Derkku kirjoitti:Kontrafaktuaalisesti voi toki leikitellä olisiko Suomella ollut riittävästi sotilaallista voimaa sodasta irrottautumiseen jo 1942 mikäli Itä-Karjalaa ei olisi vallattu - rintamalinjat olisivat olleet lyhyemmät ja Lapin saksalaisjoukkojen häätämiseen tai ainakin sitomiseen olisi ollut käytettävissä se elävä voima joka kaatui syys-joulukuussa 1941. Vuonna 1942 Suomen takinkäännöllä olisi ollut Stalinille ja jopa länsiliittoutuneille aivan eri arvo kuin syksyllä 1944. Vuosina 1942-1944 takinkäännölle ei historiallisessa tilanteessa ollut mahdollisuuksia pitkälti juuri rintamalinjojen pidentymisen sekä puuttuvan sotilaallisen voiman vuoksi.
Minusta nimim. Derkku tässä tarttuu yhteen kaikkein oleellisimmista seikoista. Derkun toteamus koskee tosin sodankäyntiä, sitä tapaa, jolla sodittiin, mutta yhtä kaikki, se on vaihtoehdon etsimistä ja myös esittämistä. Täällä ovat monet kirjoittajat kirjoittaneet, että Suomella ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin liittoutuminen natsi-Saksan kanssa (tai mitä sanaa ikinä haluaa käyttää) Totesin aiemmassa viestissäni, että ”kysyttäväksi jää, mitä olisikaan tapahtunut, jos Erik Heinrichs tuossa neuvonpidossaan Franz Halderin kanssa Berliinissä 30.1.41 olisikin ilmoittanut, että Suomi pyrkii parhaansa mukaan pysymään sodan ulkopuolella”
Kukaan ei ole vastannut kysymykseeni ja, sikäli kuin viestiini on vastattu on esittämäni kysymys väistetty. Esimerkiksi Ilmo Kekkonen väittäen minun unohtaneen puolet vaihtaa itse puheenaihetta, ja alkaa puhua Neuvostoliiton Suomen politiikasta keväällä ja kesällä 1940, millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa oliko Suomella vaihtoehtoja alkutalvesta 1941 vaan koskee oikeastaan sitä, oliko Suomen liittyminen sotaan Saksan rinnalla oikeutettua. Se, että Suomen poliittinen johto olisi halunnut tuossa vaiheessa yksinomaan ylläpitää hyviä suhteita Saksaan (vastapainona Neuvostoliitolle) ei suinkaan edellyttänyt, että Suomi johdettiin sotaan yhdessä saksalaisten kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Se oli sotapoliitikkojen valinta. Ei haluttu rauhaa, Haluttiin kostoa ja revanssia, sotaa. Siksi sota valittiin, ei suinkaan koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Seppo Jyrkinen on täällä edustanut puhdasta koskiveneteoriaa, väitettä siitä, että Suomella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tri Markku Jokisipilä kirjoitti tästä:
Tri Markku Jokisipilä kirjoitti:
”Ajopuuväittelyssä kiteytyy yksi suomalaisen poliittisen keskustelun ominaispiirteistä, politiikan perusteleminen vaihtoehtojen puutteella. Niin sodankäynnin, Paasikiven-Kekkosen-linjan, integraatiopolitiikan kuin julkisen talouden leikkaustenkin tueksi on lietsottu konsensusta ja yksimielisyyttä samanlaisin argumentein. Puuna ja kuorena ovat olleet milloin Saksa ja Neuvostoliitto, milloin markkinavoimat ja taloudelliset suhdanteet, mutta vaihtoehtojen määrä on aina ollut tasan yksi”
Seppo Jyrkisen esitykset edustavat tuota fatalistista determinismiä kehnoimmillaan. Oikeussaleista on tuttua argumentointi, jonka mukaan syytetyn oli pakko varastaa. Tämä oli nimittäin syntynyt kehnoihin olosuhteisiin – kukaan ei valitse niitä olosuhteita, joihin hän syntyy – hänen isänsä oli juoppo ja hylkäsi hänet ja hänen äitinsä jo varhain, häntä oli kohdeltu huonosti ja potkittu päähän, hän ajautui huonoon seuraan (koska kaikki seura oli ”huonoa” siellä missä hän varttui) jossa varastaminen oli maantapa ja niin muodoin hän ei voinut muuta kuin varastaa. Todisteeksi ilmoitetaan, että jokainen muukin olisi varastanut jos tämä muu olisi ollut varkaan housuissa.
