Poliittiset perusteet asevelvollisten valikoinnissa?

[JariL]

Tarkoitan, että Halsitin kirja kannattaa lukea sen vuoksi, että siinä on erittäin hyvin kuvattu ne ideologioista riippumattomat tekijät, joiden mukaan Suomen sotilaallinen asema ja sotilaallinen merkitys muille valtioille määräytyvät. Auttaa kummasti ymmärtämään miksi Stalin vaati sitä mitä vaati ja miksi suomalaiset olivat vastahakoisia myöntymään. Eikä se tilanne siitä valitettavasti ole olennaisesti muuttunut. Aseteknologia on tietysti muuttunut ja sillä on omat vaikutuksensa, mutta tietyt perusasiat eivät ole muuttuneen miksikään.

Minusta on turha spekuloida sillä mitä Neuvostoliitto olisi tehnyt tai jättänyt tekemättä jos Suomi olisi suostunut. Minulle riittää, että sen aikaiset suomalaiset eivät uskoneet periksiantamisesta seuraavan mitään hyvää vaan pitivät kiinni omista oikeuksistaan. Ehkä he olivat väärässä mutta jos olivat niin he myös maksoivat siitä hinnan.

En myöskään usko väittämään siitä, että sota oli muutaman poliitikon sinisilmäisyyden syytä. Suomalaiset olivat jo nähneet miten Hitler oli kohdellut muutamia Euroopan pikkukansoja ja osasivat siten nähdä Stalinin savuverhon läpi. Stalinin takana nähtiin Venäjän imperiumin palauttaminen ja siihen liittoon suomalaiset eivät halunneet palata.

[ARTO MURTONEN]

Kiitos Jari L vinkistä.Täytyypä tutustua kyseiseen teokseen,eikös Halstilta
tullut jatkosodassakin joku teos joka jäi kustantajalle vuosikymmeniksi
ennenkuin julkaistiin?

[ralf64]

Esitän spekulatiivisen kysymyksen johon pyydän vastauksia eteenkin niiltä jotka ovat dokumentteja tutkineet. OLISIKO VOINUT OLLA MAHDOLLISTA ETTÄ PUOLUSTUSVOIMAT SUOSTUIVAT SIIHEN ETTÄ OSA KUTSUTUISTA JÄTETTIIN KOULUTTAMATTA KOSKA USKOTTIIN ETTÄ MAAN PUOLUSTAMISEEN RIITTÄÄ N. 9-10 DIVISIOONAN KENTTÄARMEIJA?

Onko tuolle teorialle dokumentteja jotka sitä tukisivat?

[JariL]

Se Halstin julkaisematta jäänyt kirja koski talvisotaa. Julkaistiin muistaakseni 1970-luvulla nimellä Talvisodan päiväkirja. Halsti kirjoitti sen tarinan mukaan kolmessa päivässä heti talvisodan päätyttyä mutta piti tekstiä niin tunteellisena, että pisti sen pöytälaatikkoon. Sekin on sinällään lukemisen arvoinen ehkä juuri tuon "tunteet pinnassa" -tyylinsä vuoksi. Siinä on myös kuvauksia, joita muistelmista ei yleensä löydy kuten lyhyt kuvaus johonkin pieneen latoon unohtuneiden omien kaatuneiden evakuoinnista. Tai kuvaus uutta rajaa kohti marssivista kolonnista, joiden seasta Halsti hädin tuskin löytää rintamaa puolustaneet miehet.

[Albert Ravila]

Lukaisin emeritusprofessori Ylikankaalle annetun palautteen Nurmisen verkkolokissa.

Ylikankaan viittaus J. H. Vennolan eduskunnassa antamaan lausuntoon ja sen sisällön siteeraaminen täysin erheellisesti - ja nähtävästi vielä ilman viitettä - on todella järkyttävää. Mielipiteeni asiasta ilmaisinkin jo blogin puolella. Mikäli joku yrittäisi vastaavanlaista trikkiä Ylikankaaseen itseensä, niin olen melko varma, ettei emeritusprofessori epäröisi käyttää sanoja "valheellinen" ja "vääristelevä".

Pakko sanoa, ettei "uskottavuutensa tuhoaminen" vaikuta ollenkaan liian jyrkältä ilmaisulta. En usko, että Ylikangas on toiminut tahallisesti, sillä minulle on tosiaan kerrottu, ettei hän edes tee tutkimustyötään tai aineiston läpikäyntiä enää itse. Koska teoksen kannessa kuitenkin komeilee hänen nimensä, niin vastuu on viime kädessä yksin hänellä. Mikäli tavanomaiset epäillyt vielä tämän jälkeenkin haluavat hyväksyä Ylikankaan todistuksen tässä nimenomaisessa debatissa... niin, no, siinä tapauksessa kyse on kyllä pelkästään jostain omakohtaisesta sokeasta pisteestä.
J. J.

Jussin Jalosen tiedot Ylikankaan avustajan käytöstä pitävät paikkansa. Jo "Romahtaako rintama" -kirjaa tehdessään Ylikangas käytti hyvin paljon tutkimusavustajan hänelle keräämää materiaalia, ja sittemmin näyttää alkuperäisaineistoon tutustuminen jääneen kokonaan avustajan tehtäväksi.

