Sotilasjohdon rooli Suomen politiikassa 1941-44

[Seppo Jyrkinen]

Todettakoon vielä, että pommikoneiden kentät olivat Kannakselta niin kaukana kuin se on mahdollista Onttolassa, Mensuvaarassa ja Värtsilässä. Siksi ei yleensä tehty kuin yksi lento päivässä.

Tästä olen tyystin eri mieltä, vaikkakin perusteeni jäävät mielipiteiden tasolle.

Kauimpana Kannaksesta sijainnut Onttola oli 200 ... 250 km päässä Kannaksen taistelupaikoista mikä tarkoitti 30-45 minuutin lentoaikaa matkanopeudella. Mensuvaarasta ja Värtsilästä pääsi kannakselle vieläkin nopeammin. Onttola säilyi pommikoneiden tukikohtana sodan loppuun asti eli ei se täysin sopimaton voinut olla.

Alle tunnin matka-ajat eivät missään tapauksessa olleet ongelmia keskiraskaille pommikoneille vaan väittäisin peräti, että sopivia. Koneiden lentoaika oli useita tunteja ja lentojen välillä tapahtuva huolto vaati oman aikansa sekin.

Lisäksi tulee huomata, että lentokenttää ei voikaan perustaa liian lähelle rintamaa, koska silloin se tulee alttiiksi vastapuolen sotatoimille. Laatokan lähellä sijainneet Mensuvaara ja Wärtsilä olivat riskirajoilla.

Koneiden sijoittelua vaikeutti myös niiden tarvitsema pitkä kiitotie ja painavat koneet tarvitsivat lujan sorakentän.

[Seppo Jyrkinen]

Väitetään myös, että joukoissa hyökkäystä tiedettiin odottaa. Näin varmaan oli, mutta kaikki komentavat kenraalit arvioivat hyökkäyksen tulevan vasta myöhemmin lähinnä heinäkuussa.

Noita väitteitä tulee aika-ajoin vastaan. Niihin minä esitän vastakysymyksen: "Mistä se tieto suurhyökkäyksestä olisi tullut?" Stalin ei sitä suomalaisille kertonut ja naapuripataljoonan hevosmiesten jakama tieto ei ollut tietoa.

On mahdollista, että radiotiedustelun väki ja lentäjät saivat pieniä vihjeitä siitä, että jokin muutos oli tapahtunut, mutta sen luonteesta ja suuruudesta ei tietoa ollut. Suomelta mitä ilmeisimmin puuttui suuria linjoja - poliittinen kehitys mukaan lukien - luotaava tiedustelu kokonaan.

Mikäli joku olisi tosissaan olettanut suurhyökkäyksen tulevan kesän 1944 aikana, niin kyllä kenraalit olisivat panneet varustelutöihin vauhtia.

[Seppo Jyrkinen]

Kohtalokasta oli viivytellä jo huhtikuussa maahan saatujen uusien panssarintojunta-aseiden koulutusta ja jakoa.

Onko sinulla tarkempaa tietoa asiasta. Joku päämajan kenraaleista kantaa henkilökohtaisesti erittäin raskaan vastuun kesän 1944 tappioista. Tulee mieleen sotilaiden kinastelu panssarintorjuntakiväärin kaliiperista 1938-39 mikä sekin johti traagisiin seurauksiin.

[Emma-Liisa]

Mikäli joku olisi tosissaan olettanut suurhyökkäyksen tulevan kesän 1944 aikana, niin kyllä kenraalit olisivat panneet varustelutöihin vauhtia.

Eikö kysymys pidä asettaa toisinpäin: ei ollut varmuutta, että suurhyökkäystä ei tule. Siksi Suomen oli viisainta valmistautua.

[Ilmo Kekkonen]

Muutama kommentti Seppo Jyrkiselle.

Pommikoneiden osalta olet varmaan oikeassa. Ilmavoimien toiminta tehostui nopeasti kun eversti Rikhard Lorentz oli määrätty Kannaksen joukkojen ilmakomentajaksi.

