Omien sotilaiden teloitukset muissa maissa ja sodissa?

[Derkku]

Suurin ero oli taustassa: USA:n armeija palveli kaukana kotimaasta eikä koskaan joutunut sellaiseen "selkä seinää vasten"-tilanteeseen kuin Suomi talvisodassa ja 1944, puhumattkaan NL:sta sodan alussa ja Saksasta sodan lopuussa.

Tuo on totta, mutta toisaalta näissä tilanteissa myös motivaatio-ongelmien luulisi olevan suuremmat.

Wolf H. Halsti ei antanut jenkkien sotasaavutuksille: "Yhdysvallat tuli mukaan vasta sitten kun Neuvostoliitto jo oli kuluttanut Saksan parhaat voimat loppuun. Missä saksalaisilla lännessä oli voimia hyökkäykseen, amerikkalaiset saivat selkäänsä. Kuuluisat Pattonien ja muiden sankariretket olivat hajoamistilaan joutuneiden armeijan rippeiden takaa-ajoa. Tappiot olivat jälleen <edellä on puhuttu 1. maailmansodasta> muiden kärsimien rinnalla vöhöpätöiset, karkuruus ja kurittomuus rintaman takana huippuluokkaa." (Vuosi elämästäni, Otava 1975 s. 128; kursiivi minun.) Valitettavasti Halsti ei kerro, mihin hän pohjaa näkemyksensä.

Perinteistä antiamerikkalaista retoriikkaa. Tappioiden vähäpätöisyyshän oli osoitus sotataidosta, Yhdysvaltain tappiot olivat toisessa maailmansodassa pienemmät kuin maan liikenneonnettomuuksissa ja teollisuusonnetomuuksissa samana aikana kärsimät. Maa voitti täysin toisen maailmansodan ja päättyi sodanjälkeisen ajan ehdottomaksi supervallaksi. Jos se ei ole saavutus noilla tappioilla niin mikä?

http://www.cdc.gov/nchs/products/vsus.htm

(Esimerkiksi 1945 onnettomuuksissa kuoli 98 000 amerikkalaista)

[Jussi Jalonen]

Luotan lauseen olevan sarkasmia, mutta Yhdysvalloissa oli vuosina 1940-1975 asevelvollisuusarmeija.

Totta kyllä, mutta vapaaehtoisesti värväytyminen ilman kutsuntoja (enlistment) säilyi Yhdysvalloissa käsittääkseni silti koko ajan vaihtoehtona.

Suomessahan tällaista käytäntöä ei samalla tavalla ollut - vaikka vapaaehtoiseksi saikin tietysti lähteä 17-vuotiaana, jos oikein olen ymmärtänyt - joten sikäli asevelvollisuusarmeijat eivät olleet keskenään aivan analogisia.

Mieleeni olisi myös jäänyt, että Yhdysvaltain sotilasartikloissa olisi tuolloin joiltakin osin ollut hieman eriävät oikeuskäytännöt värväytyneitä (enlisted men) ja asevelvollisia (draftees) kohtaan, mutta voi olla, että muistelen omiani.


Cheers,

J. J.

[Jussi Jalonen]

"Yhdysvallat tuli mukaan vasta sitten kun Neuvostoliitto jo oli kuluttanut Saksan parhaat voimat loppuun. Missä saksalaisilla lännessä oli voimia hyökkäykseen, amerikkalaiset saivat selkäänsä.

Yritän muistella esimerkkejä. Mieleeni ei tule juuri nyt ensimmäistäkään.

Muutenkin Halstin kommentti on aika höpsö.

Toisaalta on totta, että anglosaksisissa maissa taistelustressi tunnustettiin jo tuolloin, kun taas suomalaiset psykiatrit, jotka saivat vaikutteensa Saksasta, tuumasivat että terve mies kestää sodan ja siis syy on itsessä, jos ei kestä.

Niin, no, kyllähän tällaista asennetta ilmeni amerikkalaistenkin komentajien keskuudessa, tai ainakin yksi tapaus tuli varsin kuuluisaksi.


Cheers,

J. J.

[Seppo Jyrkinen]

"Yhdysvallat tuli mukaan vasta sitten kun Neuvostoliitto jo oli kuluttanut Saksan parhaat voimat loppuun. Missä saksalaisilla lännessä oli voimia hyökkäykseen, amerikkalaiset saivat selkäänsä.

Yritän muistella esimerkkejä. Mieleeni ei tule juuri nyt ensimmäistäkään.

USA:n sodankäynti pohjautui runsaaseen materiaaliin ja etenkin ilmavoimiin. Missä ilmavoimat olivat poissa pelistä, olivat amerikkalaisjoukot helpommin ahtaalla. Materiaalia käytettiin nimenomaan siksi, että sen avulla miestappiot saatiin pysymään pieninä. Se oli hyvästä myös kotirintaman silmissä.

Suomessa materiaali oli tiukilla mikä näkyi miestappioissa. Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat keskimäärin 190 miestä päivässä, USA:n tappiot toisessa maailmansodassa keskimäärin 290 miestä päivässä. Asukkaita USA:ssa oli 35 kertainen määrä.

Uskon kyllä Halstia sikälis, että Saksa kulutti parhaat voimansa ennen vuotta 1944. Lisäksi kaupunkien pommitusten, Stalingradin ja Normandian jälkeen saksalaisten yleinen moraali alkoi olla heikko uskonnollisia natseja lukuun ottamatta. Eli amerikkalaisten kohtaama vastus oli kevyempi kuin mitä se olisi ollut 1942.

Mikäli Pohjois-Afrikka katsotaan "länneksi", niin Tunisian taisteluitten ensimmäisessä vaiheessa amerikkalaiset ottivat reippaasti takapakkia. Kilometrejä ja päiviä en muista, mutta nopeasta perääntymisestä oli kyse. (Jos joku tuntee lukemia, niin voisi verrata kesän 1944 Kannakseen)

Toinen paikka oli Ardennit talvella 1944/45. Kolmantena suuri metsäalue Saksan ja Ranskan rajamaastossa; tästä oli muistaakseni maininta paraikaa TV:ssa pyörivässä "Amerikkalaiset sodassa" sarjassa.

USA:n armeija oli sodan loppuvaiheissa voitokas, mikä motivoi sotilaita. Se ei joutunut kovinkaan usein musertavan ylivoiman alle kuten suomalaiset. Myös joukkojen suuri määrä loi turvallisuuden tunnetta ja rauhoitti yksilöitä.

Pakokauhu ja karkaamiset ovat nimenomaan heikomman armeijan ongelma. Talvisodan alkuvaiheissa jo huhu panssareista saattoi saada joukko-osaston pakenemaan rintamasta. Kesällä 1944 suomalaisissa vaikutti myös turtuminen: kolme vuotta kortin peluuta oli väsyttänyt niin kenraalit kuin rivimiehetkin.

[Vetehinen]

Tappioiden vähäpätöisyyshän oli osoitus sotataidosta, Yhdysvaltain tappiot olivat toisessa maailmansodassa pienemmät kuin maan liikenneonnettomuuksissa ja teollisuusonnetomuuksissa samana aikana kärsimät. Maa voitti täysin toisen maailmansodan ja päättyi sodanjälkeisen ajan ehdottomaksi supervallaksi. Jos se ei ole saavutus noilla tappioilla niin mikä?

http://www.cdc.gov/nchs/products/vsus.htm

(Esimerkiksi 1945 onnettomuuksissa kuoli 98 000 amerikkalaista)

USA:n suurimmat suhteelliset kaatuneitten määrät tulivat kauppalaivastossa palvelleille 3,9 %. Sen alle jäivät kaikki aselajit ja lähimmäksi pääsi merijalkaväki 3,66 %:n kaatuneiden osuudella.
http://en.wikipedia.org/wiki/World_War_II_casualties

Britit eivät myöskään teloittaneet yhtään sotilastaan karkuruudesta tai pelkuruudesta toisen maailmansodan aikana. Kuolemantuomio karkuruudesta oli poistettu vuonna 1929. Ensimmäisessä maailmansodassa britit teloittivat 306 omaa sotilastaan karkuruudesta ja pelkuruudesta, mutta ilmeisesti noin 90 vuotta myöhemmin heidät kaikki on armahdettu.

Normandian maihinnousun jälkeen noin 8000 brittisotilasta joutui sotaoikeuteen pelkuruuden tai vastaavan vuoksi. Ketään ei teloitettu.

Näytää siltä, että ainakin kaksi armeijaa pystyi sotimaan voitokkaasti teloittamatta omia sotilaitaan pelkuruuden tai karkuruuden vuoksi. Vai onko totta, ettei teloitettu?