Tätä väitettä ei tuomioistuimessa hyväksytä – determinismi ei sen enempää kuin koskiveneteoriakaan eikä vaihtoehdottomuus siellä kelpaa. Seppo Jyrkinen on täällä esittänyt, että Suomen oli aivan pakko välttämättä hyökätä Neuvostoliiton kimppuun ja ryhtyä sotaan. Sitä, miten Saksa pakotti Suomen sotaan ei Jyrkinen kerro - uhkasiko Saksa Suomea sodalla ellei Suomi vapaaehtoisesti aseta puolta miljoonaa miestään käyttöön? Suomi oli kärjistäen väitettä syyntakeeton sillä se oli vailla ymmärrystä eikä sen oma tahto ratkaissut mitään, se vain ajautui taitavasti ohjatun koskiveneen tavoin parhaaseen kaikista ajateltavissa olevista vaihtoehdoista.
Maailma on aina ja joka hetki, filosofista determinismiä edustavan Gottfried Leibnitzin Panglossia siteeratakseni, ”paras kaikista ajateltavissa olevista maailmoista” – kuten irvileuka Voltaire sanoi Candidissaan, kun Candidilta oli viilletty korvat päästä ja tämän koti oli vihollisten polttama. Suomi ohjautui parhaaseen ajateltavissa olevista vaihtoehdoista – pitäisikö siis esimerkiksi Väinö Linnan kuvaama Hietanen olla samaa mieltä siitä, että maailma on paras kaikista ajateltavissa olevista maailmoista, silloin kun tämä karjuen tuskissaan – näkökykynsä ja silmänsä menettäneenä – auttoi muita haavoittuneita ulos palavasta ambulanssista? Siihen sopii Seppo Jyrkisen itselleen vastata.
Itse olen jo täysin selvän vaihtoehdon tarjonnut – sen, että Suomen poliittisen johdon ei olisi pitänyt hakea itselleen liittolaista revanssinhaussa, vaan tyytyä hyvien suhteiden ylläpitämiseen niin Neuvostoliiton kuin natsi-Saksan kanssa ja huolehtia siitä, että Suomesta ei tule taistelutannerta. Mutta siihen ei Suomen poliittinen johto edes pyrkinyt.
Koskiveneteorian puoltajat ja laajemmin ottaen kaikki ne, jotka Jokisipilä mainitsee – ja myös monet muut – käsittävät historian fatalistisesti ja deterministisesti ohjatuksi. Ainoatakaan muuta mahdollisuutta ei ole. Kaikki mikä tapahtuu tapahtuu välttämättä ja vääjäämättä. Tämän näkemyksen kannattajat vastaavat antiikin kreikkalaisten filosofien klassiseen filosofiseen kysymykseen siitä pitääkö paikkansa, että
”Jo tänään on totta, että huomenna tapahtuu meritaistelu” (siis kysymykseen onko huominen meritaistelu deterministisesti vääjäämätön, välttämättä tapahtuva vai voidaanko se välttää) myöntävästi: kyllä, suomalaisten ajautuminen jatkosotaan oli jo antiikin Kreikan aikoihin välttämättä tapahtuva ja vääjäämätön. Muuta vaihtoehtoa ei Suomen poliittisella johdolla tulisi olemaan sen kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin. Sitä ei tosin tuolloin tiedetty. Tätäkö Seppo Jyrkinen tarkoittaa?