Kenraalien arvioita on ehkä tuoreimmin käsitelty kirjassa "Päämajan hukatut kuukaudet" 2004. Komentajat näkyvät olleen usein eri mieltä esikuntiensa ja alaistensa joukkojen kanssa. Nämä olivat enemmän pian tulevan hyökkäyksen kannalla. Komentajat kuitenkin ratkaisevat. On selvää, että tarkkoja ennakkotietoja ei voinut olla kenelläkään, eikä sitä voi edes vaatia. Yllätys onnistui nimenomaan puna-armeijan taitavan ja tehokkaan toiminnan ansiosta. Kannas -44 oli vain yksi monista onnistuneista ja yllättävistä suuroperaatioista pelkästään vuonna -44. Kyllä suomalaiset siihen valmistautuivat, mutta riittämättömästi. Siitähän on kyse. Saksalaisetkin oppivat suurhyökkäysten torjunnan vain katkerien kokemusten kautta. Suomalaisilla oli Talvisota liian pinnassa onnistuneena torjuntamallina.

Panssarintorjunta-aseet ovat sitten oma kysymyksensä. Vaikea on siihenkään yksittäistä syyllistä nimetä. En pidä sellaista edes tarpeellisena. Kenraalimajuri Vainö Svanström oli ase-esikunnan päällikkönä vastuussa aseiden varastoinnista ja jakelusta, kun se ensin käskettiin. Kenraali Viljo Tuompo vastasi koulutusasioista. Varmasti aseet olisi jaettu nopeammin, jos operaatiopuoli tai komentajat olisivat niitä vaatineet. Nyt jakelu alkoi kesäkuun alussa. Käyttöä ei joukoissa hallittu paria poikkeusta lukuunottamatta.Jonkinmoinen salaamisvaatimuskin lienee ollut, vaikka aseet olivat itärintamalla laajassa käytössä ainakin jo syksyllä -43. Mannerheimille ne oli esitelty jo syksyllä -42, mikä taitaa olla vain harvoilla tiedossa.

[Ilmo Kekkonen]

Presidentti Ryti, ulkoministeri Ramsay ja puolustusministeri Wallden tulivat Päämajaan 24.6. klo 17.00. M. vaati "energisesti" (Heinrichsin mukaan) sodan jatkamista ja avun ottamista Saksalta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Tilaisuutta kai voidaan pitää jonkinlaisena sotakabinetin hyväksymisena M:n päätökselle. Miten sitten sota sujui, kun M. oli päätöksensä tehnyt? Mennään ensin Itä-Karjalaan, mutta katsotaan tapahtumia vain johtamisen kannalta.

Talvela siis määrättiin Aunuksen ryhmän komentajaksi. Hän sai uuden tehtävän 16.6. Se oli sisällöltään hieman epämääräinen, mikä seikka aiheutti sitten ongelmia PM:n kanssa. Talvelan tuli myös koordinoida operaatiot kentraalimajuri Mäkisen nyt komentaman II AK:n ( entinen Maaselän ryhmä) kanssa eli hänellä oli käytännössä johdossaan 4 divisioonaa ja kaksi prikaatia, kaikki Aunuksen ja Maaselän joukot.

Vetäytyminen alkoi jo 17.6. Se sujui ensin hyvin. Suurhyökkäys yli Syvärin alkoi 21.6., mutta se ei ollut Valkeasaareen verrattava.Tehtävä oli kyllä tuhota Talvelan joukot. Talvelan ongelmana oli, että M. vaati tiukkaa puolustusta vastahyökkäyksineen, eikä hän itse ollut juuri joustavampi. Ei hän eikä M ilmeisesti tunteneet viivytystaistelun periaatetta, jossa yhdellä tasalla taistellaan, toista valmistellaan ja kolmatta tiedustellaan. Niinpä esimerkiksi PSS-asemaan tultiin 24.6. yhtäaikaa vihollisen kanssa. Esiintyi pakokauhu- ja hajoamisilmiöitä.

Sitä ennen, jo 22.6., neuvostojoukot yrittivät katkaista perääntymistien maihinnousulla Tuuloksen Viteleen. VI AK:n komentaja kenraalimajuri Blick halusi tuoda joukkonsa nopeasti maihinnousun ohi saarrostusta ja tuhoa peläten. Talvela käski tulla taistellen ja viivyttäen. Tällöin Blick marssitti joukkonsa Viteleen ohi Talvelalle ilmoittamatta. Tämä raivostui niin, että soitti M:lle ja halusi erota. Se ei käynyt, mutta Blick siirrettiin 6.7. vähin äänin Kannakselle entisen divisioonansa komentajaksi ja tilalle tuli sieltä kenraali Martola. Hän tuli toimeen Talvelan kanssa. Todettakoon, että Talvela ja Blick sopivat välinsä vasta B:n 70-vuotispäivillä 1964 vain muutama päivä ennen tämän kuolemaa. Sinänsä tutkijat katsovat Blickin tehneen oikean ratkaisun ja pelastaneet armeijakuntansa, mutta olihan teko mitä selkeimmin sotilaskurin vastainen.

M. käski 30.6. T:n asettua torjuvaan puolustukseen. Lopuksi kuitenkin T. sai luvan vetäytyä U-SEMAAN HEINÄKUUN ALUSSA. hÄN JOHTI VIELÄ nIETJÄRVEN ANKARAT TAISTELUT HEINÄKUUN PUOLIVÄLISSÄ. Aunuksen ryhmä lakkautettiin 17.7. ja armeijakunnat alistettiin suoraan PM:lle. T. siirtyi taas Saksaan yhteysupseeriksi.
Itä-Karjalan viivytys onnistui epämääräisistä tehtävistä ja johtamisvirheistä huolimatta kohtalaisesti. Kiitos kuului joustaville alijohtajille ja sitkeille joukoille. Kenraali Meretskov ei kyennyt tehträväänsä täyttämään eli tuhoamaan Aunuksen ryhmää.

[Ilmo Kekkonen]

Kannaksen joukkojen komentaja pikkutarkka, raivoraitis ja uskovainen kenraaliluutnantti K.L Oesch sai johtaa joukkojaan yllättävän rauhassa ylipäällikön sekaantumisilta. Se ei ollut M:n normaalia tyyliä, mutta O:n esitykset vastasivat hänen omia näkemyksiään. O:n tehtävä oli selvä: tiukka torjuntataistelu VKT-asemassa. Tämä myös toteutui, poikkeuksena vain Viipurin menetys.

Oeschilla oli johdossaan suurin suomalainen yhtymä viime sodissa. Komentajisto oli nimekäs. Voidaan sanoa, että sillä oli suuri merkitys taistelun lopputulokseen. Armeijakuntien komentajat ( Siilasvuo, Laatikainen ja Svensson) olivat kaikki Mannerheim ristin ritareita. Näitä oli myös yhtymien komentajissa ja alemmissa tehtävissä ja lisää tuli. O. sai oman ristinsä jo 26.6.44.

Talin-Ihantalan taistelua johtivat Laatikaisen lisäksi kenraalien karskeimpaan päähän kuuluvat Ruben Lagus, Kaarlo Heiskanen ja Einar Vihma. Mukana oli myös P.A. Autti hieman pienemmässä roolissa ja olihan myös Aaro Pajari kaikkein nimekkäimpiä komentajia,vaikkei Ihantalassa toiminutkaan, vaan idempänä.Jos rintamamiehet joihinkin komentajiin luottivat, niin näihin. Toisaalta Kannaksella vaihdettiin neljä yhtymän komentajaa, joukossa kolme kenraalia.

O:n ohjaava käsi alkoi näkyä 18.6. kun VKT asemaan siirrettiin taistelualueelta divisioona ja prikaati. Vetäytyville joukoille määrättiin ajoissa alueensa ja uudet joukot suunnattiin taistelun painopisteisiin. O. hallitsi kaikki taistelulajit. Hän ei puuttunut alaistensa toimiin, vaan antoi heille työrauhan joskus oman luonteensa vastaisestikin. Erittäin kriittinen sotahistorioitsija Helge Seppälä pitää O:a "Suomen pelastajana". Ainakin hän oli keskeinen johtaja kesän -44 torjuntavoitoissa.Käsitettä käytettiin muuten jo elokuussa -44. Yleiseen tietoon sen lanseerasi kaiketi Oesch itse kesän taisteluja käsittelevässäkirjassaan 50-luvulla.

O. oli elämänsä loppuun harmissaan siitä, että ylipäällikkö ei antanut päiväkäskyssään kiitosta Kannaksen joukoille. M. kävi kuitenkin 14.7. O:n esikunnassa Jääskessä ja antoi kiitoksensa saavutetusta torjuntavoitosta. Se lienee ollut hän ainoa (?) rintamakäyntinsä kesällä -44.
Päivämäärä on merkittävä. Tuolloin tuli Moskovan viesti rauhanhalusta ilman ehdotonta antautumista ja saman päivänä Leningradin rintaman joukkojen tuli olla ryhmittyneenä puolustukseen.

Poliittinen ja sotilaallinen tilanne oli uudessa vaiheessa ja Suomen sodanjohdon rooli oli saamassa kokonaan uuden painotuksen.Siitä ensi kerralla.

[Emma-Liisa]

O. oli elämänsä loppuun harmissaan siitä, että ylipäällikkö ei antanut päiväkäskyssään kiitosta Kannaksen joukoille. M. kävi kuitenkin 14.7. O:n esikunnassa Jääskessä ja antoi kiitoksensa saavutetusta torjuntavoitosta. Se lienee ollut hän ainoa (?) rintamakäyntinsä kesällä -44.
Päivämäärä on merkittävä. Tuolloin tuli Moskovan viesti rauhanhalusta ilman ehdotonta antautumista ja saman päivänä Leningradin rintaman joukkojen tuli olla ryhmittyneenä puolustukseen.

...joten torjuntavoitolla ei ollut syytä elämöidä ja kenties ärsyttää turhaan NL:oa.

Kenraalit ajatteli aina vain asioiden sotilaallista puolta, Mannerheim myös poliittista. Tai siis sotilasasiat olivat aina alistettuja poliittiselle päämäärälle. Sen sijaan Pajari olisi kuulemma tuossa tilanteessa vielä hyökännyt ja motittanut, kun kerran sopiva tilaisuus oli, niin ainakin Halsti muistelmissaan kertoi.

[Emma-Liisa]

Toinen suuri laiminlyönti oli reservien ryhmitys. Olihan Kannaksella neljän etulinjan yhtymän lisäksi toiset neljä taempana. Muut reservit olivat kuitenkin Aunuksessa, Sallassa ja Ahvenanmaalla. Kun Saksa vastasi melkein puolesta maarajasta, olisi ollut mahdollista etulinjaa heikentämättä koota noin kolmen yhtymän strateginen reservi vaikka Viipurin-Sortavalan alueelle, josta se olisi ollut helppo ja nopea suunnata kummalle kannakselle tahansa. Tämän suuntainen esitys tehtiin, mutta sekin tyssättiin.

Paavo Haavikko on esittänyt, että jos reservit olisivat olleet lähempänä, ne olisi käytetty liian aikaisin. Hänen mielestään puna-armeijan läpimurtoa ei voinut mitenkään estää. Torjuntavoitto voitiin saavuttaa vain siellä missä se sitten tapahtikin.

Tätä vastaan voidaan väittää, ettei ollut mitään varmutta, että reservit saadaan ajoissa Tali-Ihantalaan. Puna-armeija olisi voinut hyökätä voimakkaasti ja samanaikaisesti myös Itä-Karjalassa jolloin joukkoja ei olisi voitu irrottaa sieltä ja/tai estää pommituksilla joukkojen siirrot Kannaksella.

Mitä mieltä olet Haavikon teoriasta?

Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan 6.6.2009:

"Suomen historiassa on useita kuuluisia harhalaukauksia, joista Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 11.7.1941 on pahin.

”Vapaussodassa 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat… Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…”

Suomalaisten historiantutkijoiden on ollut vaikea tunnustaa tuon päiväkäskyn selvää sananmuotoa. Sotaan lähtö Saksan rinnalla oli – minusta – ainoa vaihtoehto.

Arvostelijat eivät aina muista, että kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat liitossa keskenään, Ranska, Norja ja Tanska Saksan valloittamia, Englanti kaiken järjen mukaan hävinnyt sodan ja USA sodan ulkopuolella, vaihtoehtoja ei ollut ainuttakaan. Sana ”vaihtoehto” tarkoittaa vähintään kahta.

