahvistettava näiden vähemmistöjen oikeutta omaan kulttuuriin, josta esimerkkinä toiminee Romanifoorumin toiminta.
Vaikka siis vihollisuuden luominen onkin kansallisvaltion perusta, en usko, että nyky-yhteiskunta enää kaipaa monoliittisen kansalliskulttuurin pönkittämistä, joka ei milloinkaan ole ollut todellisuutta. Edes 1800-luvulla ei ollut olemassa meitä suomalaisia ja niitä muita, vaan turkulaiselle paljon lähempänä olivat tukholmalaiset kuin Savon perukoilla asuvat. Vai oletteko vakaasti sitä mieltä, että kaikilla meillä "oikeilla" suomalaisilla on jotain yhteistä – ominaisuus joka puuttuu noilta muilta?
Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä
