Kolumnisti Jukka Tarkka kirjoitti kolumnissaan Satakunnan kansassa 13.5.:
"Karjala liiton puheenjohtaja kansanedustaja Markku Laukkanen vaatii uutta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kun ensi vuonna tulee kuluneeksi 65 vuotta alkuperäisestä.
Laukkanen ei näytä yksilöineen, kuka syyttäisi ketä ja minkä lain mukaisesti. On vaikea oivaltaa, mitä hyvää sellaisesta sekamelskasta voisi seurata. Mutta siinä hän on ilman muuta oikeassa, että sotasyyllisyysoikeus teki tuomionsa väärin perustein.
Mikään oikeudenkäynti ei voi selvittää järkevällä tavalla ison historiallisen tapahtumasarjan kulkua. Sitä tehtävää varten on historiantutkimus, eikä sekään koskaan löydä lopullista totuutta.
Sotasyyllisyysoikeuden tuomio perustui syytetyille henkilökohtaisesti räätälöityyn, perustuslain säätämisjärjestyksessä hyväksyttyyn poikkeuslakiin, joka oli perustuslain vastainen. Oikeus taipui vääräksi tietämäänsä ratkaisuun vasta kun pääministeri oli välittänyt sille liittoutuneiden valvontakomission antaman käskyn.
* * *
Muutkin kuin Laukkanen ovat sokaistuneet oikeudenkäynnin maagisesta nimestä. Siinä ei ollut kysymys sodan aloittamisesta. Se oli poliittinen kosto-operaatio, jolla Neuvostoliitto halusi nöyryyttää inhoamiaan Suomen kansallisia johtajia. Siinä sivussa kärsimään joutui myös muutama väärään aikaa väärään paikkaan sattunut toisen luokan poliitikko.
Oikeudenkäynnissä kahdeksalle syytetylle yksilöitiin 29 syytettä, joista vain kolme liittyi välittömästi sodan aloittamiseen, ja yksi niistäkin hylättiin. Muut tuomioiden perusteena olleet syytteet koskivat sotaa edeltäneen ajan hallintoa, valtiollista sopimusmenettelyä ja rauhantunnustelujen katkaisemista sodan aikana.
* * *
Sotasyyllistuomio oli tietenkin vääryys. Sellaisia tapahtui sodassa satojatuhansia, ja sotasyyllisiksi tuomittujen kohtalo ei ollut niistä läheskään julmin.
Jos Suomi ottaa asiakseen vaatia hyvitystä välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen vääryyksistä, uuden sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestäminen olisi vain sormiharjoittelua.
Tähän saakka siis lainausta Jukka Tarkan kolumnista. Ihmettelen Tarkan johtopäätöstä, sitä, että Venäjältä vaadittaisiin korvauksia Pariisin rauhansopimuksen "vääryyksistä". Silloin tulisi tietenkin saksalaisten natsien olla oikeutettuja korvauksiin voittajavaltioilta niistä kuolemaan tuomituista ja hirtetyistä jotka tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä tai muista vääryyksistä, joiden kohteeksi natsit joutuiva toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä. Tarkka tuomitsee värikkäin sanakääntein yhden näytösoikeudenkännin. Toisen näytösoikeudenkäynnin, Nürnbergin tribunaaliin, kimppuun tämä ei halua eikä rohkenisi, sen puoleen, edes hyökätä.
Fakta on, että Suomi natsi-Saksan kanssa ennakkoon sovitusti hyökkäsi yhteistuumin muiden akselivaltioiden kanssa Neuvostoliittoon alkaen 22.6.41. Ei ole käsitettävissä, miksi olisi oikeutettua että muiden akselivaltioiden – muttei Suomen – poliittiset johdot joutuivat, pääosin Nürnbergissä mutta myös muualla, mm. meillä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, voittajavaltioiden koston kohteeksi. Akselivaltiot hävisivät sodan ja niiden johtajat joutuivat sen vuoksi ja sotien rautaisen lain mukaan kärsimään.
Tarkka jatkoi kolmunissaan:
Eikö tämä päde natsi-Saksan, Italian, Romanian, Unkarin tai Japanin osalta? Tai Bulgarian, jolloin häviäjävaltiot on mainittu?"Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin uhrit olivat kansallisia sankareita eivätkä yhteiskunnallisia hylkiöitä."
Voisi myös lisätä, että meillä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä selvitettiin, ketkä olivat "ratkaisevalla tavalla myötävaikuttaneet" sodan syntymiseen – ja siis hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Kukaan ei ole kuitenkaan juuri väittänyt, että tuomioistuimen ratkaisu olisi ollut virheellinen, siis esim. että väärät miehet olisi tuomittu tai että joku olisi tuomittu olematta syypää siihen menettelyyn josta tälle oli vaadittu rangaistusta. Itse asiassa ei sotasyyllisyyttä tutkineen tuomioistuimen ratkaisua ei ole nimeksikään arvosteltu virheelliseksi. Sen sijaan on katsottu, että laki sotasyyllisten rankaisemisesta oli "väärä". Jukka Tarkka ilmoittaa, että eduskunnan perustuslain säätämisjärjestyksessä säätämä laki on "perustuslain vastainen" – eli siis jotenkin hirveää! Itse asiassa tuomioistuimen päätöstä sotasyyllisyysasiassa ei sellaisenaan ole juuri edes arvosteltu, vaan lakia. Kun oikeuden päätöstä on vaadittu purettavaksi, ei arvostelu ole suinkaan kohdistettu tuomioistuimen päätökseen ja se mitä on vaadittu faktisesti "purettavaksi" on laki.
Suomessa säädetään miltei viikoittain perustuslainvastaisia lakeja. Niitä ei tosin yleensä sanota "perustuslain vastaisiksi"vaan laeksi, joissa joudutaan turvautumaan niiden sisältämien vähäisten perustuslain periaatteellisten ristiriitaisuuksien johdosta perustuslain säätämisjärkeistykseen. Se on meillä maan tapa (muualla maailmalla tyystin tuntematon) eikä kukaan yleensä sano että eduskunta meillä jotenkin väheksyisi perustuslakia tai että meillä on perustuslainvastaisuus tavattoman yleistä.
Päinvastoin, koska tähän menettelyyn voidaan turvautua – se on perustuslaissamme edellytettyä - on eduskunnan peruslakivaliokunta kyennyt käytännössä ylläpitämään tiukkaa linjaa tulkinnoissaan ja kannanotoissaan. On siis ehdottomasti virheellistä väittää, että laki sotasyyllisten rankaisemisesta olisi missään mielessä ollut perustuslain vastainen, se sisälsi poikkeuksen perustuslaistamme. Se oli perustuslain mukaisessa järjestyksessä – silloisen valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säädetyssä järjestyksessä säädetty ja sitä säädettäessä oli erittäin tarkasti – eikä puolihuolimattomasti – noudatettu perustuslakia. Se vastasi valtiopäivien ylivoimaisen enemmistön tahtoa.
Esitettäköön vielä esimerkki Tarkan tarkoittamasta "perustuslain vastaisesta" laista. Äskettäin perustuslain säätämisjärjestyksessä esitetyn uuden yliopistolain 43 §:n 3 momentin mukaan kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, kuuluvat ylioppilaskuntaan Laki on Tarkan näkemyksen mukaan "perustuslain vastainen" (se katsottiin loukkaavan yhdistymisvapautta, johon kuuluu oikeus olla kuulumatta yhdistykseen, ja sen vuoksi se säädettiin poikkeuksena perustuslaista itse perustuslakia muuttamatta) Opiskelijan automaattinen kuuluminen ylioppilaskuntaan on Suomessa Tarkan sanavalintojen mukaan "perustuslain vastaista" - niin kuin onkin, siksi se esitetäänkin säädettäväksi perustuslain säätämisjärjestyksessä.
Sotasyyllisyyslain on myös sanottu olleen yleisten oikeusperiaatteiden vastainen. Sillä säädettiin rangaistavaksi menettely ex post facto – tapahtuman jälkeen (ei nulla poena sine lege periaatteen vastainen, niin kuin välillä näkee virheellisesti väitettävän, vaan päinvastoin, nimenomaan sen mukainen – lakihan säädettiin nimen omaan nulla poena sine lege-periaatteen johdosta, ei suinkaan siitä huolimatta – muutoin tuomioistuimella ei olisi ollut mitään lakia johon nojautua). Syy miksi se säädettiin perustuslain säätämisjärjestyksessä oli se, että siinä rikkotiin kieltoa taannehtivaa rikoslakia vastaan (lakia ex post facto), mutta tämän periaatteen on katsottu väistyvän, jos henkilöllä on ollut riittävästi perusteita muutoinkin välttää menettelemästä syytteessä tarkoitetuin tavoin. Tarkan puhetta "perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetystä perustuslain vastaisesta" laista on siis pidettävä vain retorisena sanailuna, jolla ei ole mitään asiallista kaikupohjaa, se on pelkkää sanailua.
Faktisesti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ympärillä tulisi keskustelun ohjautua kahteen suuntaan. Yhtäältä olisi pohdittava sitä, että Suomen poliittinen johto pääsi vähällä kansainvälisessä vertailussa. Voidaan näet esittää koko joukko kysymyksiä sen johdosta. Oliko tämä "kuin koira veräjästä"-kohtalo suomalaisille edullinen? Oliko oikein että Suomen armeijan ylipäällikkö vältti syytteen siinä missä tämän saksalaiset kollegat tuomittiin ja teloitettiin. Oliko oikein, että sotavoimiemme yleisesikunnan päällikkö Erich Heinrichs, jonka neuvotteluista saksalaisen kollegansa kanssa Berliinissä tammikuussa 1941 lähti käyntiin yhteisesti Saksan kanssa suunniteltu ja toteutettu hyökkäys Neuvostoliittoon, että tämä vältti syytteen siinä missä tämän saksalaiset kollegat roikkuivat hirsipuussa tai heitettiin tyrmään. Oliko saksalaisille epäedullista, että natsi-Saksan korkein johto tuomittiin järjestäen kuolemaan. Oliko se kohtuullista. Oliko suomalaisille epäedullista, ettei meidän korkein johto ei saanutkaan samaa kohtaloa. Kohdeltiinko suomalaisia väärin kun Suomen korkeinta poliittista johtoa ei tuomittu hirtettäviksi, vaan pääsivät kuin koira veräjästä?
Tällöin tullaan toiseenkin kysymykseen. On sanottu, että venäläisten tavoitteena oli, että suomalaiset tuomitsisivat oman sotapolitiikkaa harjoittaneen johtonsa rikoksesta Suomen kansaa vastaan, kun nämä olivat johtaneet suomalaiset sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomen poliittinen johto neuvotteluissa valvontakomission kanssa halusi välttää suomalaisten joutumisen ulkomaille tuomittaviksi muiden akselivaltioiden tavoin. Siten voidaan kysyä, saavuttivatko suomalaiset venäläisiltä edun sikäli, että he pääsivät tuomitsemaan omat johtajansa? Oliko siinä jotain väärin?
Jukka Tarkan esittämät huomiot tuovat välttämättä mieleen erillissotateesin. Suomi ei sotinutkaan, kun se soti Neuvostoliittoa vastaan, voittajavaltioita vastaan, vaan se soti omaa erillistä sotaansa saksalaisten vain "sattumalta" sotiessa samaan aikaan "aivan toisella" rintamalla. Olikin pelkästään kirotun huono onni, että Englanti julisti sodan Suomea vastaan. Nimen omaan sotasyyllisyyskysymystä ei voida suinkaan ratkaista samalla tavoin suomalaisten osalta, sillä meidän sotamme ja hyökkäys Neuvostoliittoon oli oikeutettu, kun taas saksalaiset ja sen muut liittolaisset (jotka olivat, toisin kuin Suomi, oikeita liittolaisia, vaikkakin nykyään kuumeisesti jokainen näistä väittää sotineensa vain omaa erilllissotaansa) oli vääryys. Tämän katsantokannan mukaan sotasyylllisyyskysymyksessä Neuvostoliitto aloitti hyökkäyssodan Suomea vastaan pommittamalla Suomen aluetta ilman mitään perustetta 25.6.41 (jolloin Neuvostoliitto suoritti kostoiskuja Suomen alueelle täältä tulleiden Leningradia kohtaan suunnattujen ilmaiskujen johdosta). Sen johdosta eduskunta totesi Suomen olevan sodassa ja yhteisiskut saksalaisten voimien kanssa (joita piti lykätä kaksi viikkoa) saattoivat alkaa Suomen kolmen päivän mittaisen "puolueettomuuden" jälkeen ja puolustava vastaisku alkoi rajalta ja jatkui kolme vuotta ja ulottui koukkauksena satoja kilometrejä itään Venäjälle alueelle, jota Suomi piti miehitettynä kunnes tämä suomalaisten vastaisku päättyi torjuntataisteluihin Tali-Ihantala-rintamalla kolme vuotta myöhemmin, jolloin Suomen itsenäisyys saatiin kolmen vuoden kestäneellä puolustavalla vastaiskulla pelastettua.
Kysymystä sodan syystä ei ole mikään tuomioistuimen ratkaistavissa oleva seikka saati sodan voittajan määriteltävissä, siitä olen Jukka Tarkan kanssa samaa mieltä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että virhe ei ollut siinä, että sotasyyllisiä rangaistiin, vaan siinä, että asetettiin "tuomioistuin", joka määräsi heille "rangaistukset" Olisi ollut rehellisempää, jos esim. valvontakomissio tms. elin olisi ilmoittanut kuinka paljon kullekin tulee istuttavaa tai muuta kärsimystä. Nyt verhottiin kosto sodasta "rangaistukseen" sotarikoksista eli rikoksista rauhaa vastaan (Nuernbergissä) ja "rangaistukseen" sotasyyllisyydestä Suomessa. Voittajavaltiot jatkoivat historiasta tutulla tiellä, näytösoikeudenkäyntien sarjaa. Sen sijaan on muu osa Tarkan kirjoitusta minusta tyypillistä sille maailmankuvalle, joka turvaa tiedon sijasta uskoon pahuuden voimista historian syinä (huomion on tehnyt nimim. nylander toisessa viestiketjussa 26.4.), jossa nylander lainasi erästä tämän katsantokannan edustajan vakavasti otettavaksi tarkoittamaa kirjoitusta tähän tapaan:
Jos NL ei ollut "suuri saatana", kuka sitten oli?