Päiväkäskyn päivänä Saksa oli edennyt jo Viroon, valloittanut Minskin, ja aiheuttanut suunnatonta tuhoa Venäjällä.

Ja silloin Mannerheim meni keksimään sodalle päämäärät, asialla poliittista johtoa pahemmin vaivaamatta. Yleisesti ei ole tiedossa, että Laatokan pohjoispuolella suomalaiset eivät pysähtyneet Poventsaan aivan vapaaehtoisesti. Ellei armeija ollut vastahakoinen, ainakin se oli täysin uupunut. Ja usein esiin nostettu Leningradin valloittamatta jättäminen ei ehkä ollut pelkkää jaloutta. Sehän jäi tekemättä myös saksalaisilta, jotka sulkivat Leningradin saarroksiin 8.9.1941." (minun kursiivini)

Kysymys kursivoituun kohtaan viitaten: olisiko "miekantuppipäiväkäsky" liittynyt vain ihan konkreettiseen tilanteeseen (sotilaat piti saada jatkamaan uupumuksesta huolimatta), joten Mannerheim kehitti motiivin jonka arveli tehoavan (pieleen meni miehistön osalta), eikä ollenkaan tarkoittanutkaan Suomen päämääriä sodassa laajemmin, vaikka käsky sellaiseksi tulkittiin?

http://kemppinen.blogspot.com/2009/06/sivu-suun.html

Niin, ja kommentoisitko vielä kerran Ylikankaan teoriaan, että Paasosen raportti vaikutti Mannerheimin päätökseen jatkaa taistelua.

[Ilmo Kekkonen]

Kiitoksia Emma-Liisa. Pistitpä pahoja kysymyksiä, mutta yritän vastata aivan pelkistetysti ainakin muutamaan.

Kenraaleilla on kyllä myös poliittista ajattelua. Harvoin vain sitä kysytään. Esimerkkinä tässä vain Heinrichs YYA-luonnoksineen.

Pajarin hyökkäyssuunnitelma oli utopiaa myös sotilaallisesti. NL:lla oli Kannaksella 3 linnoitusaluetta ja peräti 18 divisioonaa Suomen rajoilla vielä loppukesällä -44. Lisäksi joukkoja olisi ollut mahdotonta saada hyökkäämään.

Haavikon teoria on sinänsä oikean suuntainen. Oma käsitykseni on, että joukkoja olisi ehdottomasti pitänyt olla lähempänä. Tuskin se olisi lopputulosta muuttanut, mutta tilanne olisi ehkä hallittu paremmin. Nyt tilanne Kannaksella oli äärimmäisen täpärä jo VT-aseman murtuessa. Ensimmäiset lisäjoukot joutuivat suoraan hyrän alle. Ilman niitä puna-armeija olisi ollut Viipurissa viimeistään 18.6. eikä mitään Ihantalaa olisi koskaan nähty.Ihantalaan 11. ja 6.D tulivat pahasti myöhässä ja Viipurin katastrofi johtui mahdottomasta tilanteesta. Onneksi myös vastustaja teki virheensä.


Miekantuppikäskystä olen samaa mieltä kritisoijien kanssa. Hyökkäys Itä-Karjalaan oli sotilaallinen ja poliittinen virhe. Yleensä harkitseva ja varovainen Mannerheim ilmeisesti meni mukaan tuolloiseen voitonhurmokseen. Hän piti aina silmällä historiaan jäävää kuvaa itsestään. Halu olla myös Karjalan vapauttaja lienee osaltaan sumentanut harkinnan. Kyllähän tilaisuus oli houkutteleva. Samalla voitiin välttää hyökkäys Leningradiin.

Poventsaan ei koskaan hyökätty. Suunnitelmat kyllä tehtuiin, mutta Ryti ja lopulta myös M. pysäyttivät aikeen.


Paasosen raportilla on varmaan ollut merkitystä, mutta M. tekI AINA päätöksensä oman harkintansa mukaan. Käsittääkseni hän on sitä kypsytellyt useita päiviä tehtyään päätökset joukkojen siirroista ja antaessaan luvan 17.6. vetäytyä VKT-aseman luonut jo edellytykset ratkaisulleen. Lisäksi on muistettava, että Erfurt ja Dietl tekivät hartiavoimin töitä saksalaisen avun järjestämiseksi ja sitä oli jo tullut. Ylikankaalle on ominaista tehdä johtopäätöksiä jonkin itselleen mieluisen seikan perusteella ja takertua sitten siihen. Luotan enemmän esimerkiksi Ohto Manniseen ja Martti Turtolaan, jotka ovat tutkineet asioita vuosikymmeniä.

[Ilmo Kekkonen]

Kiireessä sotkin edellä asiaa. Tietysti Poventsaan hyökättiin, mutta siellä kyllä voimat loppuivat. Minulla taisi mielessä kummitella Sorokka. Sinne hyökkäystä suunniteltiin,mutta M. ja Ryti tyssäsivät sen poliittisesti epäviisaana.

[Ilmo Kekkonen]

Jäi tuo 19.6. pyörimään ajatuksiin. Tarkistin vielä Paasosen katsauksen. Se löytyy sivustalta www.jarmonieminen.fi/historia/

Siinä todetaan mm. että "TOISTAISEKSI ei näytä suunnitelmissa olleen maan valtaaminen kokonaisuudessaan". Siis varauksellinen johtopäätös. Paasonen ei myöskään katso hyökkäyksen olevan tavoitteessaan, vaan "jatko riippuu taisteluiden kulusta" eli hyökätäänkö vai ryhmitytäänkö puolustukseen. Ylikangas tulkitsee asiat kovin yksioikoisesit oman ennakkokäsityksensä mukaisesti. Mitään väitettyjä merkkejä joukkojen vähentämisestä ei suinkaan ole, vaan Paasonen toteaa hyökkäysksen voivan laajentua Viipurinlahdelle. Joukkoja voidaan tuoda lisää 3-4 div vuorokaudessa.Mitään merkkejä niiden vähentämisestä ei tietenkään ole. Katsauksen perusteella ei ole mitenkään tehtävissä johtopäätöstä siitä, että hyökkäys olisi pysähtynyt ja tavoitteessaan. Niin Ylikangas kuitenkin tekee.

Luonnollisesti voitiin arvioida, että hyökkäysjoukot olivat kuluneet. Ohto Manninen on osoittanut, että niiden voima oli todellisuudessa huvennut puoleen jo ennen Talin-Ihantalan taistelua. Sitä ei tietenkään voitu tuolloin tietää tarkasti. Tulee muistaa, että sotilasjohto oli erittäin kokenut ja ammattitaitoinen, mutta ei yli-ihmisiä. Sellaisia voi löytyä meistä myöhemmän ajan jälkiviisaista.

Kysyin Airolta tavatessamme kesällä 1975, millainen mies Marski oli. "Hän oli aivan tavallinen", sanoi Airo. Tuskin ihan niinkään, mutta Airo lienee tarkoittanut sitä, että Marski oli erehtyväinen siinä kuin muutkin kaikesta kokemuksestaan huolimatta.

[Emma-Liisa]

Marski oli erehtyväinen siinä kuin muutkin kaikesta kokemuksestaan huolimatta.

Olisiko usko, ettei suurhyökkäystä tule, ollut samanlaista silmiensulkemista liian kauhean vaihtoehdon edessä, mikä Stalinilla oli ennen 22.6.1941. Stalinhan oli muuten suorastaan paranoidi ja Mannerheim taas muulloin suorastaan yliherkkä reagoimaan (vaati mobialisaatiota kesällä 1940, mutta hallitus torjui), mutta noissa tilanteissa molempien käytös oli suorastaan "luonteenvastaista".

Mannerheim tosin kuulemma rationalisoi, että miksi NL hyökkäisi, kun Suomi muutenkin suostuu rauhaa, kun sota loppuisi. Ehkä jopa spekuloi, että siinä vaiheessa länsivallat puhuvat Suomen puolesta - tai liittolaiset ovat riitautuneet.

Marski unohti suurvallan arvovallan: Suomelle piti antaa opetus, jotta revassihenkeä ei enää esiintyisi. Eikä myöskään ollut viisasta jättää suomalaisia ikään kuin uhkaamaan puna-armeijaan selustaa, vaikkeivat he järjen mukaan siellä mitään tekisi.

Suomen rintamalta toki vapautui joukkojakin, suomalaiset pantiin purkamaan Suomenlahden miinoitus ja sotakorvauksiakin ehti NL saada jo maailmansodan aikana. Turussa kuulemma majaili se sukellusvene joka upotti Wilhelm Gustloffin.

Kimmo Rentola näyttää olevan sitä mieltä, että juuri ne kuukaudet jotka Suomi ehti olla rauhassa ennen kuin sota muualla lopui, vakiinnnuttivat poliittisen tilanteen, vaikka muulta aikanaan näytti. Juuri silloin oli mahdollisuuden ikkuna auki, mutta NL:n mielenkiinto oli muualla ja sille oli parasta, että Suomi oli rauhallinen eikä puna-armeijaan tarvittu sitä rauhoittamaan.

[Seppo Jyrkinen]

Suursodan jälkipuoliskolla liittoutuman, epäpyhän allianssin, hajoaminen oli vain ajan kysymys ja Stalinin politiikassa tähyttiin jo maailmansodan jälkeiseen aikaan. Se lähialuepolitiikka, joka 1939-40 oli herättänyt suurta kielteistä huomiota, oli mahdollista hoitaa sodan aikana ilman merkittäviä reaktioita. Stalin saattoi laskelmoida, että länsivallat olisivat niin voimakkaasti sitoutuneet Saksan nujertamiseen, että ne eivät kaksisesti reagoisi siihen, mitä Neuvostoliitto tekisi Itä-Euroopassa.

Normandian maihinnousu tarjosi Stalinille tilaisuuden, ja sodan lopun häämöttäminen teki kiireen Suomen valtaamiseen. Sotilaallista uhkaahan Suomesta ei ollut: armeija oli pelannut korttia jo kaksi ja puoli vuotta.

Mikäli Stalin olisi ollut ns hyvä joukkuepelaaja suhteessa länsivaltoihin, hän olisi suunnannut suurhyökkäyksensä Saksaa vastaan samanaikaisesti Normandian maihinnousun kanssa. Se olisi helpottanut länsivaltoja saamaan jalansijaa Ranskassa. Samalla se olisi kuitenkin nopeuttanut lännen etenemistä mikä ei ollut Stalinin intressien mukaista.

Omaa etuaan ajavalle Stalinille oli erittäin edullista
a) palauttaa suurvallan arvovalta suhteessa
pieneen naapuriinsa,
b) hoitaa Talvisodassa kesken jäänyt Suomen
asia päätökseen, ja samanaikaisesti
c) antaa saksalaisille tilaisuus irrottaa joukkoja
idästä vahingoittamaan länttä, ja tämän jälkeen
d) hyökätä saksalaisten kimppuun näiden heikennettyä
itärintamaa länsirintaman vaatimusten tähden.

Kannaksen suurhyökkäyksen mittasuhteista kertoo, että Neuvostoliitolla oli liikkeellä 260.000 miestä, Normandian ensimmäisen päivän aallossa oli 150.000 miestä. Vaikka Normandian maihinnousu jatkuvana prosessina olikin kokonaisuudessaan suurempi, oli Kannaksen hyökkäys iso myös Neuvostoliiton - ja koko suursodan - mittakaavassa.

Suomen poliittisella ja sotilaallisella johdolla ei ollut kaksista kansainvälisen politiikan kokemusta eikä siksi myöskään näkemystä. Suomalaiset olivat olleet ensin Ruotsin, sitten Venäjän maakunta vailla omaa ulkopolitiikkaa. Suomessa ei ollut kehittynyt kansainvälisen politiikan tuntemusta, jonka seurauksena täällä ei osattu huomioida poliittisia näkökohtia riittävällä painoarvolla. Kansainvälisessä politiikassa Suomi oli kuin maalaispoika ensimmäistä kertaa suurkaupungissa.

