Magersfontein, 11. joulukuuta

[Jussi Jalonen]

"Why weren't we told of the trenches?
Why weren't we told of the wire?
Why were we marched up in column?
May Tommy Atkins enquire..."
- Private Smith, the Black Watch

"Tretusen skottsmän i striden föll
och segrade transvaaler planen höll
på tredje dagen
fienden blev tillbaka slagen."
- Matts Gustafsson, Skandinaviska Kåren


Lähes tarkalleen 85 vuotta sitten, joulukuun 11. päivänä vuonna 1924 vietti nuori Suomen tasavalta hyvin erikoista muistopäivää, jota juhlistettiin valtiovallan ja sotalaitoksen järjestämässä juhlatilaisuudessa Katajanokan upseerikasinolla. Kyseessä oli Etelä-Afrikassa vuosina 1899-1902 käydyn buurisodan ensimmäisenä vuonna tapahtuneen Magersfonteinin taistelun 25-vuotismuistojuhla, jonka myös silloinen "Uusi Suomi"-sanomalehti uutisoi näyttävästi etusivuillaan.

Tilaisuuden alkajaisiksi meriväen soittokunta soitti vanhan Etelä-Afrikan tasavallan - eli Transvaalin - kansallislaulun Kent gij dat volk, joka suomeksi tunnettiin tuolloin yleisesti nimellä "Buurien marssi". Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan puolustusministeri ja suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg sekä suojeluskuntain yliesikunnan päällikkö Per Zilliacus, ja juhlaesitelmiä pitivät jääkäriaktivistina tunnettu kirjailija Eirik Hornborg sekä historioitsija Einar W. Juvelius. Suojeluskuntain yliesikunta myös toimitti Etelä-Afrikkaan sinivalkoisin nauhoin solmitun muistoseppeleen laskettavaksi Magersfonteinin taistelukentälle pystytetyn monumentin juurelle.

Miksi ihmeessä itsenäisessä Suomessa juhlittiin näin näyttävästi neljännesvuosisata aiemmin Etelä-Afrikassa käydyn siirtomaasodan yksittäistä taistelua? Siitä yksinkertaisesta syystä, että taistelussa oli ollut mukana myös buurien puolella taistelleen pohjoismaisen komennuskunnan suomalaisia vapaaehtoisia. Heistä yksi kaatui taistelussa, kaksi haavoittui ja kaksi jäi brittien sotavangiksi; vangeiksi jääneistä toinen kuoli myöhemmin. Vainajien nimet on kaiverrettu Magersfonteinin kentällä olevan yhteispohjoismaisen muistomerkin suomalaiseen kulmakiveen. Taistelussa kaatuneen uusikaarlepyyläisen Emil Mattssonin sekä brittien sotasairaalassa menehtyneen munsalalaisen Henrik Hägglöfin lisäksi on valkyyriakoristeiseen, "Porilaisten marssin" ruotsinkielisten säkeiden koristamaan muistopaateen ikuistettu myös vasta myöhemmin St. Helenan vankileirillä kuollut niin ikään munsalalainen Johan Jakob Johansson, jonka nimi on valitettavasti kaiverrettu virheellisessä asussa:



Kuriositeettina voi mainita, että ensimmäinen referee-tarkastuksen läpäissyt ja Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistu akateeminen artikkelini käsitteli nimenomaan buurisodassa taistelleita suomalaisia vapaaehtoisia. Jälkikäteen sain iloiseksi yllätyksekseni havaita erään suomea taitavan syntyperäisen afrikaanerin lukaisseen kyseisen tekstini ja käsitelleen sitä blogissaan. Sinänsä oli kiinnostavaa lukea katkelmia omasta kirjoituksestaan afrikaansiksi käännettynä. Tarkkaavainen lukija saattaa havaita tekstissä erään yksityiskohdan, nimittäin sen, että suomessa käytetty "buurisota" on käännetty muotoon Tweede Vryheidsoorlog, "toinen vapaussota". Transvaalin ja Oranjevaltion vuosina 1880-1881 ja 1899-1902 brittiläistä imperiumia vastaan käymät sodat on perinteisesti tunnettu afrikaanerien keskuudessa nimenomaan vapaussotina. Mainittakoon vielä, että Suomessa aihetta ovat tutkineet historioitsija Eero Kuparinen ja kirjailija K-G Olin.

Mitä merkitystä buurisodalla sitten on tänä päivänä? Mitkä sotaan liittyneet historialliset elementit ovat merkityksellisiä tai ajankohtaisia nykypäivänä, yksitoista vuosikymmentä myöhemmin?

Ensimmäinen on siirtolaisuus ja maahanmuutto, jotka oman aikamme ääriainekset ovat julistaneet yksiselitteisesti uhkakuviksi. Etelä-Afrikkaan päätyneet ja buurisodassa taistelleet suomalaiset olivat totta kai siirtolaisia, Witwatersrandin kultakentille vauraamman elämän toivossa tai sitten silkasta seikkailunhalusta hakeutuneita kaivostyöläisiä. Eräät olivat saapuneet suoraan Suomesta, toiset taas Yhdysvaltain kautta. Kultaryntäyksen seurauksena lisääntynyt maahanmuutto ja kysymys Etelä-Afrikan tasavallan siirtolaisväestön kansalaisoikeuksista olivat itse asiassa olleet välillisiä syitä sotaan. Transvaaliin saapuneet brittimaahanmuuttajat muodostivat tuolloin eräänlaisen viidennen kolonnan, minkä turvin Iso-Britannia pyrki horjuttamaan buuritasavallan yhteiskuntajärjestystä ja lujittamaan yliotettaan valtiosta. Sodan sytyttyä valtaosa Transvaalin brittisiirtolaisista joko pakeni buurivaltiosta vapaaehtoisesti tai joutui karkoitetuksi, mutta maahanmuuttajien ei-brittiläinen vähemmistö - kuten saksalaiset, hollantilaiset, irlantilaiset ja myös suomalaiset - päätti kuitenkin jäädä ja tukea buurien taistelua. Ison-Britannian omien maanmiestensä etujen nimissä harjoittama painostus buuritasavaltoja kohtaan oli klassinen menetelmä, joka on tunnettu myös Yhdysvaltain toiminnasta 1800-luvulla. Vielä nykypäivänäkin sillä on roolinsa; kuten tiedämme, esimerkiksi Venäjä on avoimesti julistanut valmiutensa suojella kansalaisiaan myös ulkomailla, minkä tannoinen Georgian sota osoitti maailmalle myös käytännössä.

Toinen teema, mistä viimeksimainittu Venäjä-rinnastus jo tarjosi esimerkin, on yleinen suurvaltapolitiikka, joka ei nykyisin sanottavammin poikkea 1800-luvun lopusta. Buurisota synnytti voimakkaan kansainvälisen sodanvastaisen liikkeen, joka suuntautui hyvin voimakkaasti Ison-Britannian imperialistista sotapolitiikkaa vastaan. Ilmiö vastasi paljolti oman aikamme kansainvälisen yhteisön reaktiota Yhdysvaltain hyökätessä Irakiin. Analogia on täydellinen, kun pitää mielessä, että oman aikamme kommentoijat leimasivat Irakin-sodan suoralta kädeltä "öljysodaksi"; vastaavalla tavalla Ison-Britannian epäiltiin aikoinaan havittelevan Etelä-Afrikan kultavaroja. Buurisota muistutti Irakin-sotaa myös sikäli, että molemmissa konflikteissa sotaan käyneen suurvallan taistelukentällä saavuttamia voittoja seurasi pitkällinen ja uuvuttava sissisota; samaten siinä, missä nykymaailma on kauhistellut Abu Ghraibin tapahtumia, tunsi vuosisadan takainen maailma järkytystä brittien sodan aikana Etelä-Afrikassa perustamista keskitysleireistä. Kuten ylempänä tuli mainittua, briteillä oli myös sotavangeille oma erityinen Guantánamonsa, St. Helenan kalliosaari, missä suomalaisetkin vangit viettivät yhdeksäntoista pitkää kuukautta.

Kolmas keskeinen yhtymäkohta meidän päiväämme on pienten ja alistettujen kansakuntien asema. Buurivaltioiden vastarinta ylivoimaisen brittiläisen imperiumin edessä valoi aikanaan uskoa silloisia suurvaltoja vastaan taistelleisiin kansallisuusliikkeisiin. Muiden muassa sekä Kiinan tasavaltaisen vallankumouksen henkiseksi isäksi noussut Kuomintang-puolueen luoja, tohtori Sun Yat-Sen (Sun Zhonghan) että Irlannin Sinn Fein-liikkeen perustaja, journalisti Arthur Griffith soivat buureille erityistä huomiota juuri tästä syystä, ja samoihin aikoihin keisarillista Venäjää vastaan puolustusasemiin joutuneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa otti vastarintahenkinen kansanosa buurit samalla tavoin esikuvakseen. Antero Mannisen kirjoittama esipuhe buurikenraali Christiaan de Wetin muistelmien vuonna 1942 julkaistuun toiseen suomennokseen kiteytti Suomen ja kahden eteläafrikkalaisen vapaavaltion käymän kamppailun välisen kohtalonyhteyden selvin sanoin:

Runsaasti neljäkymmentä vuotta sitten, yhdeksännentoista vuosisadan juuri kallistuessa loppuaan kohti, kaksi pientä kansaa joutui suuremman ja mahtavamman naapurinsa epäoikeutetun painostuksen ja hyökkäyksen kohteeksi. Toinen oli oma kansamme, jonka valtiollinen erikoisasema juuri silloin ns. helmikuun manifestissa koetettiin hävittää, toinen kaukana maapallon toisella äärellä asustava buurien kansa. Molempien kansojen aseman yhtäläisyys oli vaikuttavana syynä siihen, että Suomessa, kuten kaikkialla sivistyneessä maailmassa, erikoisen lämpimällä myötätunnolla seurattiin buurien sankarillista taistelua itsenäisyytensä puolesta ja iloittiin siitä menestyksestä, jota heidän aseensa sodan alkuvaiheessa saavuttivat.

Buurisodassa taistelleet kansainväliset vapaaehtoiset hyödynsivät sittemmin asiantuntemustaan omien kotimaidensa konflikteissa. Buurien sissisodassaan hyödyntämään komennuskuntajärjestelmään kuuluneet "lentävät kolonnat", flying columns, lukeutuivat sittemmin myös Irlannin tasavaltalaisarmeijan taktiikkaan - aiheesta on mainittu elokuvissakin - ja periytyivät myöhemmin oman aikamme terroristeille. Vastaavia menetelmiä sovelsi myös Norjan vastarintaliike toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Suomen oloissa erikoista on, että buurisissejä pitivät esikuvanaan paitsi suojeluskuntalaiset, myös punakaartilaiset. Oulun punakaartia vuonna 1918 komentanut Lennart Lindgren oli buurisodan veteraaneja, ja jopa Väinö Linnan "Pohjantähdessä" on maininta siitä, miten Pentinkulman punakaartilaiset muistelivat "kertomuksia buureista, joita he pikkupoikina olivat kuulleet vanhemmiltaan".



Neljäs, vaatimattomampi mutta yhä merkityksellinen elementti joka yhdistää buurisodan nykypäivään nimenomaan suomalaisesta perspektiivistä on kotimaamme kaksikielisyys. Suomesta aikoinaan Etelä-Afrikkaan lähteneet siirtolaiset olivat lähes kaikki kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, ja suomenkieliset olivat joukossa vähemmistönä. Tästä huolimatta useimmat siirtolaisista samaistuivat myös ulkomailla oleillessaan suomalaiseen kotimaahansa. Yhteispohjoismaiseen vapaaehtoisjoukkoon sodan sytyttyä värväytyneet suomalaiset muodostivat komennuskunnan sisällä oman suomalaiskansallisen joukkueensa, siitäkin huolimatta että kahdeksastatoista värväytyneestä miehestä vain kolme puhui äidinkielenään suomea. Eräs heistä, aikoinaan muistelmansa kirjoittanut viipurilainen Ernst Lindberg, esiteltiin viime keväänä "Hurjia suomalaisia"-televisiosarjassa, jonka monet kenties tuolloin katsoivatkin. Erillisen joukkueen muodostaminen todisti ruotsinkielisten pohjalaisten halusta ylläpitää suomalaista identiteettiään sen sijaan, että he olisivat vapaaehtoisesti sulautuneet komennuskunnan enemmistönä olleisiin riikinruotsalaisiin. Samalla heille oli itsestään selvää, että he kuuluivat samaan joukkoon suomenkielisten kanssa. On ironista, että vapaaehtoisten vanhan kotimaan yhä kärsiessä kieliryhmien kärjistyneistä suhteista ja vastakkainasettelusta kykenivät siirtolaisiksi lähteneet ja vieraan vallan armeijaan pestautuneet miehet muodostamaan harmonisen suomalaisyhteisön, missä yhteistoiminta tapahtui tilanteesta riippuen joko ruotsiksi tai suomeksi.

Viides seikka liittyy siihen, että sota käytiin Afrikassa. Kyseessä oli valkoisten miesten sota, joka tempaisi myös mustan väestön mukaansa. Sodan aikana ja sen loppuselvittelyissä raskaimman hinnan niin lyhyellä kuin pitkällä tähtäimellä maksoi paljolti afrikkalainen väestö. Tämän merkitystä ei tarvinne erikseen korostaa; omalle sukupolvelleni Etelä-Afrikka tuli tutuksi korostetusti juuri näistä syistä.

Buurisota on siis tänään edelleen ajankohtainen, vaikka aseet vaikenivatkin jo yli vuosisata sitten. Historiaa ei tarvitse erikseen idealisoida, mutta kuvatunlaiset tapahtumat ovat aina muistamisen arvoisia, ja on hyvä pitää mielessä, että Suomenkin menneisyys ulottuu toisinaan varsin kauas, aina Etelä-Afrikkaan asti. Huomenna, aivan samalla tavoin kuin vuonna 1924, voi jokainen sytyttää sen yhden itsenäisyyspäivältä ylijääneen kynttilän, ja jos sille päälle sattuu, kenties lausua vielä mielessään kalvinistisen siunauksen: De God onzer voorvaden heeft ons heden een schitterende overwinning gegeven - "tänä päivänä esi-isiemme Jumala on antanut meille mahtavan voiton". Symboliikalle voi suoda aina sijansa - ja mikä parasta, sen voi aina uudistaa ajankohtaa vastaavaksi, kunhan osaa pitää henkilökohtaisen muistamisen politiikkansa ja tapahtuneen historian tosiasiat mielessään erillisinä.


Gesondheid,

J. J.

[Kaisa Kylakoski]

Skandinaavien (ja erityisesti) ruotsalaisten joukoista juttua muutaman viikon takaisessa ohjelmassa Svenskarna som stred i Sydafrika (Vetenskapsradion historia)

[Vetehinen]

Mitä merkitystä buurisodalla sitten on tänä päivänä? Mitkä sotaan liittyneet historialliset elementit ovat merkityksellisiä tai ajankohtaisia nykypäivänä, yksitoista vuosikymmentä myöhemmin?

Ensimmäinen on siirtolaisuus ja maahanmuutto, jotka oman aikamme ääriainekset ovat julistaneet yksiselitteisesti uhkakuviksi.

Näetkö Etelä-Afrikassa hyvän esikuvan siirtolaisuuden ja maahanmuuton hyvyydestä?

Mielestäni Etelä-Afrikan historia on suurin piirtein toteutunut siirtolaisuuden ja maahanmuuton uhkakuva.

Alkuperäisten asukkaiden - mustien - syrjintä kaikesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Intialaisten ja kiinalaisten maahantuonti, koska mustat eivät suostuneet palvelemaan valkoisia buureja ja brittejä. Buurisiirtolaisten ja brittisiirtolaisten keskinäiset taistelut. Lopulta äärimmilleen viety rotusorto.

Neljäs, vaatimattomampi mutta yhä merkityksellinen elementti joka yhdistää buurisodan nykypäivään nimenomaan suomalaisesta perspektiivistä on kotimaamme kaksikielisyys.

Afrikaansista tuli virallinen kieli vuonna 1925.

Suomesta aikoinaan Etelä-Afrikkaan lähteneet siirtolaiset olivat lähes kaikki kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, ja suomenkieliset olivat joukossa vähemmistönä. Tästä huolimatta useimmat siirtolaisista samaistuivat myös ulkomailla oleillessaan suomalaiseen kotimaahansa.

Tuskinpa he suomalaiseen kotimaahansa samaistuivat sillä heillähän oli kotimaana Finland ja he olivat kai jo tuolloin finländareita eli suomenmaalaisia.

Yhteispohjoismaiseen vapaaehtoisjoukkoon sodan sytyttyä värväytyneet suomalaiset muodostivat komennuskunnan sisällä oman suomalaiskansallisen joukkueensa, siitäkin huolimatta että kahdeksastatoista värväytyneestä miehestä vain kolme puhui äidinkielenään suomea.

Vaikuttaa oudolta ottaen huomioon sen, että tuohon aikaan Suomessa oli vallalla voimakas ruotsalainen kansallisuusaate.

Kutsuivatko he itseään finneiksi vai finländareiksi?

Erillisen joukkueen muodostaminen todisti ruotsinkielisten pohjalaisten halusta ylläpitää suomalaista identiteettiään sen sijaan, että he olisivat vapaaehtoisesti sulautuneet komennuskunnan enemmistönä olleisiin riikinruotsalaisiin. Samalla heille oli itsestään selvää, että he kuuluivat samaan joukkoon suomenkielisten kanssa.

Epäilen että olet sekoittanut ruotsinkieliset käsitteet finne ja finländare. Jälkimmäinen tarkoittaa suomenmaalaista, joka on eri kuin suomalainen -finne.

On ironista, että vapaaehtoisten vanhan kotimaan yhä kärsiessä kieliryhmien kärjistyneistä suhteista ja vastakkainasettelusta kykenivät siirtolaisiksi lähteneet ja vieraan vallan armeijaan pestautuneet miehet muodostamaan harmonisen suomalaisyhteisön, missä yhteistoiminta tapahtui tilanteesta riippuen joko ruotsiksi tai suomeksi.

Käsittääkseni he eivät pestautuneet vieraan vallan armeijaan, vaan omaan buurisiirtolaisten armeijaan. Vieras armeijahan olisi ollut brittien armeija.

Suomesta muuten tuli paperilla tasa-arvoinen kieli ruotsin rinnalle saman vuonna kun buurisota päättyi vieraan vallan eli Venäjän tsaarin määräyksellä.

[Jussi Jalonen]

Näetkö Etelä-Afrikassa hyvän esikuvan siirtolaisuuden ja maahanmuuton hyvyydestä?

Kun nyt kerran kysyit, niin ei, en ole vielä lopettanut vaimoni hakkaamista.

Neljäs, vaatimattomampi mutta yhä merkityksellinen elementti joka yhdistää buurisodan nykypäivään nimenomaan suomalaisesta perspektiivistä on kotimaamme kaksikielisyys.

Afrikaansista tuli virallinen kieli vuonna 1925.

... niin?

Tuskinpa he suomalaiseen kotimaahansa samaistuivat sillä heillähän oli kotimaana Finland ja he olivat kai jo tuolloin finländareita eli suomenmaalaisia Vaikuttaa oudolta ottaen huomioon sen, että tuohon aikaan Suomessa oli vallalla voimakas ruotsalainen kansallisuusaate. Kutsuivatko he itseään finneiksi vai finländareiksi? Epäilen että olet sekoittanut ruotsinkieliset käsitteet finne ja finländare. Jälkimmäinen tarkoittaa suomenmaalaista, joka on eri kuin suomalainen -finne.

Nimimerkin levottomuus on lähes käsin aistittavissa. Jälkikäteen kun nyt asiaa tuumii, niin on kieltämättä erikoista, että kesti yli puoli vuotta harpata tuohon tekstiin sisältyvien, ilmeisesti lähellä omia intressejä olevien aiheiden kimppuun.

Mikäli asustat Turussa, voit poiketa Siirtolaisuusinstituutissa lukaisemassa arkistossa säilytettävät kopiot Matts Gustafssonin jälkeenjääneistä papereista. Deadwoodin vankileirillä kirjoitetussa vapaaehtoisjoukon suomalaissotilaiden laulukokoelmassa on ruotsin- ja englanninkielisten viisujen seassa myös aivan suomenkielisiä ralleja, Gustafssonin itsensä sepittäminä. Lisäksi mukana on sävyltään varsin kalevalainen "Laulu Suomelle", jos kohta ruotsinkielisenä käännöksenä.

Näin siitäkin huolimatta, että porukan ainoat suomenkieliset olivat Lindbergin ohella muuan savolainen Korhonen ja kenttäkeittiötä hoitanut Kokki-Matti, joka ei osannut ruotsia sanaakaan. Mutta eipä hätiä, Matts Gustafsson ja ilmeisesti eräät muutkin rantaruotsalaiset puhuivat vallan hyvin suomea, tarpeen tullen.

Mitä taas tulee kysymykseesi käytetystä määritelmästä, Matts Gustafsson itse kirjoitti sen sanoin "Och vi voro finnar hvarendaste man". Täsmälleen samaa nimitystä sovelsivat vapaaehtoisten vaiheita kuvaillessaan myös kotimaan ruotsinkieliset lehdet, kuten Nya Pressen ja miesten omilla kotipaikkakunnilla ilmestynyt Österbottniska Posten, mistä esimerkkeinä voi mainita sellaiset otsikot kuin "Skandinaverna och finnarna i sydafrikanska kriget", "Finnarna i boerskriget" (sic), "Finnar stupade vid Magersfontein", "Finnar sårade i Transvaalkriget" ja "De finska krigsfångarna på Sanct Helena".

Finländare-nimitystä ei käytetty tietääkseni milloinkaan edes yksittäisten miesten kohdalla, vaikka mainitut sanomalehdet - etenkin nuo vapaaehtoisten omia kirjeitä ja sähkeitä toisinaan julkaisseet kotiseutulehdet - tiesivät varsin hyvin lähestulkoon kaikkien miesten olevan ruotsinkielisiä. Sen sijaan varsinkin kotimaakunnan lehdissä niihin omiin vapaaehtoisiin viitattiin hyvin usein nimityksellä österbottningar. Suomenkielisen Ernst Lindbergin lähettämän kirjeen yhteydessä on ruotsinkielinen Jakobstads Tidning käyttänyt myös sanaa landsman.

Mainintaasi kotimaan nimityksestä totean vain, että tuohon muistopaateenkin on kaiverrettu teksti "SUOMI", siitäkin huolimatta, että muu teksti on ruotsiksi.

Käsittääkseni he eivät pestautuneet vieraan vallan armeijaan, vaan omaan buurisiirtolaisten armeijaan.

Siinä vaiheessa, kun siirtolaisella ei ole asuinmaansa kansalaisuutta eikä mitään kansalaisoikeuksia, on se asuinmaankin armeija hänelle "vieraan vallan armeija".

Samaa määritelmää voi ainakin omasta puolestani käyttää myös niissä tapauksissa, joissa miehitysvaltio on suonut muodolliset kansalaisoikeudet valloittamansa alueen asukkaille ja värvännyt heidät niiden nojalla omiin asevoimiinsa.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

Näetkö Etelä-Afrikassa hyvän esikuvan siirtolaisuuden ja maahanmuuton hyvyydestä?

Kun nyt kerran kysyit, niin ei, en ole vielä lopettanut vaimoni hakkaamista.

Ok. Oletan että havaitsit Etelä-Afrikan esimerkin osoittavan aivan päin vastaista kuin mitä tarkoituksesi oli alun perin.

Neljäs, vaatimattomampi mutta yhä merkityksellinen elementti joka yhdistää buurisodan nykypäivään nimenomaan suomalaisesta perspektiivistä on kotimaamme kaksikielisyys.

Afrikaansista tuli virallinen kieli vuonna 1925.

... niin?

Elementti joka yhdistää kaksikielisyyteen. Etelä-Afrikassa tosin ilmeisesti oli englanti, hollanti ja kolmantena afrikaans vuodesta 1925 alkaen.

Mitä taas tulee kysymykseesi käytetystä määritelmästä, Matts Gustafsson itse kirjoitti sen sanoin "Och vi voro finnar hvarendaste man". Täsmälleen samaa nimitystä sovelsivat vapaaehtoisten vaiheita kuvaillessaan myös kotimaan ruotsinkieliset lehdet, kuten Nya Pressen ja miesten omilla kotipaikkakunnilla ilmestynyt Österbottniska Posten, mistä esimerkkeinä voi mainita sellaiset otsikot kuin "Skandinaverna och finnarna i sydafrikanska kriget", "Finnarna i boerskriget" (sic), "Finnar stupade vid Magersfontein", "Finnar sårade i Transvaalkriget" ja "De finska krigsfångarna på Sanct Helena".

Finländare-nimitystä ei käytetty tietääkseni milloinkaan edes yksittäisten miesten kohdalla,

Ihan mielenkiintoinen tieto.

Jos muistan oikein, on suomenruotsalaisten käyttämä Freudenthalin keksimä finländare "hyväksytty" kielitoimistossa vasta 1950-luvulla. Kyse on käytössä aika nuoresta uudissanasta, vaikka alkuaan se on keksitty 1800-luvulla.

Finländare käännetään usein suomalaiseksi. Mielestäni se on epätäsmällistä ja parempi käännös on suomenmaalainen.

Käsittääkseni he eivät pestautuneet vieraan vallan armeijaan, vaan omaan buurisiirtolaisten armeijaan.

Siinä vaiheessa, kun siirtolaisella ei ole asuinmaansa kansalaisuutta eikä mitään kansalaisoikeuksia, on se asuinmaankin armeija hänelle "vieraan vallan armeija".

Sain käsityksen, että siirtolaisilla oli buurien tasavaltojen valkoisten kansalaisoikeudet, joiden puolesta suomalaisetkin taistelivat vierasta brittien valtaa vastaan.

[Jussi Jalonen]

Ok. Oletan että havaitsit Etelä-Afrikan esimerkin osoittavan aivan päin vastaista kuin mitä tarkoituksesi oli alun perin.

Ylläolevassa kaiketikin oletetaan minulla olleen jokin alkuperäinen tarkoitus, vaikka kirjoittamani teksti käsitteli yksinomaan historiallisia teemoja suhteessa tämän päivän puheenaiheisiin. Kyse lienee jonkinlaisesta psykologisesta projektiosta. Mutta mitäpä tuosta.

Elementti joka yhdistää kaksikielisyyteen.

Kotimaamme kaksikielisyyteen yhdistävä elementti oli tässä tapauksessa sikäläisen suomalaisen siirtolaisyhteisön kaksikielisyys, joka tosin oli asetelmiensa puolesta - eli siis ruotsinkielisten enemmistön ja suomenkielisten vähemmistön seurauksena - eräänlainen peilikuva kotimaasta.

Tässä ei viitattu myöhempään Etelä-Afrikan liittovaltion kaksikielisyyteen. Sitä paitsi Transvaalissa ja Oranjevaltiossa virallinen kieli oli tietääkseni muutenkin tuolloin hollanti; afrikaans oli toistaiseksi vielä tavallisen puhekielen asteella, ja vaikka kirjallisuuttakin oli olemassa, kielen standardisointi ei ollut edennyt vielä aivan virkakielen mitat täyttäviin kriteereihin.

Sain käsityksen, että siirtolaisilla oli buurien tasavaltojen valkoisten kansalaisoikeudet, joiden puolesta suomalaisetkin taistelivat vierasta brittien valtaa vastaan.

Siirtolaisille oli värväytyessään luvattu vastineeksi Etelä-Afrikan tasavallan (siis Transvaalin) kansalaisoikeudet sekä maapalsta sodan päätyttyä, joten siinä mielessä he palvelivat ja taistelivat sellaiset saadakseen. Mutta kenelläkään suomalaisista ei tietenkään ollut kansalaisoikeuksia vielä sodan alkaessa. He siis värväytyivät vieraan vallan armeijaan, tavoitteenaan saada toisen maan kansalaisuus ja luopua samalla lopullisesti aiemmasta - siirtolaisuuden myötä tietysti muutenkin muodolliseksi muuttuneesta - alamaisuussuhteestaan Venäjään.

Kansalaisuuden saaminen oli Transvaalissa tuolloin hyvin vaikeaa ja edellytti vähintään kymmenen vuoden oleskelua maassa. Kysymys (brittitaustaisten) siirtolaisten kansalaisoikeuksista oli nimenomaan ollut yksi sodan syistä. Pohjoismaisessa komennuskunnassa nähtävästi ainoastaan kenttäkornetti, Ruotsissa syntynyt Johan Flygare, oli onnistunut saamaan itselleen Transvaalin kansalaisuuden.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

Ok. Oletan että havaitsit Etelä-Afrikan esimerkin osoittavan aivan päin vastaista kuin mitä tarkoituksesi oli alun perin.

Ylläolevassa kaiketikin oletetaan minulla olleen jokin alkuperäinen tarkoitus, vaikka kirjoittamani teksti käsitteli yksinomaan historiallisia teemoja suhteessa tämän päivän puheenaiheisiin. Kyse lienee jonkinlaisesta psykologisesta projektiosta. Mutta mitäpä tuosta.

Mitäpä tuosta.

Tulkitsin kirjoittamasi ääriainesten maahanmuuton yksiselitteiset uhkakuvat asiaksi, jonka kirjoituksessasi kumoat. Mielestäni E-Afrikka on toteutunut maahanmuuton uhkakuva. Ihmisiä on etnisin perustein kohdeltu kuin karjaa.

Elementti joka yhdistää kaksikielisyyteen.

Kotimaamme kaksikielisyyteen yhdistävä elementti oli tässä tapauksessa sikäläisen suomalaisen siirtolaisyhteisön kaksikielisyys

Afrikaans oli minun lisäykseni kieliteemaan.

, joka tosin oli asetelmiensa puolesta - eli siis ruotsinkielisten enemmistön ja suomenkielisten vähemmistön seurauksena - eräänlainen peilikuva kotimaasta.

Peilikuva siinä mielessä, etteivät nuo ruotsinkieliset osoittaneet kielteistä suhtautumista suomalaisiin vaan pikemminkin myötätuntoa ja ystävällisyyttä? Suomen kielisillä ei vielä tuolloin ollut tasa-arvoisia kielioikeuksia Suomessa ruotsinkielisten kanssa. Niiden saamisesta vielä taisteltiin.

Ne lehtilainauksesi olivat mielenkiintoisia siinä mielessä, että niissä ruotsalaiset kirjoittivat finneista tarkoittaen myös itseään. Tulkitsen varovasti sen merkitsevän, ettei buurisotien aikaan vuonna 1900-1902 suomenruotsalainen kansalliskiihko ollut vielä saavuttanut Österbottenia. Vasta vuonna 1906 Ruotsalainen puolue alkoi tavoitella ruotsalaisen rahvaan ääniä, koska oli vaalit. Puolue vaihtoi nimensä Ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi.

Sain käsityksen, että siirtolaisilla oli buurien tasavaltojen valkoisten kansalaisoikeudet, joiden puolesta suomalaisetkin taistelivat vierasta brittien valtaa vastaan.

Siirtolaisille oli värväytyessään luvattu vastineeksi Etelä-Afrikan tasavallan (siis Transvaalin) kansalaisoikeudet sekä maapalsta sodan päätyttyä, joten siinä mielessä he palvelivat ja taistelivat sellaiset saadakseen. Mutta kenelläkään suomalaisista ei tietenkään ollut kansalaisoikeuksia vielä sodan alkaessa. He siis värväytyivät vieraan vallan armeijaan, tavoitteenaan saada toisen maan kansalaisuus ja luopua samalla lopullisesti aiemmasta - siirtolaisuuden myötä tietysti muutenkin muodolliseksi muuttuneesta - alamaisuussuhteestaan Venäjään.

Kansalaisuuden saaminen oli Transvaalissa tuolloin hyvin vaikeaa ja edellytti vähintään kymmenen vuoden oleskelua maassa. Kysymys (brittitaustaisten) siirtolaisten kansalaisoikeuksista oli nimenomaan ollut yksi sodan syistä. Pohjoismaisessa komennuskunnassa nähtävästi ainoastaan kenttäkornetti, Ruotsissa syntynyt Johan Flygare, oli onnistunut saamaan itselleen Transvaalin kansalaisuuden.

Ok. Kiitos tarkennuksesta.

Mielenkiintoista että brittien kansalaisoikeusvaatimus oli syy sodalle. Buurit taistelivat brittien kansalaisoikeuksia vastaan, mutta lupailivat kansalaisoikeuksia muille kuten suomalaisille.

[Jussi Jalonen]

(Hieman leikkauksia.)

Peilikuva siinä mielessä, etteivät nuo ruotsinkieliset osoittaneet kielteistä suhtautumista suomalaisiin vaan pikemminkin myötätuntoa ja ystävällisyyttä?

Peilikuva siinä mielessä, että suomenkieliset olivat vähemmistö ja ruotsinkieliset enemmistö. Tästä huolimatta miehille oli itsestään selvää, että he muodostaisivat komennuskunnassa oman suomalaiskansallisen joukkueensa, kuten jo kirjoitinkin.

Taakse jääneen kotimaan kieliriidat olivat siirtolaisille yhdentekeviä. Sivumennen, samaistuminen vanhaan kotimaahan ja yhteenkuuluvuuden tunne vähemmistönä olleiden suomenkielisten siirtolaisten kanssa viittaa siihen, että miehet olivat omanneet nämä aivan samat asenteet jo synnyinmaassaan. Voisi jopa olettaa niiden heijastelleen kotimaan ruotsinkielisen maaseutuväestön asenteita yleensäkin.

Suomen kielisillä ei vielä tuolloin ollut tasa-arvoisia kielioikeuksia Suomessa ruotsinkielisten kanssa. Niiden saamisesta vielä taisteltiin.

Buurisodan syttyessä kieliriita oli Suomessa jäänyt asteittain taka-alalle, ja jopa aatelissäädyn edustajat olivat käyttäneet suomen kieltä valtiopäivillä viisi vuotta aiemmin. Oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneille asetetut vaatimukset suomen kielen taidosta olivat niin ikään olleet voimassa jo parisen vuosikymmentä.

Ne lehtilainauksesi olivat mielenkiintoisia siinä mielessä, että niissä ruotsalaiset kirjoittivat finneista tarkoittaen myös itseään. Tulkitsen varovasti sen merkitsevän, ettei buurisotien aikaan vuonna 1900-1902 suomenruotsalainen kansalliskiihko ollut vielä saavuttanut Österbottenia.

Mikäli nyt välttämättä haluat käyttää termiä "suomenruotsalainen kansalliskiihko", niin mainitsemani Nya Pressen, mistä olin poiminut kaksi otsikkoa, edusti ruotsalaisuusliikkeen taistelevaa laitaa ja korosti säännöllisesti ruotsinkielisen väestönosan merkitystä "pohjoismaisen sivistyksen" ylläpitäjänä Suomessa samaan aikaan levinnyttä Venäjän vaikutusvaltaa vastaan. Asenne heijastui omintakeisella tavalla myös asennoitumisessa buurisotaan, ja Nya Pressen oli Suomessa ilmestyneistä lehdistä tuolloin ilmeisesti ainoa, joka tuomitsi buurisodan siksi, koska se edusti valkoiseen, kulttuuriltaan eurooppalaiseen kansakuntaan kohdistunutta väkivaltapolitiikkaa. Muuten lehti hyväksyi kolonialismin suosiolla, kunhan se vain kohdistui "alempiarvoisiin" kansakuntiin.

Tästä kulttuurisesta - ja osin rodullisestakin - ylemmyydentunteesta huolimatta kyseinen lehti ei tehnyt minkäänlaista etnistä erottelua buurisodassa taistelleista maanmiehistä kirjoittaessaan ja myös mainitsemasi sana finländare loisti poissaolollaan.

Mitä taas tulee maaseutulehtiin, Österbottniska Posten oli yksinkertaisesti vain uusikaarlepyyläinen ruotsinkielinen kansanvalistuslehti. Wasabladet oli kielipoliittisesti sovinnollinen kaupunkilehti, ja sellaisena myös paikkakunnan suomenkielisen väestönosan suosiossa. Wasa-Posten, jonka otsikoissa esiintyivät niin ikään sanat finnarna ja de finska fångarna, sen sijaan oli poliittiselta kannaltaan perustuslaillinen ja ruotsalaisuusliikkeelle omistautunut lehti, joka tähtäsi Vaasan seudun ruotsinkielisten maalaispitäjäin kansanherätykseen. Seuranneina vuosina tämä toiminta loi pohjan maaseuturuotsalaiselle populismille, joka korosti äidinkieltä etnisyyden määrittäjänä ja ruotsinkielisen väestönosan asemaa itseriittoisena vähemmistönä.

Suuntausta osaltaan edustanut Svenska Folkskolans Vänner-yhdistys julkaisi sittemmin myös buurisodassa taistelleiden Nils Viklundin ja Matts Gustafssonin muistelmat. Tiedä sitten miksi, mutta yhdistyksen muistelmiin kirjoittamassa epilogissa on korostettu - osin virheellisesti, mutta väliäkö tuolla - brittien ja buurien vanhan vihamielisyyden unohtumista sodan jälkeen ja molempien kansanosien sulautumista yhtenäiseksi kansakunnaksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että mainitut ruotsinkielisen kansakoulun ystävät ovat heijastaneet tuohon omia toiveitaan Suomen tulevaisuuden suhteen sekä maamme kieliryhmien välejä koskien, mitä olisi kyllä kovin hankala esitellä "suomenruotsalaisena kansalliskiihkona".

Mielenkiintoista että brittien kansalaisoikeusvaatimus oli syy sodalle. Buurit taistelivat brittien kansalaisoikeuksia vastaan, mutta lupailivat kansalaisoikeuksia muille kuten suomalaisille.

Presidentti Krüger oli ennen sotaa pitänyt kansalaisoikeuksien myöntämistä siirtolaisille buurivaltion itsenäisyyden kannalta vaarallisena toimenpiteenä. Buurijohtajan silmissä brittien absoluuttisesti suuri lukumäärä siirtolaisyhteisössä olisi voinut luoda heistä viidennen kolonnan ja johtaa samanlaiseen pakkoliitokseen, minkä Iso-Britannia oli toteuttanut Transvaalissa jo vuonna 1877.

Välittömästi ennen sotaa edeltäneissä neuvotteluissa oli Krüger tarjoutunut laskemaan asuinvaatimuksen seitsemään vuoteen (pieni korjaus aiempaan postiini; vuodesta 1884 alkaen vähittäisvaatimus kansalaisuuden saamiseksi oli ollut peräti neljätoista vuotta). Uudistus olisi taannut Johannesburgin vaalipiiriin keskittyneelle siirtolaisväestölle viiden hengen kansanedustuksen kaikkiaan 28-henkisessä Transvaalin kansanneuvostossa (volksraad). Britit vaativat viittä vuotta ja seitsemää paikkaa.

Sodan sytyttyä valtaosa Transvaalin brittisiirtolaisista joko pakeni tai joutui karkotetuksi. Suurimman ja epäluotettavimmaksi mielletyn siirtolaisryhmän poistuttua kuvioista oli kansalaisoikeuksien myöntäminen tasavallalle lojaaleina pysyneille pienemmille ryhmille, kuten skandinaaveille, jo varsin helppo ratkaisu. Siitä ei ollut enää mitään vaaraa buuritasavallan sisäiselle vakaudelle; päinvastoin siitä oli vain etuja.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

(Hieman leikkauksia.)

Peilikuva siinä mielessä, etteivät nuo ruotsinkieliset osoittaneet kielteistä suhtautumista suomalaisiin vaan pikemminkin myötätuntoa ja ystävällisyyttä?

Peilikuva siinä mielessä, että suomenkieliset olivat vähemmistö ja ruotsinkieliset enemmistö. Tästä huolimatta miehille oli itsestään selvää, että he muodostaisivat komennuskunnassa oman suomalaiskansallisen joukkueensa, kuten jo kirjoitinkin.

Taakse jääneen kotimaan kieliriidat olivat siirtolaisille yhdentekeviä. Sivumennen, samaistuminen vanhaan kotimaahan ja yhteenkuuluvuuden tunne vähemmistönä olleiden suomenkielisten siirtolaisten kanssa viittaa siihen, että miehet olivat omanneet nämä aivan samat asenteet jo synnyinmaassaan. Voisi jopa olettaa niiden heijastelleen kotimaan ruotsinkielisen maaseutuväestön asenteita yleensäkin.

Mielestäni teet romanttisia oletuksia 21 miehen sotajoukkueesta Etelä-Afrikassa.

"Suomalaiskansallisen" joukko-osaston syntymiselle voi olla arkisia selityksiä.

Minulle tapahtui Aasiassa hämmentävä kokemus, kun tanskalaiselle selvisi, että ole suomalainen, oli hän melkein itkusta liikuttunut, kun tapasi naapurin. Saksalaiset eivät itkeneet, mutta heillekin se, että oltiin samalta pallon kolkalta lähensi ja syynä tietysti se, että aasialainen maailma oli meille eurooppalaisille vieras.

Voin hyvin kuvitella, että kolme suomalaista on liittynyt yhteen 18 österbottin kanssa Etelä-Afrikassa. Keiden muiden kanssa he olisivat voineet liittyä paremmin?

Tai sitten heidät määrättiin.

Buurisodan syttyessä kieliriita oli Suomessa jäänyt asteittain taka-alalle, ja jopa aatelissäädyn edustajat olivat käyttäneet suomen kieltä valtiopäivillä viisi vuotta aiemmin.

Esimerkkisi kuvaa mielestäni miten alkutekijöissään oltiin, kun merkittävä asia on aatelisen suomenkielinen puhe.

Ne lehtilainauksesi olivat mielenkiintoisia siinä mielessä, että niissä ruotsalaiset kirjoittivat finneista tarkoittaen myös itseään. Tulkitsen varovasti sen merkitsevän, ettei buurisotien aikaan vuonna 1900-1902 suomenruotsalainen kansalliskiihko ollut vielä saavuttanut Österbottenia.

Mikäli nyt välttämättä haluat käyttää termiä "suomenruotsalainen kansalliskiihko", niin mainitsemani Nya Pressen, mistä olin poiminut kaksi otsikkoa, edusti ruotsalaisuusliikkeen taistelevaa laitaa ja korosti säännöllisesti ruotsinkielisen väestönosan merkitystä "pohjoismaisen sivistyksen" ylläpitäjänä Suomessa samaan aikaan levinnyttä Venäjän vaikutusvaltaa vastaan. Asenne heijastui omintakeisella tavalla myös asennoitumisessa buurisotaan, ja Nya Pressen oli Suomessa ilmestyneistä lehdistä tuolloin ilmeisesti ainoa, joka tuomitsi buurisodan siksi, koska se edusti valkoiseen, kulttuuriltaan eurooppalaiseen kansakuntaan kohdistunutta väkivaltapolitiikkaa. Muuten lehti hyväksyi kolonialismin suosiolla, kunhan se vain kohdistui "alempiarvoisiin" kansakuntiin.

Tästä kulttuurisesta - ja osin rodullisestakin - ylemmyydentunteesta huolimatta kyseinen lehti ei tehnyt minkäänlaista etnistä erottelua buurisodassa taistelleista maanmiehistä kirjoittaessaan ja myös mainitsemasi sana finländare loisti poissaolollaan.

Mitä nimitystä Nya Pressen sitten käytti ruotsinkielisistä? Olen nimittäin hiukan ymmälläni siitä, että kirjoitat Nya Pressenin korostaneen ruotsinkielisen väestönosan "sivistystä", mutta toisaalta se ei olisi tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä kirjoittaessaan Etelä-Afrikassa palvelleista.

Mitä taas tulee maaseutulehtiin, Österbottniska Posten oli yksinkertaisesti vain uusikaarlepyyläinen ruotsinkielinen kansanvalistuslehti. Wasabladet oli kielipoliittisesti sovinnollinen kaupunkilehti, ja sellaisena myös paikkakunnan suomenkielisen väestönosan suosiossa. Wasa-Posten, jonka otsikoissa esiintyivät niin ikään sanat finnarna ja de finska fångarna, sen sijaan oli poliittiselta kannaltaan perustuslaillinen ja ruotsalaisuusliikkeelle omistautunut lehti, joka tähtäsi Vaasan seudun ruotsinkielisten maalaispitäjäin kansanherätykseen. Seuranneina vuosina tämä toiminta loi pohjan maaseuturuotsalaiselle populismille, joka korosti äidinkieltä etnisyyden määrittäjänä ja ruotsinkielisen väestönosan asemaa itseriittoisena vähemmistönä.

Viittasinkin jo "suomenruotsalaiseen" kansalliskiihkoon, josta käytät nimitystä maaseuturuotsalainen populismi.

Ajankohtana ei ollut "suomenruotsalaisia" koska termin keksi Pipping vasta 1912.

Wasa-Posten lienee sitten yksi ruotsalaisista lehdistä, jotka ajoivat Österbottenin liittämistä Ruotsiin 1920.

Suuntausta osaltaan edustanut Svenska Folkskolans Vänner-yhdistys julkaisi sittemmin myös buurisodassa taistelleiden Nils Viklundin ja Matts Gustafssonin muistelmat. Tiedä sitten miksi, mutta yhdistyksen muistelmiin kirjoittamassa epilogissa on korostettu - osin virheellisesti, mutta väliäkö tuolla - brittien ja buurien vanhan vihamielisyyden unohtumista sodan jälkeen ja molempien kansanosien sulautumista yhtenäiseksi kansakunnaksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että mainitut ruotsinkielisen kansakoulun ystävät ovat heijastaneet tuohon omia toiveitaan Suomen tulevaisuuden suhteen sekä maamme kieliryhmien välejä koskien, mitä olisi kyllä kovin hankala esitellä "suomenruotsalaisena kansalliskiihkona".

Epäilen että äkkiseltään tekemäsi oletus ei pidä kutiaan. SFV on perustettu 1882 aikana jolloin suomen kielellä ei ollut tasa-arvoisia oikeuksia eikä SFV minun käsitykseni mukaan ole ajanut muuta kuin ruotsinkielisten oikeuksia.

Mistä muuten tiedät ketkä 21:sta miehestä oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja suomenkielisiä.

Välittömästi ennen sotaa edeltäneissä neuvotteluissa oli Krüger tarjoutunut laskemaan asuinvaatimuksen seitsemään vuoteen (pieni korjaus aiempaan postiini; vuodesta 1884 alkaen vähittäisvaatimus kansalaisuuden saamiseksi oli ollut peräti neljätoista vuotta). Uudistus olisi taannut Johannesburgin vaalipiiriin keskittyneelle siirtolaisväestölle viiden hengen kansanedustuksen kaikkiaan 28-henkisessä Transvaalin kansanneuvostossa (volksraad). Britit vaativat viittä vuotta ja seitsemää paikkaa.

Tavallaan aika edistyksellistä kun kyse on vaaleista ja kansanneuvostosta vuonna 1900. Suomessa oli vielä säätyvaltiopäivät.

Ehkä kuitenkin osa buurivaltion ihannoinnista liittyykin tuohon seikkaan. Heillä oli kansanneuvosto, joka puuttui Suomesta. Kyse oli alkeellisesta demokratiasta, josta nauttivat valkoiset kansalaisuuden saanet miehet. Luulisi että ainakin talonpoikia ja miksei porvareitakin tuollainen tilanne olisi tuntunut ihanteelliselta ja kannatettavalta. Yhdistikö österbotteja ja suomalaisia tuo sama ihanne?

Mielenkiintoisia tietoja sinulla on, vaikka teet joskus aika romanttisia oletuksia niistä.

Hyvää jussia Jussi.

[Jussi Jalonen]

Mielestäni teet romanttisia oletuksia 21 miehen sotajoukkueesta Etelä-Afrikassa. "Suomalaiskansallisen" joukko-osaston syntymiselle voi olla arkisia selityksiä.

Arkisin ja yksinkertaisin selitys on nimenomaan se, että joukkueen koonneet miehet kokivat ruotsinkielisyydestään huolimatta olevansa suomalaisia. He perustivat oman joukkueensa sen sijaan, että olisivat liittyneet riikinruotsalaiseen joukkueeseen.

Voin hyvin kuvitella, että kolme suomalaista on liittynyt yhteen 18 österbottin kanssa Etelä-Afrikassa. Keiden muiden kanssa he olisivat voineet liittyä paremmin? Tai sitten heidät määrättiin.

Toistamiseen; tuosta kuviosta vain jää edelleenkin selittämättä se, miksi Pohjanmaan ruotsinkieliset siirtolaiset nimenomaan muodostivat oman suomalaisen komennuskuntansa, elleivät he olisi ensisijaisesti myös siirtolaisuudessa mieltäneet olevansa suomalaisia.

Mitä taas tulee tuohon oletukseen suomenkielisten "määräämisestä", niin jos omat olettamukseni ovat romanttisia, niin en tiedä, miksi tuota pitäisi kutsua. Mainituista Ernst Lindbergin muistelmista käy ilmi, ettei häntä määräillyt kukaan, hän pestautui vapaajoukkoon aidosta vakaumuksesta, uskollisuudesta buuritasavallalle ja selkeästi myös vihasta brittejä kohtaan. Kenttäkeittiötä hoidellut Kokki-Matti todennäköisesti pestautui, koska oli sattumalta itse pohjalainen, ja savolainen G. Korhonen kaiketi siksi, koska oli - Lindbergin muistelmien mukaan - Kokki-Matin hyvä kaveri.

Vaihtoehtoja kyllä olisi ollut. He olisivat aivan hyvin voineet liittyä mihin tahansa muuhun komennuskuntaan, englantia osaavina vaikkapa samaan aikaan perustettuun irlantilaiseen prikaatiin, mihin kyllä hyväksyttiin muitakin ulkomaalaisia kuin irlantilaisia. Vastaavasti myös pohjoismaisessa komennuskunnassa palveli muutama saksalainen ja hollantilainen.

Esimerkkisi kuvaa mielestäni miten alkutekijöissään oltiin, kun merkittävä asia on aatelisen suomenkielinen puhe.

Se oli merkittävä lähinnä vain sikäli, että aatelissääty oli tuossa vaiheessa niitä aivan viimeisiä ruotsinkielisyyden linnoituksia. Muualla oli suomen kieli jo selvästi voittokulkunsa tehnyt. Klaus Lindgren voinee halutessaan jatkaa tästä aiheesta, heti kun juhannuksen vietostaan palailee.

Mitä nimitystä Nya Pressen sitten käytti ruotsinkielisistä? Olen nimittäin hiukan ymmälläni siitä, että kirjoitat Nya Pressenin korostaneen ruotsinkielisen väestönosan "sivistystä", mutta toisaalta se ei olisi tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä kirjoittaessaan Etelä-Afrikassa palvelleista.

Lehti käytti perinteistä "suomalaisen" yhteisnimitystä, mistä voinet halutessasi vaikkapa päätellä, ettei tuo alussa mainitsemasi finländare ollut vielä vuosina 1899-1902 mitenkään vakiintunut tai systemaattisessa käytössä oleva termi.

Epäilen että äkkiseltään tekemäsi oletus ei pidä kutiaan. SFV on perustettu 1882 aikana jolloin suomen kielellä ei ollut tasa-arvoisia oikeuksia eikä SFV minun käsitykseni mukaan ole ajanut muuta kuin ruotsinkielisten oikeuksia.

Miten vain, tuo SFV:n julkaisemiin buurisodassa palvelleiden vapaaehtoisten muistelmiin kirjoitettu epilogi kyllä vetää aika selvää allegoriaa routavuosien aikaiseen Suomeen. Lähinnä se on rivien välistä tulkittavissa muistutukseksi kansallisen yksimielisyyden merkityksellisyydestä - kielieroista huolimattakin - hetkenä, jolloin yhteisen kotimaan asema Venäjän osana oli joutunut uhatuksi.

Mistä muuten tiedät ketkä 21:sta miehestä oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja suomenkielisiä.

Olen tutkinut asiaa. Kaksikielisyyttäkin toki esiintyi; mainitsin jo Matts Gustafssonin yhtenä selkeänä esimerkkinä, mutta hänenkin tapauksessaan äidinkieli oli selvästi ruotsi.

Ehkä kuitenkin osa buurivaltion ihannoinnista liittyykin tuohon seikkaan. Heillä oli kansanneuvosto, joka puuttui Suomesta. Kyse oli alkeellisesta demokratiasta, josta nauttivat valkoiset kansalaisuuden saanet miehet. Luulisi että ainakin talonpoikia ja miksei porvareitakin tuollainen tilanne olisi tuntunut ihanteelliselta ja kannatettavalta. Yhdistikö österbotteja ja suomalaisia tuo sama ihanne?

Silloin, kun gradun ja tuon myöhemmän artikkelin tästä aiheesta kirjoitin, niin rohkenin tehdä tuon olettamuksen. Kansanluonteensa puolesta pohjalaisilla ja buureilla oli todennäköisesti varsin paljon yhteistä raivaushenkeen pohjanneine talonpoikaisine vapausihanteineen. Sen lisäksi tuli tietysti se tosiseikka, että myös buurit olivat joutuneet vastatusten suuren imperiumin kanssa.

Hjalmar Pettersson Janek mainitsee myös, että ainakin joillekin pohjalaisille oli helppo suhtautua Isoon-Britanniaan vanhana vihollisvaltiona nimenomaan Krimin sodan aikaisten Suomen rannikon hävitysretkien vuoksi. Aiheeseen liittyen, myös yksi ahvenanmaalainen oli joukossa, hänkin muuten nimenomaan suomalaisen joukkueen riveissä.

Mitään uskonnollisia elementtejä vapaajoukon suomalaisilta säilyneessä materiaalissa ei ole, mutta tietysti voisi olettaa myös pohjalaisuuteen sisältyneen pietismin ja herätysliikkeiden perinteiden resonoineen buurien kalvinistisen uskonnon kanssa. Pohjalaisten valtamerentakaiseen siirtolaisuuteen ja buurien "suureen vaellukseen" oli sisältynyt molempiin sama vanhatestamentillisen "exoduksen" elementti. Witwatersrandin kaivoksille selkeästi rahan perässä saapuneet pohjalaissiirtolaiset tosin olivat varsin maallistunutta väkeä, joka viihtyi huomattavasti paremmin kapakoissa ja bordelleissa kuin kirkossa.

Sittemmin itse J. K. Paasikivi teki historiallisen viittauksen pohjalaisten ja buurien yhteiseen perintöön vieraillessaan 1930-luvulla Lapualla ja yrittäessään vieroittaa paikallisia asukkaita oikeistoradikalismista. Otsikolla "Vapaus" varustetussa puheessaan Paasikivi siteerasi Etelä-Afrikan liittovaltion pääministerinä pariin otteesseen palvellutta Jan Smutsia, joka oli - rotuerottelun kannattamisestaan huolimatta - parlamentaarisen demokratian suuri puolestapuhuja, ja sekä Kansainliiton että myöhemmin YK:n arkkitehtejä. Buurisota ja Etelä-Afrikka kelpasivat Paasikivelle vallan mainiosti aseiksi kotimaista äärioikeistoa vastaan.



Best,

J. J.

[Vetehinen]

Toistamiseen; tuosta kuviosta vain jää edelleenkin selittämättä se, miksi Pohjanmaan ruotsinkieliset siirtolaiset nimenomaan muodostivat oman suomalaisen komennuskuntansa, elleivät he olisi ensisijaisesti myös siirtolaisuudessa mieltäneet olevansa suomalaisia.

Minusta selitys voi olla ja todennäköisesti on hyvin yksinkertainen. Miehiä oli riittävästi muodostamaan yksikön (komennuskunta vai joukkue?) alkuperämaan perusteella.

Mainitsemasi irlantilaiset ja riikinruotsalaiset joukot ja pohjoismainen komennuskunta viittaavat siihen, että buuriarmeijan yksiköitä koottiin keräämällä miehiä alkuperämaiden mukaisesti yksiköihin. Armeijoissa tavallinen tapa on määrätä miehet, vaikka miesten toiveita saatettiin kuulla yhden lauseen verran.

Talvisodassa yksikköjä koottiin saman kunnan miehistä. Pidän todennäköisenä, että buuriarmeijassa periaate oli saman tapainen.

Esimerkkisi kuvaa mielestäni miten alkutekijöissään oltiin, kun merkittävä asia on aatelisen suomenkielinen puhe.

Se oli merkittävä lähinnä vain sikäli, että aatelissääty oli tuossa vaiheessa niitä aivan viimeisiä ruotsinkielisyyden linnoituksia. Muualla oli suomen kieli jo selvästi voittokulkunsa tehnyt.

Itse en sanoisi, että voittokulku on tehty, kun on häviöllä.

Suomen kielellä ei ollut vielä paperillakaan tasa-arvoista asemaa ruotsin kanssa. Ruotsinkielinen sitkeä linnoitus oli Helsingin yliopisto vielä 1930-luvulla.

Mitä nimitystä Nya Pressen sitten käytti ruotsinkielisistä? Olen nimittäin hiukan ymmälläni siitä, että kirjoitat Nya Pressenin korostaneen ruotsinkielisen väestönosan "sivistystä", mutta toisaalta se ei olisi tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä kirjoittaessaan Etelä-Afrikassa palvelleista.

Lehti käytti perinteistä "suomalaisen" yhteisnimitystä, mistä voinet halutessasi vaikkapa päätellä, ettei tuo alussa mainitsemasi finländare ollut vielä vuosina 1899-1902 mitenkään vakiintunut tai systemaattisessa käytössä oleva termi.

Joo päättelin, jo ettei "finländare" ollut käytössä mainitsemissasi tapauksissa, mutta kun lehdet kirjoittamasi mukaan kutsuivat miehiä sanalla finnar, niin kysyin mitä termiä lehdet käyttivät ruotsia puhuvista? Lehtihän korosti ruotsinkielisen väestönosan sivistyneisyyttä suomalaisiin verrattuna, joten kai lehdellä oli jokin nimitys ruotsinkielisille?

Tiedätkö mikä se oli?

Mistä muuten tiedät ketkä 21:sta miehestä oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja suomenkielisiä.

Olen tutkinut asiaa. Kaksikielisyyttäkin toki esiintyi; mainitsin jo Matts Gustafssonin yhtenä selkeänä esimerkkinä, mutta hänenkin tapauksessaan äidinkieli oli selvästi ruotsi.

Mielestäni ei aivan helppo seikka selvittää, mikä oli vuonna 1900 miehen äidinkieli. Miten päädyit laskelmissasi siihen, että 18 miehen äidinkieli oli ruotsi ja kolmen suomi?

Tuli vaan mieleen, kun ruotsinkielinen lehdistö kutsui heitä nimellä finnar, joka nykyään tarkoittaa suomenkielistä suomalaista eikä ruotsinkielistä ja kivessä lukee Suomi.

Jos päädyit äidinkieleen henkilön nimen perusteella, niin se on käsittääkseni aika hataraa. Suomenkielinen nimi yleensä kertoo henkilön olevan suomenkielinen, mutta ulkomaan ja ruotsinkielinen nimi ei välttämättä merkitse ei-suomenkielisyyttä. Monet ottivat ruotsalaisia nimiä, koska ruotsalainen eliitti halveksi suomalaisia.

Ehkä kuitenkin osa buurivaltion ihannoinnista liittyykin tuohon seikkaan. Heillä oli kansanneuvosto, joka puuttui Suomesta. Kyse oli alkeellisesta demokratiasta, josta nauttivat valkoiset kansalaisuuden saanet miehet. Luulisi että ainakin talonpoikia ja miksei porvareitakin tuollainen tilanne olisi tuntunut ihanteelliselta ja kannatettavalta. Yhdistikö österbotteja ja suomalaisia tuo sama ihanne?

Silloin, kun gradun ja tuon myöhemmän artikkelin tästä aiheesta kirjoitin, niin rohkenin tehdä tuon olettamuksen. Kansanluonteensa puolesta pohjalaisilla ja buureilla oli todennäköisesti varsin paljon yhteistä raivaushenkeen pohjanneine talonpoikaisine vapausihanteineen. Sen lisäksi tuli tietysti se tosiseikka, että myös buurit olivat joutuneet vastatusten suuren imperiumin kanssa.

Tuossa saattaa olla perää.

Pohjalaisten talonpoikien ja porvarien vapausihanteet konkretisoituivat nuijasodassa aatelistoa vastaan. Pohjanmaalla aatelisto ei saavuttanut samaa eliittiasemaa kuin se saavutti muualla Suomessa. Ehkä koettiin buurien taistelevan vapaan talonpojan puolesta aatelisten johtamaa brittiarmeijaa vastaan. Käsittääkseni buuriarmeija oli erityisesti maaseudun buuriviljelijöiden armeija. Pohjalaisille pojille samaistumiskohde olisi aika selvä.

[Jussi Jalonen]

Minusta selitys voi olla ja todennäköisesti on hyvin yksinkertainen. Miehiä oli riittävästi muodostamaan yksikön (komennuskunta vai joukkue?) alkuperämaan perusteella.

Kyseessä oli yhteispohjoismainen komennuskunta - buuriarmeijan termien mukaan kommando - missä oli edelleen neljä joukkuetta, yksi kullekin kansallisuudelle. Ylempänä kirjoitin siis epähuomiossa väärin puhuessani yhdessä vaiheessa "suomalaisesta komennuskunnasta"; tarkoitin siis tietysti joukkuetta.

Komennuskunnan joukkueet eivät vahvuutensa puolesta vastanneet toisiaan. Ruotsalaisia oli 45 miestä, tanskalaisia 24, norjalaisia 13 ja suomalaisia tuo jo mainittu 18. Tämän lisäksi mukana oli 13 hollantilaista, saksalaista ja muutamia muitakin kansallisuuksia edustaneita miehiä, hujan hajan etupäässä ruotsalaisen sekä tanskalaisen joukkueen riveissä.

Toistamiseen; se, että ruotsinkieliset pohjalaiset halusivat perustaa komennuskunnan sisällä oman suomalaisen joukkueensa, viittaa tietysti siihen, että he kokivat itsensä suomalaisiksi ja samastuivat suomalaiseen kotimaahansa. En nyt oikein ymmärrä, miksi tämä ei tahdo mennä läpi yksinkertaisimpana selityksenä.

Mainitsemasi irlantilaiset ja riikinruotsalaiset joukot ja pohjoismainen komennuskunta viittaavat siihen, että buuriarmeijan yksiköitä koottiin keräämällä miehiä alkuperämaiden mukaisesti yksiköihin. Armeijoissa tavallinen tapa on määrätä miehet, vaikka miesten toiveita saatettiin kuulla yhden lauseen verran. Talvisodassa yksikköjä koottiin saman kunnan miehistä. Pidän todennäköisenä, että buuriarmeijassa periaate oli saman tapainen.

Sisällytät tuohon sen virheellisen olettamuksen, että buuriarmeijalla olisi ollut samanlainen hierarkkinen rakenne, tiukka kuri ja jäykät käytännöt kuin eurooppalaisilla vakinaisilla sotalaitoksilla. Näin ei ollut asia. Kyseessä oli aito kansanmiliisi, missä komentajatkin valittiin rivimiesten toimesta äänestyksellä. Poikkeuksen teki vain tykistö, joka oli palkatuista ammattimiehistä koottu aselaji.

Samaten näytät olettavan, että siirtolaisten komennuskunnat olisivat olleet buuriarmeijan toimesta perustettuja. Sekään ei pidä paikkaansa. Irlantilainen prikaati, pohjoismainen komennuskunta, saksalainen vapaajoukko ja monet muut olivat kyseisten siirtolaisryhmien oma-aloitteisesti perustamia osastoja. Tässä käsiteltävän pohjoismaisen komennuskunnan taustalla oli Pretoriassa perustettu Skandinaviska Organisation, joka oli alunperin siirtolaisten etujärjestö, mutta teki sodan sytyttyä periaatepäätöksen vapaaehtoisjoukon värväämisestä ja varustamisesta Transvaalin tueksi. Vapaaehtoisjoukko muodosti itse itsensä, minkä jälkeen se hyväksyttiin omana komennuskuntanaan Transvaalin armeijaan. Buurit eivät järjestäneet komennuskunnan miehille juuri muuta kuin aseet ja hevoset.

... ja jälleen kerran; ruotsinkieliset pohjalaiset, samoin kuin mainitut muutamat suomenkieliset siirtolaiset, liittyivät pohjoismaiseen komennuskuntaan, missä he muodostivat suomalaisen joukkueen. Tämä viittaa siihen, että siirtolaiset toki samastuivat muihiin pohjoismaisiin siirtolaisiin - sen sijaan, että olisivat olleet kiinnostuneita liittymään vaikkapa Aleksei Ganetskin venäläiseen vapaajoukkoon, vaikka Venäjä oli heidän muodollinen emämaansa - mutta kokivat myös itsensä suomalaisiksi.

Buuriarmeijan käytäntöjen mukaan suomalaisetkin valitsivat itse itselleen joukkueenjohtajana toimineen kersanttinsa. Ensimmäisessä vaalissa valittiin Nils Viklund, joka oli suorittanut asevelvollisuuden Suomen armeijassa, mutta hän kieltäytyi kunniasta ilmeisesti auktoriteettiasemaa vieroksuneena. Hänen tilalleen tuli muuan Johannes Rank, joka sittemmin karkasi etulinjasta Magersfonteinin taistelussa, Viklundin puolestaan pysyessä asemissaan katkeraan loppuun asti, mikä oli vähällä maksaa hänen henkensä.

Komennuskunnan ensimmäisen päällikön, natalinruotsalaisen kenttäkornetti Flygaren kaaduttua suomalaiset myös erottautuivat selkeänä omaleimaisena ryhmänään protestoidessaan loppuun asti uudeksi päälliköksi valitun tanskalaisen Jens Friisin nimitystä. Matts Gustafsson muuten käyttää tämän episodin yhteydessä suomalaisten joukkueesta humoristista nimitystä Finska Gardet. Lopullisessa äänestyksessä suomalaiset jäivät kuitenkin vähemmistöön. Epäselvää on, miksi tanskalainen Friis oli nimenomaan suomalaisten mielestä niin perinpohjin ärsyttävä.

Mutta joka tapauksessa, kuten todettu; pääosin ruotsinkielisistä pohjalaisista koostuneet vapaaehtoiset muodostivat yhdessä kolmen suomenkielisen rekryytin kanssa muiden pohjoismaisten kansallisuuksien joukossa oman ryhmänsä, joka oli kansallisuudeltaan nimenomaan suomalainen, nurinkurisesta kielijakaumastaan huolimatta.

Joo päättelin, jo ettei "finländare" ollut käytössä mainitsemissasi tapauksissa, mutta kun lehdet kirjoittamasi mukaan kutsuivat miehiä sanalla finnar, niin kysyin mitä termiä lehdet käyttivät ruotsia puhuvista?

Ruotsia puhuneista suomalaisista buurisodassa taistelleista vapaaehtoisista vai? Eivät mitään nimitystä erityisesti, paitsi tuota aivan samaa, minkä jo mainitsit. Mikäli nyt tiedustelet, oliko ruotsinkieliselle väestönosalle yleensä jotain erityistä nimitystä, niin vastoin tuossa ylempänä ollutta väitettäsi ainakin Nya Pressen on käyttänyt nimitystä "Finlandssvenska befolkning" kyllä jo marraskuussa 1899. Mahdollisesti aiemminkin.

Muissa yhteyksissä Nya Pressen on toki käyttänyt finländarna-nimitystä kaikkien suomalaisten yhteisnimityksenä kieliryhmästä riippumatta. Toisaalta lehdessä on esiintynyt myös sellaisia sanankäänteitä kuin "För oss finnar" ja "Vi finnar kan tro i hoppas", jälleen kerran selkeästi kaikkien suomalaisten yhteisnimityksenä kieliryhmästä riippumatta.

Tämä sivujuonne nyt ei kuitenkaan ole minusta suoraan sanoen mitenkään erityisen kiinnostava. Ehkä nyt kannattaisi vain rennosti hyväksyä se fakta, että kieliryhmiä koskeva terminologia ei ollut vuonna 1899 painetussa sanassa yhtään sen kiveen hakatumpi kuin vielä tänä päivänäkään.

Mielestäni ei aivan helppo seikka selvittää, mikä oli vuonna 1900 miehen äidinkieli. Miten päädyit laskelmissasi siihen, että 18 miehen äidinkieli oli ruotsi ja kolmen suomi?

Eräissä tapauksissa käytettävissä on kirjeitä ja sukuselvityksiä. Mitä taas tulee muihin tapauksiin, niin sanotaan nyt vaikka niin, että jos miehen kotipaikkakunnaksi on merkitty Korsnäs tai Närpiö, jotka ovat yksikielisesti ruotsinkielisiä kuntia vielä tänä päivänä - puhumattakaan jostain Ahvenanmaan Lumparlandista - tai sellaiset seudut kuin Jepua, Munsala, Vöyri, Sulva, Oravainen tai Uusikaarlepyy, joissa 80-90% on edelleen tänä päivänä ruotsia puhuvia, niin rohkenen kyllä tehdä sen olettamuksen, että näillä seuduilla syntyneet miehet ovat vuonna 1899 puhuneet ensisijaisesti äidinkielenään ruotsia, vaikka sitten suomea olisivat Matts Gustafssonin tavoin muuten osanneetkin.

Sitä paitsi kirjeet ja sähkeet oli tavan takaa osoitettu nimenomaan ruotsinkielisille maaseutulehdille, eivät suomenkielisille. Pohjanmaalla kieliryhmien väliset suhteet eivät silti käsittääkseni ole olleet mitenkään hermeettisiä, ja kanssakäymistä sekä luontaista kaksikielisyyttä tietysti on puolin ja toisin ollut.

Mutta useimmilla luonnostaan kaksikielisilläkin on kuitenkin aina se ensisijainen äidinkieli. Olen valmis joustamaan arviossani vain yhden henkilön kohdalla, ja hän oli kristiinankaupunkilainen.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

Mutta joka tapauksessa, kuten todettu; pääosin ruotsinkielisistä pohjalaisista koostuneet vapaaehtoiset muodostivat yhdessä kolmen suomenkielisen rekryytin kanssa muiden pohjoismaisten kansallisuuksien joukossa oman ryhmänsä, joka oli kansallisuudeltaan nimenomaan suomalainen, nurinkurisesta kielijakaumastaan huolimatta.

Ilmoitat ruotsinkielisten muodostaneen kansallisuudeltaan suomalaisen ryhmän, jota pidät nurinkurisena.

Yksi selitys voi olla, ettei suomenruotsalainen kansallisuuskiihko ollut vielä saavuttanut ja saanut jalansijaan miesten keskuudessa.

Suomenkielisisistä ja ruotsinkielisistä suomenmaalaisista käytettiin perinteisesti nimitystä finnar. Riikinruotsalaiset kutsuivat suomenmaalaisia nimityksellä finnar ja keskustelivat heidän kanssaan ruotsiksi.

Ruotsinkielisistä käytettyjä muita nimityksiä ovat olleet svenskfinnar, svensk-finnar, svenska finnar, svenskar, finska svenskar, Finlands-svenskar, Finlands svenskar, finlandssvenskar, svenska finländare, svenska finlänningar.

Muutamat historian tapahtumat viittaavat, että tuo kansallisuuskiihkoilun puuttuminen vuoden 1900 tilanteessa österbottien parissa voisi olla syy.

Sanalla finnar on perinteisesti tarkoitettu suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä, mutta 1900-luvun alkupuolella suomenruotsalaiset kansalliskiihkoilijat halusivat ruotsinkielisille oman kansallisen nimityksen erotukseksi suomenkielisistä.

Vuonna 1912 Rolf Pipping ehdotti termiä svenskar sisäiseen käyttöön ja termiä finland-svenskar ulkoiseen käyttöön.

Pipping vaikutti termin finländare käyttöön ja hän myös ehdotti, että termi finnar varataan vain suomenkielisiä suomalaisia tarkoittavaksi.

Henning Söderhjelm vuonna 1917"ingenting har så stärkt det svenska sinnelaget bland oss unga, oss framtidens svenska stam som den stora reform, hvilken befriade oss från namnet ́finne ́. Som svenska finländare trampa vi nu våra fäders jord."

Termeillä suomenmaalaiset halusivat erottautua suomalaisista omaksi kansaksi. Tähän liittyy myös Ruotsalaisen puolueen nimimuutos Ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi vuonna 1906.

Ehkä nyt kannattaisi vain rennosti hyväksyä se fakta, että kieliryhmiä koskeva terminologia ei ollut vuonna 1899 painetussa sanassa yhtään sen kiveen hakatumpi kuin vielä tänä päivänäkään.

Terminologia on muuttunut ja nykyään se on minusta selkeä lukuunottamatta sitä seikkaa, että finländare ja finne käännetään suomeksi samalla sanalla suomalainen. Parempi käännös finländarelle on suomenmaalainen. Rolf Pippingin termein on suomenruotsalaisia (finländare), jotka kutsuvat itseään sisäisesti ruotsalaisiksi (Ruotsalainen kansanpuolue ja -ryhmä) ja finnar, joka tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia.

Vuonna 1900 termit eivät olleet vakiintuneet, joka todennäköisesti selittää hämmästelysi ruotsinkielisten kuulumisen "suomalaiseen" - finnar kansallisuuteen.

Eräissä tapauksissa käytettävissä on kirjeitä ja sukuselvityksiä. Mitä taas tulee muihin tapauksiin, niin sanotaan nyt vaikka niin, että jos miehen kotipaikkakunnaksi on merkitty Korsnäs tai Närpiö, jotka ovat yksikielisesti ruotsinkielisiä kuntia vielä tänä päivänä - puhumattakaan jostain Ahvenanmaan Lumparlandista - tai sellaiset seudut kuin Jepua, Munsala, Vöyri, Sulva, Oravainen tai Uusikaarlepyy, joissa 80-90% on edelleen tänä päivänä ruotsia puhuvia, niin rohkenen kyllä tehdä sen olettamuksen, että näillä seuduilla syntyneet miehet ovat vuonna 1899 puhuneet ensisijaisesti äidinkielenään ruotsia, vaikka sitten suomea olisivat Matts Gustafssonin tavoin muuten osanneetkin.

[/quote]

Jos oletat asuinpaikkakunnan perusteella miesten äidinkielen olevan ruotsi, niin olisi hyvä esittää asia oletuksena eikä varmuutena. Ilmeisesti kaksikielisiksi arvioimiesi miesten äidinkieleksi oleta ruotsin, vaikka suomikin voi olla näiden miesten äidinkieli.

Eräs esi-isäni asui Maksamaalla (ruotsinkielisiä 90 %) nimellä Dahlman. Sinun käsittelyssäsi hän olisi äidinkieleltään ruotsinkielinen, vaikka oli varmasti äidinkieleltään suomenkielinen mies.

[Jussi Jalonen]

Ilmoitat ruotsinkielisten muodostaneen kansallisuudeltaan suomalaisen ryhmän, jota pidät nurinkurisena.

En pidä. Mielestäni on varsin luontevaa, että ruotsinkieliset kokivat tuolloinkin olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia.

Sanalla "nurinkurinen" viittasin kielisuhteisiin, jotka olivat siis tässä siirtolaisten joukossa päinvastaiset kuin kotimaassa. Enemmistö oli ruotsinkielisiä, vähemmistö suomenkielisiä. Sikäli kyseessä oli siis nurinkurinen asetelma.

Vuonna 1900 termit eivät olleet vakiintuneet, joka todennäköisesti selittää hämmästelysi ruotsinkielisten kuulumisen "suomalaiseen" - finnar kansallisuuteen.

Hämmästelyni? Anteeksi nyt vain, mutta tässä jos tässä viestiketjussa joku on tuota asiaa hämmästellyt, niin se on ollut kyllä aivan joku muu kuin allekirjoittanut. Itselleni se on ollut koko ajan täysin selvä asia.

Jos oletat asuinpaikkakunnan perusteella miesten äidinkielen olevan ruotsi, niin olisi hyvä esittää asia oletuksena eikä varmuutena. Ilmeisesti kaksikielisiksi arvioimiesi miesten äidinkieleksi oleta ruotsin, vaikka suomikin voi olla näiden miesten äidinkieli.

Tässä oli muitakin aihetodisteita. Täysin ruotsinkielinen asuinpaikkakunta; se fakta, että miehet osoittivat kirjeensä ja sähkeensä ruotsinkielisiin paikallislehtiin; ruotsin kielen yleinen käyttäminen vapaajoukossa kaikkien muiden paitsi Korhosen sekä Kokki-Matin kesken, joilla puolestaan oli aina Gustafsson tulkkinaan (suomea niin ikään puhunut Lindberg oli ambulanssiyksikössä, missä operoitiin enemmänkin englanniksi); et cetera.

Mikään ei ole koskaan absoluuttisen varmaa, mutta kuten sanoin, tässä kohtaa olen valmis menemään suht' täydelliseen takuuseen kristiinankaupunkilaista tapausta lukuunottamatta, joka on ollut raja-alueella sijainneen kotipaikkakuntansa lisäksi (ja mahdollisesti sen vuoksi) sen verran matalan profiilin hahmo, ettei häntä ole noissa mainitsemissani muistelmateoksissa erikseen kuvailtu.

Viestiketjussa mainitsemani Matts Gustafssonin voi "arvioida" kaksikieliseksi sillä perusteella, että hän selvästi osasi molempia kotimaisia, ja ruotsin voi todeta hänen ensisijaiseksi äidinkielekseen sillä perusteella, että hän kirjoitti ruotsia selvästi sujuvammin ja hänen tänä päivänä elävät jälkeläisensäkin ovat ruotsinkielisiä.

Mainittakoon nyt vielä kuriositeettina, että siirtolaisuusinstituutin arkistossa säilyneet suomenkieliset tekstit ovat paikoitellen erikoista amerikansuomalaista siirtolaisslangia.

Eräs esi-isäni asui Maksamaalla (ruotsinkielisiä 90 %) nimellä Dahlman. Sinun käsittelyssäsi hän olisi äidinkieleltään ruotsinkielinen, vaikka oli varmasti äidinkieleltään suomenkielinen mies.

Muistaakseni tuossa ylempänä joku kirjoitti "Mielestäni ei aivan helppo seikka selvittää, mikä oli vuonna 1900 miehen äidinkieli". Mutta tietysti on hienoa, jos oikein varmasti tiedät esi-isäsi äidinkielen.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

Ilmoitat ruotsinkielisten muodostaneen kansallisuudeltaan suomalaisen ryhmän, jota pidät nurinkurisena.

En pidä. Mielestäni on varsin luontevaa, että ruotsinkieliset kokivat tuolloinkin olevansa kansallisuudeltaan suomalaisia.

Omien pikaisten selvitysten perusteella vuoden 1900-tienoilla on ilmeisesti käytetty termiä finnar tarkoittamaan sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Ainakin joissakin yhteyksissä. Kuitenkin samaan aikaan on ruotsinkielinen rahvas ja eliitti käyttänyt itsestään myös nimitystä svensk. Riikinruotsalaiset puhuivat finneista tarkoittaen Suomen asukkaita kielestä riippumatta.

Ainakin joissakin yhteyksissä kansalaisuudesta on käytetty nimitystä finnar. Mainitsemasi "kansallisuudeltaan suomalaisia" tulisi ehkä oikeammin olla kansalaisuudeltaan suomalaisia.

1900 vuoden jälkeisten tapahtumien valossa tuo selitys tuntuu luontevimmalta.

Mahdatko ajatella, että vielä nykyäänkin ruotsinkieliset kutsuvat itseään nimityksellä finnar? Käsittääkseni se ei ainakaan ole suomenruotsalaisilla kovin yleistä. Saksalaisperäinen Donner on ilmeisesti harvoja ruotsinkielisiä, jotka ovat "finnar" ja taisi olla Mannerheimkin.

Tässä oli muitakin aihetodisteita. Täysin ruotsinkielinen asuinpaikkakunta; se fakta, että miehet osoittivat kirjeensä ja sähkeensä ruotsinkielisiin paikallislehtiin; ruotsin kielen yleinen käyttäminen vapaajoukossa kaikkien muiden paitsi Korhosen sekä Kokki-Matin kesken, joilla puolestaan oli aina Gustafsson tulkkinaan (suomea niin ikään puhunut Lindberg oli ambulanssiyksikössä, missä operoitiin enemmänkin englanniksi); et cetera.

Tutkimustesi perusteella tuskin on epäilystä mitä kieltä miehet osasivat, mutta käsittääkseni on mahdollista oppia ruotsi "täysin ruotsinkielisellä asuinpaikkakunnalla" vaikka äidinkieli olisi suomi.

Viestiketjussa mainitsemani Matts Gustafssonin voi "arvioida" kaksikieliseksi sillä perusteella, että hän selvästi osasi molempia kotimaisia, ja ruotsin voi todeta hänen ensisijaiseksi äidinkielekseen sillä perusteella, että hän kirjoitti ruotsia selvästi sujuvammin ja hänen tänä päivänä elävät jälkeläisensäkin ovat ruotsinkielisiä.

Matts Gustafsson on saattanut käydä ruotsinkielisen koulun, jossa oppinut kirjoittamaan ruotsia ja - jos äidinkieli on suomi - äidinkielen kirjoittaminen jäänyt heikommalle tolalle. Ei liene mikään harvinaisuus 1800-luvun lopulla varsinkin enemmistöltään ruotsinkielisillä alueilla, joissa ei ehkä ollut lainkaan suomenkielisiä kouluja.

Eräs esi-isäni asui Maksamaalla (ruotsinkielisiä 90 %) nimellä Dahlman. Sinun käsittelyssäsi hän olisi äidinkieleltään ruotsinkielinen, vaikka oli varmasti äidinkieleltään suomenkielinen mies.

Muistaakseni tuossa ylempänä joku kirjoitti "Mielestäni ei aivan helppo seikka selvittää, mikä oli vuonna 1900 miehen äidinkieli". Mutta tietysti on hienoa, jos oikein varmasti tiedät esi-isäsi äidinkielen.

Tiedän se varmasti koska mies muutti suomalaisen nimensä Dahlmaniksi muuttaessaan Maksamaalle ja muuttaessaan pois luopui Dahlman nimestä ja otti suomalaisen nimen uudelleen.