Prof. Mauno Jokipii selvittelee teoksessa ”Jatkododan synty” niitä syitä, jotka johtivat ns. jatkosotaan. Todettakoon että tri Markku Jokisipilä on tästä todennut, että ”ajopuukeskustelun tieteellisen linjan päätepisteenä voi pitää professori Mauno Jokipiin vuonna 1988 julkaistua tutkimusta Jatkosodan synty. Jokipii oli kyllästynyt jatkosodan motiivien kaunisteluun ja Saksan-kontaktien hyssyttelyyn. Valtavan lähdemateriaalin ja tarkan tapahtumakuvauksen avulla hän osoitti aukottomasti, että vuonna 1941 Suomi lankesi Saksan houkutuksiin tietoisesti ja omasta tahdostaan.”
Mauno Jokipiin teoksen kaatamisen tähtäimeensä ottanut harrastajahistorioitsija Seppo Jyrkisen tehtävä ei siis suinkaan ole helppo, kuten havaitsemme seuraaavasta.
M(auno)J(okipii) lähtiessä selostamaan Neuvostoliiton linjan lientymistä sen suhteessa Suomeen 1941 keväällä tämä aloittaa ensin selostamalla yleiseurooppalaista tilannetta ja erityisesti natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitystä samana aikana. Niitä selostaessaan MJ huomauttaa, että Stalin pyrki ilmeisen tietoisesti tuolloin välttämään konfliktia natsi-Saksan kanssa. Niinpä Neuvostoliitto antoi periksi useassa kohdin, muun muassa Molotov erotettiin Neuvostoliiton pääministerin tehtävistä (mutta jäi ulkoministeriksi), Balkanin kysymyksissä (garantioita ei annettu Bulgarialle, Tonavan hallintojärjestelmää ei uusittu Neuvostoliiton toivomalla tavalla) jne. Jopa monet realistisesti suhtautuvat natsi-Saksan ystävätkin (MJ mainitsee erityisesti natsi-Saksan Moskovan lähittilään kreivi v.d. Schulenburgin, joka vastusti viimeiseen saakka natsi-Saksan idänhyökkäystä) alkoivat optimistisesti toivoa, ettei sotaa syttyisikään.
Näiden asian taustaa valaisevien tietojen perusteella MJ aloittaa selostuksensa Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden lientymisestä Neuvostoliiton muuttuneen politiikan vuoksi. Tämän osuuden MJ aloittaa seuraavasti:
”
Tällaista laajaa taustaa vastaan [jota olen edellä vain lyhyesti selostanut, MJ:n selostus on vajaan sivun mittainen]
on tarkasteltava Neuvostoliiton Suomen-suhteissakin huhti-toukokuussa ilmennyttä liennytysvaihetta." Jyrkinen on jättänyt pois sitaatistaan aikamääreen, jonka olen kursivoinut.
Tätä lausetta, jossa MJ huomauttaa, että tarkasteltaessa Neuvostoliiton Suomen-suhteissakin ilmennyttä liennytysvaihetta on otettava huomioon laajempikin tausta. Jyrkinen on kuitenkin eri mieltä tästä:
Seppo Jyrkinen kirjoitti:Tästä olen tyystin eri mieltä. Se, mitä tapahtui Saksan ja NL:n välillä, ei välttämättä ollut Suomelle hyödyksi. Suomalaiset eivät voineet tietää Hitlerin ja Stalinin todellisia aikeita ja oli täysin mahdollista, että suurvallat olisivat voineet sopia erimielisyytensä ja vahvistaa syksyn 1939 sopimuksen.
Jyrkinen ei suinkaan, kuten havaitaan, ole sitä mieltä, että asiaa ei olisi tarkasteltava yleiseurooppalaista taustaansa vastaan tai että Neuvostoliiton Suomen-suhteet olisivat jokin irrallinen ilmiö, jota voisi tarkastella erillään koko muusta historiallisesta tapahtumasta. Tämän kirjoittamasta minusta ilmenee, että tämä ei ole käsittänyt lainkaan mitä MJ on lauseella tarkoittanut, että tuo muodostaa taustan sille, minkä MJ ottaa tarkasteltavaksi ja Jyrkisen näkemyksessä ei siksi ole mieltä. Arvostella toki saa, mutta ensin pitäisi ymmärtää lukemansa. Koska Jyrkinen on väärinkäsittänyt MJ:n tekstin ei tämän kritiikissä ole, kuten sanottu, mieltä.
Zotovin vaihto Orloviin
Toiseksi Jyrkinen arvostelee MJ:n esitystä puutteelliseksi. Jyrkinen esityksen mukaan (Jyrkinen mainitsee ensin MJ:n esityksen ja vasta sitten oman kommentinsa)
Neuvostoliiton Helsingin suurlähettilään vaihtaminen: Zotovin tilalle tuli Orlov, joka teki suomalaisiin hyvän vaikutuksen miellyttävällä käytöksellään.
Kommentti. Suomen hallitus oli antanut Paasikivelle tehtäväksi ilmaista Neuvostoliitolle, että Zotov oli "persona non grata". Siis asiallisesti ottaen Suomen hallitus karkotti hänet, vaikkakin se hoidettiin diplomaattisen hienostuneesti. Eli aloitteentekijä oli Suomi, ei Neuvostoliitto. Mikäli Neuvostoliiton oma ulkopolitiikka olisi muuttunut, se olisi vaihtanut suurlähettiläänsä oma-alotteisesti. Tai käskenyt tämän muuttaa politiikkaansa
MJ :n teos on rakenteellisesti sellainen, että Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden kehitys selostetaan monessa eri yhteydessä, nyt po. osin otsikolla Sotilaspoliittinen kehitys alkuvuodesta 1941 s. 156-157. Jyrkisen tekstissä ei ole lähdeviittausta, joten se lienee valikoiden otettu tästä kohdasta kirjaa (mitä ei ole tietystikään mainittu, sehän pilaisi Jyrkisen MJ:n teokseen kohdistaman arvostelun, jos ilmenisi, että Jyrkisen omat tiedot ovat niin puutteelliset, että tämä joutuu ottamaan tietonsa arvostelun kohteena olevasta teoksesta – onhan toki Jyrkisellä hyvinkon voinut olla tiedot, muualta). Valikoiden siksi, että MJ esittää melko yksityiskohtaisen selostuksen Helsingin lähittiläs Ivan Zotovin vaihdosta Pavel Orloviin ja Zotovin nimityksestä Narkomindelin skandinaavisen osaton päälliköksi.
MJ:n esityksestä ilmenee, että ”Suomen hallituksen jäykistynyt suhtautuminen Neuvostoliittoon ilmenee seuraavastakin. Paasikivi ilmoitti 14.1 Moskovasta.. ”, että Neuvostoliiton varaulkoministeri Andrei Vyšinski oli jo toistamiseen ottanut puheeksi että, poliisiviranomaiset Suomessa olivar vaikeuttaneet Zotovin toiminnan, ja oli siksi esittänyt poliisin toiminnan järjestämistä toisin. Hallitus vastasi toimittamalla Paasikivelle muistion josta Paasikivi sähkeitse Helsinkiin 31.1.41: ”Muistionne valituksista Zotivia vastaan tietää asiallisesti vaatimuksen hänen poiskutsumisestaan... Onko tarkoituksenne antaa kirjallisesti vai voinko tehdä suullisesti niinkuin Vishinski minulle...” Paasikivi perustelee, että muistion toimittaminen voi aiheuttaa, jos Kreml niin tahtoo, diplomaattisuhteiden katkeamisen. Hallitus suostui suulliseen esitykseen.
Neuvostoliitto peruutti Ivan Zotovin valtakirjan. Syyksi ilmoitettiin pikälle kehittyneen keuhkotuberkuloosin. Zotovin tilalle Neuvostoliitto tarjosi Pavel Orlovia, jonka Suomi heti hyväksyi. Sittemmin ilmeni, että Zotovin kehkotuberkuloosi oli lievempää kehkotuberkuloosimuotoa, diplomaattista keuhkotubekuloosia ja Zotov oli uusissa tehtävissään Narkomindelin skandinavian osaston päällikkönä jo kesällä 1941.
Yllä on lyhyesti referoitu se, minkä Jyrkisen olisi alun perin tullut referoida, nimittäin MJ:n teoksen selostus asiasta. MJ jatkaa näin ”Tähän asti [MJ:n teos on julkaistu 1987] asia on tulkittu siten, että Neuvostoliitto
halusi muuttaa politiikkaansa ja vaihtoi siksi lähettiläänsä. Osoittautuikin että Suomi – kesken nikkelikriisin! – antoi ymmärtää naapurin lähettilään olevan ”persona non grata”. (Muuten, sanamuotoja myöten kuten peräti lainausmerkkejä myöten on MJ:n teksti ja Jyrkisen teksti samaa.)
Täten Jyrkisen mukaan MJ:n teoksessa asiaa selostetaan varsin lyhyesti, enintään parin lauseen verran. Silloin Jyrkinen jättää mainitsematta, että MJ on toisaalla kirjassaan esittänyt sen, mitä Jyrkinen ei esiintuo ja jonka muka puutteesta tämä arvostelee MJ:tä. Jyrkinen esittää omana tietonaan sen, minkä MJ toisaalla kirjassaan mainitsee, kuitenkin jättämällä ilmoittamatta, että lähteenä tällä on MJ:n teos. Sen jälkeen Jyrkisellä on otsaa arvostella MJ:tä tietämättömäksi ja väärinkäsittäneeksi (samalla tietysti korottaen itsensä tietäväksi henkilöksi, joka ei ole käsittänyt väärin).
Petsamon nikkelikriisi
Petsamon nikkelikriisiä käsitellessään Jyrkinen mainitsee sen vain hyvin lyhyesti, kahdella ranskalaisella viivalla aloittamallan lauseella:
- vaatimukset Petsamon nikkeliin (= taloudellinen ryöstö)
- Petsamon nikkelikysymys oli ennallaan ja NL yhä vaati huomattavaa omistusoikeutta nikkelikaivoksesta (hieman kuin jos Venäjä nyt vaatisi 75% omistusta Nokiasta)
Nämä kaksi lausetta osoittavat, ettei Jyrkinen tiedä aiheesta juuri mitään. Sitä ei erityisemmin selosteta MJ:n teoksessa, mikä lienee selitys. Paras lähde minkä minä olen löytänyt on Paasikiven ”Toimintani Moskovassa”, sen toinen osa, erityisesti sen vuoksi, että Paasikivi kävi itse useimmat neuvottelut Moskovan johdon kanssa (lukuunottamatta asiassa nimitetyn sekakomitean neuvottelut).
Paasikiven mukaan (s 136-168) – nojaan seuraavassa oleellisesti tähän – kysymys Petsamon nikkelikaivoksesta (johon kuului itse Kolosjoen kaivos ja Paatsjoen voimalaitos) oli ennen kaikkea poliittinen. Petsamon alueen käsitettiin Neuvostoliitossa olevan Muurmanskin etaluetta – glaciaa – ja kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Kun asia tuli vireille heinäkuun puolivälissä keskustelussa, jonka Paasikivi kävi Molotovin kanssa, oli tilanne sellainen että englantilaisella Mond-yhtiöllä oli yksinoikeus (toimilupa) Petsamon nikkelikaivokseen. Varsinaista malmia louhi sen tytäryhtiö Petsamon Nikkeli OY, jossa suomalaisilla oli hallituksen jäsenistä lain määräämät kaksi kolmannesta. Saksa oli luopunut vaatimasta toimilupaa ja tyytynyt sen sijasta nikkeliä koskevan toimitussopimuksen jonka mukaan 60 prosenttia Petsamossa louhitusta nikkelistä vietiin Saksaan määräämättömän ajan. Kun Neuvostoliitto astui mukaan kuvioon, Saksalla ei ollut mitään suomalais-venäläistä sekayhtiötä vastaan kunhan sille turvattaisiin toimitussopimuksen mukaiset edut. Englantilaisilla oli intressiä siitä, että nikkeliä ei myytäisi Saksalle.
Asiaa asetettiin tutkimaan sekakomitea. Kirjavien vaiheiden jälkeen tämä ehdotti sekayhtiön perustamista. Suomalaisten ehdotuksen mukaan tässä sekayhtiössä Neuvostoliitolla olisi 49 prosenttia osakkeista ja Suomella 51 prosenttia. Toimitusjohtaja olisi suomalainen. Neuvostoliiton ehdotuksessa osuudet olisivat tasan ja toimitusjohtaja olisi venäläinen. Kaivostoiminta rahoitettaisiin niin, että Suomen valtio vastaisi siitä korvauksesta, jonka se joutuisi maksamaan Mond-yhtiölle toimiluvan siirrosta. Osakepääoman, 14 miljoonaa dollaria, osapuolet suorittaisivat sekayhtiölle siinä omistettujen osuuksien mukaisessa suhteessa, Neuvostoliiton valtio rahana ja Suomen valtio ns. apporttiomaisuutena eli itse nikkelikaivoksella. Neuvostoliitto puolestaan maksaisi osuutensa Suomen valtiolle siitä korvauksesta, jonka Suomen valtio joutuisi maksamaan Mond-yhtiölle. On syytä huomauttaa, ettei Neuvostoliittoa sinänsä kiinnostanut itse nikkelin saanti, ainakaan neuvottelujen aikana, Neuvostoliitto oli omavarainen ainakin neuvottelujen aikana nikkelin suhteen.
Vielä on mainittava, että erimielisyydet jäivät tähän. Osapuolet keskustelivat sen jälkeen osuuksista yhtiössä.
Nyt tulee kysyttäväksi, miksi Neuvostoliitto ”ryöstää” tässä Suomea, kuten Jyrkinen asian ilmaisi. Minusta on pikemminkin niin, että Neuvostoliitto tarjoaa Suomen valtiolle - tosin korvausta vastaan - puoliosuuden kaivosyhtiössä, jossa valtiolla ei ole entuudestaan mitään osaa, ei puolta, ei tätä enempää eikä vähempääkään, vaan nolla. Suomella on tosin väliaikaisesti nikkelikaivos - ennen kuin se luovutetaan sekayhtiölle suorituksena osakepääomasta, joten Suomi saa siitä maksuksi 7 mlj. dollaria (jonka maksamiselta se välttyy). Asia saa selityksensä vain jos ymmärtää, että Suomessa poliittinen johto katsoi Neuvostoliiton vaatimusten merkitsevän poliittisesti askelta Neuvostoliiton suuntaan, ja sitä ei haluttu.
Edelleen, miten tämä on verrattavissa siihen, että Venäjä vaatisi Nokian (pääasiassa ulkolaisilta omistajilta) 75 prosenttia yhtiön osakekannasta (vuoden 2009 alussa oli suomalaisomistuksessa enää vain runsas kymmenes Nokia Oyj:n osakkeista) on mystistä, myös vaikka tuo vaatimus jollain vähintäänkin yhtä mystisellä tavalla onnistuisi. Suomen valtio ei tietääkseni omista mitään merkittävää erää Nokia Oyj:n osakkeista. Ilmeisesti Jyrkisen käsitys perustuu väärinkäsitykseen Nokia Oyj:n omistuksesta.
Tuntuukin siltä, että Jyrkinen tuntee Petsamon nikkelikriisin vain niistä harvoista maininnoista, jotka MJ on sisällyttänyt teokseensa olettaen pääkysymyksen muutenkin tunnetuksi – niinkuin se varmaankin oli teosta kirjoitettaessa 22 vuotta sitten, ainakin historioitsijoiden piirissä.
Enson ja Vallinkosken voimalakysymys
Edelleen Jyrkinen viittaa Enson ja Vallinkoskien voimalakysymykseen, jossa Neuvostoliitto toimi kiistämättä hyvän naapuruussuhteen vastaisesti. Enson putous jäi rajaa merkittäessä maastoon Neuvostoliiton puolelle, mutta Vallinkoski jäi Suomen puolelle. Neuvostoliitto ilmoitti toimeenpanevansa alun perin suomalaisen yhtiön (Enso Gutzeitin) suunnitelman, jonka mukaan näiden putoukset yhdistettäisiin ja valjastaa nämä voimalan tarpeita varten. Suomalaiset hyväksyivät tämän, mutta toivoivat korvauksen sähkönä, jota Neuvostoliitto vastusti viittaamalla kansainvälisiin sopimuksiin. Suomalaiset olisivat sinänsä voineet halutessaan poistaa Vallinkoskesta sen pudotuskorkeuden (miten tämä tapahtuisi teknisesti en tiedä eikä sen puoleen erityisesti kiinnostakaan), eli estää Neuvostoliittoa hyödyntämästä Suomen puolelle jääneen koskivoiman. Koska suomalaiset eivät halunneet tehdä näin eli estää Neuvostoliittoa käyttämästä hyväkseen sen puolelle jääneen koskessa virtaavan veden voimaa - eli repiä, vaan suomalaiset olivat halukkaita myötävaikuttamaan Vallinkoskenkin hyödyn saattamisesta Enson voimalan käyttöön asianmukaista korvausta vastaan, oli ristiriita ilmeinen. - Tiedossani ei ole, oliko Neuvostoliitossa voimassa jokin omistusoikeuden tapainen siihen vesivoimaan joka on siinä kohtaa koskea, joka jäi Neuvostoliiton puolelle ts. katsottiinko siellä, että Suomi vaati aiheettomasti korvausta sellaisesta, joka oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. En kuitenkaan usko.
Sovittut viljahankinnat
Neuvostoliiton kanssa sovitussa tavaranvaihtopöytäkirjassa oli sovittu, että toimitusten täytyy tietyn ajan kuluessa tasoittua. Kummankin oli toimitettava suurinpiirtein yhtä paljon, Kauppasopimuksen mukaan Neuvostoliiton oli toimitettava ennen kaikkea raaka-aineita ja leipäviljaa 70000 tonnia, kun taas Suomen oli toimitettava hinaajia, kaasuturbiineja yms. Kokonaisvienti oli 7,5 milj. dollaria, tuonti yhtä paljon.
Toimitettujen tavaroiden arvon tuli siis suurinpiirtein vastata kokonaiskaupassa toisiaan, Suomen kiintiötavararoiden vienti oli vuoden 1940 jälkipuioliskolla 139 000 dollaria mutta tuonti Neuvostoliitosta oli 3 065 000 dollaria. Suuri tuonin alijäämä selittyy tavaroiden toimitusajoilla, joka suuresti vaihteli. Esim Suomen piti toimittaa kauppasopimuksen ensimmäisenä vuotena hinaajista 17, seuraavana vuonna 21, proomuista vastaavasti 9 ja 11 kappaletta.
Sinänsä voitiin vakuuttaa Neuvostoliitolle, että saatuja ennakkomaksuja vastaava määrä tavaroita oltiin sinänsä hankittu ja ne oli liitetty rakenteilla olleisiin laivoihin. Ainoatakaan laivaa ei ollut toimitettu kun Neuvostoliitto keskeytti tavarantoimitukset.
Neuvostoliitosta todettiin, ettei tarkoitus ollut luotottaa Suomea ja keskeytti siis tavarantoimitukset. Leipäviljaa ei toimitettu. Sota katkaisi kauppasopimuksen, eivätkä suomalaiset toimittaneet Neuvostoliitolle niitä tavaroita, joista se oli suorittanut maksun suomalaisille tavarantoimittajille.
Paasikiven ollessa Stalinin luona jäähyväiskäynnillä toukokuun lopulla, tämä sai 20000 tonnin viljaerän hyvän tahdon eleenä. Erä laivattiin Neuvostoliitosta pikaisesti, joten se saatiin Suomeen ennen kuin jatkosota syttyi.
Nyt onkin arvioitava, onnistuuko Seppo Jyrkinen tavoitteessaan kaataa professori Mauno Jokipiin teos ”Jatkosodan synty”. Minusta ei, ainakaan toistaiseksi esiintuomillaan argumenteilla.