Historian kulkua – erityisesti lähihistorian – voidaan aina puolustaa sillä, ettei parempaa vaihtoehtoa muka ollut. Varasta ei saa tuomita, koska tällä ei ollut realistisesti ottaen muuta vaihtoehtoa kuin varastaminen. Suomen poliittista johtoa 1940-1941 ei voi arvostella koska sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mutta kukaan ei ole vastannut kysymykseeni siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Erik Heinrichs ei olisi myöntynyt – ilmeisen innokkaasti – Halderin esittämään ideaan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vaan kieltäytynyt kohteliaasti sodasta. Entä jospa eduskuntaa ei olisi harhautettu uskomaan, että Neuvostoliitto ”hyökkää raakalaisen tavoin” Suomen kimppuun, vaan jos sille olisi muunnellun totuuden sijasta esitetty asia totuudenmukaisesti. Voi myös kysytä, oliko hyökkäyksen toimeenpanokäskyn antaminen 10.7. välttämätöntä, ja jos oli niin miksi? Oliko Suomen poliittinen- ja sotilasjohto siinä määrin sitonut Suomen sopimuksissa saksalaisten kanssa sotaan, että saksalaiset olisivat pitäneet sitä törkeänä sopimusten rikkomisena ja tehnyt siitä omat johtopäätöksensä? Oliko Petsamon nikkeli ja Muurmannin radan katkaiseminen muka niin tärkeää Saksalle tuolloin vuodenvaihteessa 40-41, että saksalaiset olisivat uhranneet siihen ne ainakin kymmenkunta divisioona, joita siihen tarvittiin ja joita Saksa kipeästi tarvitsi puolustukseen Englannin maihinnousua vastaan Norjan länsirannikolla ja hyökkäykseen etelässä. Halder tuhahti, että kysymyksessä ei ollut edes operaatio vaan sotaretki, mutta Hitler piti päänsä. Olisivatko saksalaiset tyytyneet jättämään aukaisematta uutta tuhannen kilometrin pituista rintamaa elleivät suomalaisdivisioonat olisi ollut käytössä? Siihen suomalaiset ja saksalaiset päätyivät koska näin saksalaiset saivat suomalaisten suosiollisen avun hyökkäyksessään Leningradia vastaan. Oliko saksalaisilla varaa siihen, että suomalaisetkin olisivat sitä vastassa sitomassa sen divisioonia, sen sijaan, että ne osallistuisivat pääoperaatioon?
Mainitsin aiemmassa viestissäni Paavo Talvelan päiväkirjamerkinnän uudenvuodenpäivältä 1.1.-41 jolloin tämä kirjoitti päiväkirjaansa:”Toivon tämän alkavan vuoden tuovan tullessaan mahdollisuuden lyödä ryssä yhdessä Saksan kanssa. Silloin ehkä toteutuu myös vanha Karjalan unelmani”
Sama Talvela lausui puheessaan juhlamarssilla 10.9.41 Aunuksen valtauksen jälkeen Aunuksen kaupungissa:
Kenraali Paavo Talvela kirjoitti:”Sotilaat! … Niin on täyttynyt se haave, josta vain harvat ovat uskaltaneet uneksia ja vain rohkeat suorittaa tekoja sen hyväksi... Itä-Karjalan symboliksi sekä muistuttamaan niistä uhreista, mitä Suomen nuoriso on Karjalan hyväksi antanut sekä menneissä Karjalan vapaustaisteluissa että tässä sodassa, kohoaa salkoon uljas historiallinen lippu. Suomen miekka on katkonut kahleet” (Martti Haavion: ”Me marssimme Aunuksen teitä”, Helsinki 1969, mukaan lainattu)
Tämäkö oli välttämätöntä. Tämäkö oli se paras kaikista ajateltavista maailmoista? Miten, jos suomalaiset olisivat pysyneet erossa sodasta – mutta sitähän Suomen poliittinen johto ei halunnut vaan se halusi sotaa. Siksi se erehdytti eduskunnan luulemaan, että Neuvostoliitto hyökkäsi aiheetta Suomeen. Ei paljastettu eduskunnalle, että Suomi oli valtiona jo niin kompromettoitu sotija Neuvostoliittoa vastaan, että Neuvostoliiton pommitukset olivat vastatoimi suomalaisten ja saksalaisten hyökkäyksille joissa käytettiin hyväksi Suomen aluetta. Emme saa koskaan tietää koska sitä vaihtoehtoa ei edes harkittu. Niin, sitä mitä olisi tapahtunut ellei eduskuntaa olisi johdettu harhaan jää jossittelun kohteeksi.
Suomella oli tuhansia vaihtoehtoja sodan välttämiseksi ennen kuin se lopullisesti aloitti pääsotatoimet. Silloinkin sillä oli lukuisia vaihtoehtoja, joista Derkku mainitsi viestissään yhden varteenotettavan.
Presidentti Risto Ryti kirjoitti:Rauhaa rakastava kansamme joka toista vuotta on jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen rakentaakseen maansa jälleen kukoistukseen edellisen sodan jäljiltä on taas joutunut raakalaismaisen hyökkäyksen kohteeksi."
Pitäisipä paikkansa että Suomen ylin johto, niin sotilaallinen kuin poliittinenkin, joista vertaansa vailla tärkein oli puhuja itse, olisi ollut rauhaa rakastava, kuten tämä väitti puheessa. Mutta kun ei ollut niin oli valittu sota. Ihan itse, omasta tahdosta, eikä vaihtoehtojen puutteesta.