Kesän 1944 hyökkäys oli perusteiltaan poliittinen.

[Ilmo Kekkonen]

"Katsoin velvollisuudekseni tyhjentää tämän kalkin", sanoo Mannerheim muistelmissaan päätettyään ottaa vastaan tarjotun presidentin viran. Asia on ilman muuta ollut vaikea, olihan M:n strategia mennyt perusteellisesti kiville. Jos hän laski jotain vakautetun rintamatilanteen varaan, niin sekin arvio petti, kuten rauhanvaltuuskunnan kohtelu Moskovassa osoitti.

M: selvitti ensin elintarvikeavun Ruotsista ja ilmoitti irtautumisen Saksasta marsalkka Keitelille MIkkelissä 17.8. ja sitten kirjeellä Hitlerille 2.9. Rauhanvaltuuskunta oli tuolloin jo Moskovassa. Sille annettiin mahdollisuus vain hyväksyä äärimmäisen kovat ehdot. Ehdoton antautuminen ja antautuminen yleensäkin oli sanoina jätetty pois, mutta muuten ehdot lienevät pitkälle perustuneet aiemmin laadittuun antautumissuunnitelmaan. Aselepo ja välirauha tulkittiin Saksassa antautumiseksi ja se lienee edelleen tulkinta myös läntisessä historiankirjoituksessa. Eikä vain antautuminen vaan myös miehitys.

M:n muistelmien mukaan välirauhanehtoja pohdittaessa tuli esiin Airon näkemys, että Suomi voisi kestää sotaa kolme kuukautta ja Paasonen katsoi, että NL voisi parissa viikossa koota riittävät hyökkäysvoimat. Yleistilannehan oli täysin muuttunut kesäkuusta. Välirauhanehdot oli hyväksyttävä.

Edessä oli sota saksalaisia vastaan. Tapahtumiin sen kummemmin menemättä totean vain, että improvisointiin oli jälleen turvauduttava. Aluksi sovittiin aikataulu saksalaisten kanssa, mutta valvontakomission painostaessa oli hyökättävä. Komentajaksi määrätty kenraali Siilasvuo joutui riitaan Päämajan kanssa, mutta toisaalta hyökkäys syys- lokakuun vaiihteessa pelasti sodanjohdon. Todettakoon vielä kuitenkin, että suomalaisten toiminta vain hidasti vuoristoarmeijan vetäytymistä. Toisaalta nämä saivat aikataulunsa kiinni muutamassa päivässä. Perääntymisvauhti oli noin 10 km/vrk, mutta silti kukaan ei puhu Lapin halkijuoksusta. Perääntyminen onnistui erittäin hyvin saksalaisten tarkan ennakkosuunnittelun ja yllättävän hyvin säilyneen kurin ansiosta. Tosin Lapin tuhoaminen vaikutti heidän jälkimaineeseensa eli siinä he tekivät palveluksen NL:lle. Aseveljien välit rikkoutuivat perusteellisesti.

Asekätkentä saattoi olla sotilaallisesti perusteltu ajatuksen syntyessä elokuussa. Se oli kuitenkin vastoin välirauhan sopimusta alkaessaan lokakuussa ja poliittisesti täysin mieletöntä. On vasta viime vuosina tuotu esiin se, että Airo hyväksyi suunnitelman ja selosti ainakin pääkohdat M:lle. Heinrichs pidettiin sivussa ja hän erosikin aikanaan jupakan paljastuessa.

Arrmeija saatettiin rauhan kannalle joulukuun alkuun mennessä Lapissa toimivia varusmiesjoukkoja lukuun ottamatta.

Sodanjohto siirtyi rauhan kannalle. Airon istuessa asekätkennästä vankilassa oli ye-päällikkönä sijainen. Heinrichs sairastui Moskovasta palattuaan, mutta nimitettiin tammikuussa 1945 ensin vt. ja sitten vakinaiseksi puolustusvoimien komentajaksi. M:n päivittäinen johtaminen päättyi vasta silloin.

Presidentin rooliin M. ei kotiutunut . Paasikiven tultua pääministeriksi hän vaikeita asioita käsiteltäessä usein "sairastui" ja vastuu jäi pääministerille.