Jussi Jalosen linkittämän Patton-filminpätkän alla joku kirjoittaa, että englantilainen upseeri olisi teloituttanut pelkurisotilaan. Erikoista että ilmeisesti Patton todellisuudessa joutui pyytämään anteeksi läpsimältään pelkurisotilaalta.

Eri armeijoissa on ollut ilmeisesti hyvin erilainen suhtautuminen rangaistuksiin omien sotilaiden pelkuruudesta ja karkuruudesta. Saksan itärintamalta karanneita sotilaita otettiin kiinni, hirtettiin ja jätettiin roikkumaan varoitukseksi muille. Yksi kanadalaissotilas teloitettiin, mutta tuomio tuli salakuljettajakolleegan murhasta Italiassa.

[tsadilainen]

Näytää siltä, että ainakin kaksi armeijaa pystyi sotimaan voitokkaasti teloittamatta omia sotilaitaan pelkuruuden tai karkuruuden vuoksi. Vai onko totta, ettei teloitettu?

Ääritilanteessa ollaan valmiimpia jakamaan rangaistuksia. On pakko olla tosissaan.
Briteillä ei ollut Toisessa maailmansodassa kuolemantuomiota karkuruudesta, mutta esim. Burmassa japanilaisten linjojen takana liikkuneissa yksiköissä (chinditit) eräs komentaja antoi vartiopaikalle nukahtaneen miehen valita ruoskimisen ja yksin kotiin kävelemisen välillä. Näistä ruumiillisista rangaistuksista käräjöitiin sodan jälkeen, mutta sotaoikeus oli komentajan kanssa samaa mieltä, että noissa partio-olosuhteissa vankilatuomio olisi ollut kiusaus eikä rangaistus.

[Jussi Jalonen]

Erikoista että ilmeisesti Patton todellisuudessa joutui pyytämään anteeksi läpsimältään pelkurisotilaalta.

Pitää paikkansa, Suomessa olisi ollut ennenkuulumatonta, että upseeri tai aliupseeri olisi joutunut tilille moisesta. Tapahtunutta olisi pidetty vain rivimiehen kevyehkönä höykytyksenä ja rutiininomaisena uhkailuna - sanalla sanoen, normaalina koulutuksena.

Spartacus-sivustolla annetaan ymmärtää, että Patton pääsi itse asiassa helpolla, sillä hän oli tosiasiassa syyllistynyt väkivaltaa käyttäessään rikokseen, joka olisi voitu käsitellä sotaoikeudessa.

Linkitetystä katsauksesta voi havaita myös kaksi muuta seikkaa, jotka erottivat Yhdysvaltain ja Suomen sotalaitokset. Yhdysvaltain armeija oli sodankin aikana jossain määrin toimintavapautensa säilyttäneiden julkisten tiedotusvälineiden tarkkailun alaisena. Lisäksi yksittäisilläkin siviilipoliitikoilla oli vaikutusvaltaa armeijan käytäntöihin aina komentajanimityksiä myöten, ja ylipäällikkyys oli totta kai presidentti Rooseveltilla itsellään. Voi kenties olettaa, että tämä sodan aikanakin vallinnut armeijan välittömämpi kytkös kansanvaltaiseen siviiliyhteiskuntaan vaikutti osaltaan myös oikeudenkäyttöön.

Suomessa näin ei ollut. Tiedotusvälineitä sääteli valtiollinen sensuuri, ja armeija oli Päämajan hallitsema hierarkkinen yhteisö, jonka toimiin siviilipoliitikoilla ei ollut juurikaan sananvaltaa. Ylipäällikkönä oli vastaavasti ammattisotilas, marsalkka Mannerheim. Kärjistäen voisi ehkä sanoa, että Yhdysvalloissa sotalaitoskin toimi pääosin yhä kansalaisyhteiskunnan ehdoilla, siinä missä Suomessa kansalaisyhteiskunnan oli toimittava sotalaitoksen ehdoilla?


Cheers,

J. J.

[Derkku]

. Kärjistäen voisi ehkä sanoa, että Yhdysvalloissa sotalaitoskin toimi pääosin yhä kansalaisyhteiskunnan ehdoilla, siinä missä Suomessa kansalaisyhteiskunnan oli toimittava sotalaitoksen ehdoilla?

Sama pätee pitkälti myös Iso-Britanniaan jossa käytiin parlamentaarisen järjestelmän puitteissa jatkuvasti debattia sodankäynnistä ja sen keinoista, kuitenkin siten että sotakabinetissa toimi vuodesta 1940 niin Labourin kuin konservatiivien edustajia. Toki anglosaksisten maiden reunaehdot olivat useilla tavoilla väljemmät.

Suomalaisessa päätöksentekojärjestelmässä keskeneräisistä asioista on turha keskustella ja kun asiat on päätetty on turha jupista.

[Viimeinen Taisto]

Perinteistä antiamerikkalaista retoriikkaa. Tappioiden vähäpätöisyyshän oli osoitus sotataidosta, Yhdysvaltain tappiot olivat toisessa maailmansodassa pienemmät kuin maan liikenneonnettomuuksissa ja teollisuusonnetomuuksissa samana aikana kärsimät. Maa voitti täysin toisen maailmansodan ja päättyi sodanjälkeisen ajan ehdottomaksi supervallaksi. Jos se ei ole saavutus noilla tappioilla niin mikä?

Materiaaliylivoima jolla liittoutuneet kävivät sotaa lännessä Normandian maihinnoususta alkaen oli murskaava. Tämä koskee sekä miehistön että materiaalin määrää joka aselajin suhteen. Siitä huolimatta olivat liittoutuneiden miestappiot (kuolleet tai haavoittuneet) lähes kolminkertaiset saksalaisiin verrattuna. Esim englantilaisen jalkaväen tappiot 11 viikon taisteluissa olivat melkein 60 %, samaa luokkaa kuin vastaavat luvut Sommessa 1916.

Johtopäätös sotataidosta on täysin päinvastainen. Lähde Avgörandets ögonblick av Michael Tamelander och Niklas Zetterling (Norstedts förlag 1995, 2003).

[Viimeinen Taisto]

"Yhdysvallat tuli mukaan vasta sitten kun Neuvostoliitto jo oli kuluttanut Saksan parhaat voimat loppuun. Missä saksalaisilla lännessä oli voimia hyökkäykseen, amerikkalaiset saivat selkäänsä.

Yritän muistella esimerkkejä. Mieleeni ei tule juuri nyt ensimmäistäkään.

Caen, Villers-Bocage, Cherbourg ja Saint-Lo ovat muutamia esimerkkejä joissa amerikkalaiset/liittoutuneet "saivat selkäänsä" huomattavasti alivoimaisilta saksalaisyksiköiltä joilla ei edes ollut voimia hyökkäykseen vaan puolustautuivat parhaansa mukaan.

Lähde edellämainittu "Avgörandets ögonblick" joka jossain määrin kumoaa vallitsevia käsityksiä sotaakäyneiden osapuolten tehokkuudesta ja tappioista.

Muutenkin Halstin kommentti on aika höpsö.

Olisikohan Halsti sittenkin ollut oikeilla jäljillä...?

[Viimeinen Taisto]

USA:n sodankäynti pohjautui runsaaseen materiaaliin ja etenkin ilmavoimiin. Missä ilmavoimat olivat poissa pelistä, olivat amerikkalaisjoukot helpommin ahtaalla. Materiaalia käytettiin nimenomaan siksi, että sen avulla miestappiot saatiin pysymään pieninä. Se oli hyvästä myös kotirintaman silmissä.

Suomessa materiaali oli tiukilla mikä näkyi miestappioissa. Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat keskimäärin 190 miestä päivässä, USA:n tappiot toisessa maailmansodassa keskimäärin 290 miestä päivässä. Asukkaita USA:ssa oli 35 kertainen määrä.

Uskon kyllä Halstia sikälis, että Saksa kulutti parhaat voimansa ennen vuotta 1944. Lisäksi kaupunkien pommitusten, Stalingradin ja Normandian jälkeen saksalaisten yleinen moraali alkoi olla heikko uskonnollisia natseja lukuun ottamatta. Eli amerikkalaisten kohtaama vastus oli kevyempi kuin mitä se olisi ollut 1942.

Mikäli Pohjois-Afrikka katsotaan "länneksi", niin Tunisian taisteluitten ensimmäisessä vaiheessa amerikkalaiset ottivat reippaasti takapakkia. Kilometrejä ja päiviä en muista, mutta nopeasta perääntymisestä oli kyse. (Jos joku tuntee lukemia, niin voisi verrata kesän 1944 Kannakseen)

Toinen paikka oli Ardennit talvella 1944/45. Kolmantena suuri metsäalue Saksan ja Ranskan rajamaastossa; tästä oli muistaakseni maininta paraikaa TV:ssa pyörivässä "Amerikkalaiset sodassa" sarjassa.

USA:n armeija oli sodan loppuvaiheissa voitokas, mikä motivoi sotilaita. Se ei joutunut kovinkaan usein musertavan ylivoiman alle kuten suomalaiset. Myös joukkojen suuri määrä loi turvallisuuden tunnetta ja rauhoitti yksilöitä.

Pakokauhu ja karkaamiset ovat nimenomaan heikomman armeijan ongelma. Talvisodan alkuvaiheissa jo huhu panssareista saattoi saada joukko-osaston pakenemaan rintamasta. Kesällä 1944 suomalaisissa vaikutti myös turtuminen: kolme vuotta kortin peluuta oli väsyttänyt niin kenraalit kuin rivimiehetkin.

Olen samaa mieltä. Monessa suhteessa täysin erilaiset edellytykset vaikeuttavat vertauksia Suomen armeijaan, mikä tekee johtopäätöksistä epävarmoja.

[Jussi Jalonen]

Caen, Villers-Bocage, Cherbourg ja Saint-Lo ovat muutamia esimerkkejä joissa amerikkalaiset/liittoutuneet "saivat selkäänsä" huomattavasti alivoimaisilta saksalaisyksiköiltä joilla ei edes ollut voimia hyökkäykseen vaan puolustautuivat parhaansa mukaan.

Halstin argumentti koski selkeästi vain amerikkalaisia joukkoja, ja tekstissä mainittiin erityisesti kenraali Patton. Caenissa taistelivat britit ja kanadalaiset sotamarsalkka Montgomeryn alaisuudessa. Patton kääntyy parhaillaan haudassaan siitä hyvästä, että siteeraat Montgomeryn komennossa käytyä Caenin taistelua esimerkkinä "amerikkalaisten/liittoutuneiden" suorittamasta operaatiosta. Villers-Bocage oli samaten brittien operaatio.

Cherbourg oli amerikkalaisten voitto. Sataman valloitus kesti kahdeksan päivää. Muistuuko ehkä mieleen, kauanko saksalaiset olivat kuluttaneet vuonna 1941 aikaa Brest-Litovskin valloitukseen, vaikka heillä oli puolellaan täydellisen yllätyksen etu?

Saint-Lôn taisteluissa amerikkalaisilla oli käsittääkseni selkeästi vastassaan saksalaisten länteen sijoitettuja viimeisiä eliittiyksikköjä, mikä sekään ei aivan kyllä osu yksiin Halstin väitteen kanssa. Siinä nyt ei ole yhtään mitään ihmeellistä, että puolustaja on yleensä edullisemmassa asemassa, varsinkin linnoitetussa satamakaupungissa tai vaikeakulkuisessa maastossa ahtaalla niemimaalla.

Olisikohan Halsti sittenkin ollut oikeilla jäljillä...?

No ei olisi.


Cheers,

J. J.

[MM]

Lars Westerlundin venäläissurmia v. 1918 käsitelleessä artikkelissa kirjoittaja on melko varma, että Paavo Talvela ampui erään hyökkäyksen yhteydessä itse kaksi valkoista vapaehtoista. Aunuksen retkellä Talvela on ainakin valmis menettelemään näin vapaaehtoisten koulupoikien suhteen, jotka viimeisinä sitoumuspäivinään eivät enää olleet kovin halukkaita sotimaan. Jatkosodan etenemisvaiheessa Syvärillä ammutaan kaksi sotilasta laajemman jatkohyökkäyksestä kieltäytymisen yhteydessä Talvelan tahdosta. Asiasta on Mannerheimin ja Talvelan välillä erimielisyyttä, koska Mannerheim on armahtamisen kannalla, mitä Talvela ei voinut hyväksyä.
Perääntymisvaiheen menettelyihin en nyt puutu, koska siitä on menossa laajempi keskustelu oppineiden kesken.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että preussilainen sotilaskoulutusko vai mikä oli luonut sen opin, että sotilas on henkilökohtaisesti saatettava kuolemanvaaraan molemmilta suunnilta, jolloin taistelusta selviämiseen ei ole muuta mahdollisuutta kuin taistella. Venäläiseltä puoleltahan kerrotaan, että viholliselle antautuneita odotti kotona kuolemantuomio, joten sekin mahdollisuus oli siellä pois suljettu.

[skrjabin]

Niinkin varteenotettava lähde kuin Paavo Rintalan Mummoni ja Mannerheim kertoo että ensimmäisessä maailmansodassa venäläiset ajoivat tarvittaessa omat miehet etulinjaan omiin asemiin kohdistetulla tykkitulella (Mannerheim tietty toimi romaanissa samoin). Jos nyt jätetään M:n osuus syrjään, niin mahtaneeko tuossa jutussa noin yleisellä tasolla olla mitään perää?

[Viimeinen Taisto]

Caen, Villers-Bocage, Cherbourg ja Saint-Lo ovat muutamia esimerkkejä joissa amerikkalaiset/liittoutuneet "saivat selkäänsä" huomattavasti alivoimaisilta saksalaisyksiköiltä joilla ei edes ollut voimia hyökkäykseen vaan puolustautuivat parhaansa mukaan.

Halstin argumentti koski selkeästi vain amerikkalaisia joukkoja, ja tekstissä mainittiin erityisesti kenraali Patton. Caenissa taistelivat britit ja kanadalaiset sotamarsalkka Montgomeryn alaisuudessa. Patton kääntyy parhaillaan haudassaan siitä hyvästä, että siteeraat Montgomeryn komennossa käytyä Caenin taistelua esimerkkinä "amerikkalaisten/liittoutuneiden" suorittamasta operaatiosta. Villers-Bocage oli samaten brittien operaatio.

Cherbourg oli amerikkalaisten voitto. Sataman valloitus kesti kahdeksan päivää. Muistuuko ehkä mieleen, kauanko saksalaiset olivat kuluttaneet vuonna 1941 aikaa Brest-Litovskin valloitukseen, vaikka heillä oli puolellaan täydellisen yllätyksen etu?

Saint-Lôn taisteluissa amerikkalaisilla oli käsittääkseni selkeästi vastassaan saksalaisten länteen sijoitettuja viimeisiä eliittiyksikköjä, mikä sekään ei aivan kyllä osu yksiin Halstin väitteen kanssa. Siinä nyt ei ole yhtään mitään ihmeellistä, että puolustaja on yleensä edullisemmassa asemassa, varsinkin linnoitetussa satamakaupungissa tai vaikeakulkuisessa maastossa ahtaalla niemimaalla.

Olisikohan Halsti sittenkin ollut oikeilla jäljillä...?

No ei olisi.
Cheers,J. J.

Ehkä esimerkit olivat vähän "epätarkkoja". Laitoin yhtäläisyysmerkin amerikkalaisten ja muiden liittoutuneiden välille koska tappioluvut olivat suunnilleen samanlaisia, samoin suuri ylivoima materiaalin määrän suhteen.

Huomattava osa Saksan joukoista länsirintamalla oli taistelukyvyltään heikkoja (mm venäläisiä joukkoja), suurin osa resursseista pidettiin itärintamalla jossa sota myös ratkaistiin. Saksan tuossa vaiheessa länsirintamalla olleet eliittijoukot olivat lähinnä rippeitä jotka jo Normandian maihinnousun alkaessa olivat vajaalukuisia. Siitä huolimatta ne kuitenkin aiheuttivat vakavia tappioita vastustajalle.

Taisteluiden jatkuessa tilanne paheni päivä päivältä koska Saksan mahdollisuudet korvata tappiot olivat monesta syystä ratkaisevasti huonommat kuin vastustajan. Hitler kyllä perusti uusia yhtymiä ihan liukuhihnalta, mutta niiden taisteluarvo oli olemassa pelkästään paperilla ja diktaattorin kuvitelmissa. Jos vain vertaa esim divisioonien lukumääriä saa täysin väärän kuvan todellisista voimasuhteista, mikä on mahdollisesti hämärtänyt aika yleisesti vallalla olevaa käsitystä niin amerikkalaisten kuin muidenkin liittoutuneiden saavutuksista. Myös Pattonin saavutuksen pitää arvioida tässä valossa (kuten Halsti... ).

Tässä kuitenkin mennään jo alkuperäisen aiheen ulkopuolelle. Jos mielenkiintoa löytyy voisi ehkä eri armeijoiden resursseja ja "sotataitoa" puida oman otsikon alla?