Tutkimusapulaisen käyttämisessä ei tietysti ole sinänsä mitään huomautettavaa,
ja Seppo Kääriäistä työteliäämpää assistenttia ei varmaankaan ole helppo löytää. Seppo on kuulemma lisäksi fiksu kaveri, joten en oikein usko avustajan sekoilun olevan Ylikankaan väärinkäsitysten ja kummallisten tulkintojen taustalla.

Epäilen, että Ylikankaan väärinymmärrykset selittyvät ensinnäkin niillä ongelmilla, joita tutkimusavustajan käyttöön varmaan aina liittyy. Toisin sanoen, apulainenhan tutkii vain sitä, mitä toimeksiantaja on hänelle määrännyt tehtäväksi. Tietoja tulee sieltä täältä, ja tämän seurauksena toimeksiantajalta saattavat jäädä kokonaisuudet hahmottumatta. Vie oman aikansa, että jokin alkuperäislähteissä oleva asiakokonaisuus hahmottuu, ja tätä prosessia ei "välikäden" käyttö suinkaan ole omiaan helpottamaan.

Tämän lisäksi väärinkäsitysten taustalla vaikuttaa todennäköisesti Ylikankaan tutkimusasenne, jos tällaista termiä voi käyttää. Eräs nuoremman polven historioitsija analysoi kerran Ylikangasta suurin piirtein seuraavasti: "Ylikankaalla on aina ollut tarve löytää yksi iso, kokoava ja kaikenkattava selitys jollekin historialliselle ilmiölle". Minusta tuntuu, että tämä pohdinta osuu aika lailla kohdalleen. Ylikankaan kohdalla on vain käynyt niin, että selitys on löydettävä vaikka väkisin. Tämä puolestaan on johtanut niihin kummallisuuksiin lähteiden käytössä ja tulkinnoissa, joita mm. Tapio Nurminen on sekä tällä palstalla että blogissaan kommentoinut.

Ylikangas ei toimi kuten tutkimuksessa yleensä, eli hän ei aseta hypoteesia, jota ryhtyisi sitten erilaisten lähteiden avulla testaamaan. Ylikangas aloittaa asettamalla tutkimukselleen lopputuloksen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa asevelvollisten karsimista poliittisin perustein. Tämän jälkeen hän sitten vetää yksinkertaisesti mutkat suoriksi; jos jokin lähde ei tue hänen ennakolta asetettua tutkimustulostaan, se joko jätetään huomioimatta tai sen sisältö muutetaan kokonaan toiseksi.

Joitakin Ylikankaan kommentteja ei kuitenkaan ole oikein mahdollista selittää edes hänen tarpeellaan kääntää kaikki lähteet viittomaan samaan suuntaan. Vaikuttaa vahvasti siltä, että hän ei enää oikein muista, mitä kulloinkin on jostain asiasta sanonut. Mitä esimerkiksi olisi ajateltava seuraavasta?

Tapio Nurminen on todennut Ylikankaan keksineen asevelvollisuuslakiin pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta "yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt" eivät saisi koulutusta. Nurmisen väite on siis se, että vaikka asevelvollisuuslaissa ei todellisuudessa ole edellä mainitun kaltaista pykälää, väittää Ylikangas siellä sellaisen kuitenkin olevan. Kun katsoo säädöskokoelmasta asevelvollisuuslakia vuosilta 1919 ja 1922, niin käy selväksi, että siellä ei tosiaankaan sellaista ole. Ei yllä mainitussa sanamuodossa, eikä missään muussakaan. Miten kommentoi nyt Ylikangas? Hän toteaa, ettei ole koskaan mitään tuollaista väittänytkään. Ylikangas kirjoittaa uusimman kirjansa sivulla 69: "Sellaista pykälää, mistä Nurminen ironisoiden puhuu, ei todellakaan ole kummassakaan laissa. Kummallisuus piilee siinä, että en ole missään sellaista esittänytkään" (kursivointi minun). Kuva puhuu tämän jälkeen paremmin kuin muutama rivi tekstiä.
http://i237.photobucket.com/albums/ff14 ... z/hesa.jpg

[Tapio Onnela]

Ylikangas kirjoittaa uusimman kirjansa sivulla 69: "Sellaista pykälää, mistä Nurminen ironisoiden puhuu, ei todellakaan ole kummassakaan laissa. Kummallisuus piilee siinä, että en ole missään sellaista esittänytkään" (kursivointi minun). Kuva puhuu tämän jälkeen paremmin kuin muutama rivi tekstiä.
http://i237.photobucket.com/albums/ff14 ... z/hesa.jpg

Laitanpa tähän tuon Heikki Ylikankaan Helsingin Sanomissa (HS 11.10. 2008) julkaiseman tekstin vielä kokonaan, sehän julkaistiin myös tuolloin Ylikankaan blogissa:

Markku Jokisipilä näyttää (HS 8.10. 2008) ottavan vakavasti kirjassa Teloitettu totuus kirjaani Romahtaako rintama? vastaan suunnatun kritiikin.
Olen toista mieltä.

Tutkimusongelma kirjoissa on sama, metodi ja saatu tulos jyrkästi erilaisia. Minä tähtäsin perusteltuun arvioon, he varmaan luetteloon omien asein surmattujen määrästä.

Kriitikkoni hyväksyvät teloitetuiksi vain kenttäoikeuden tuomiolla ja armeijan kirjaamat upseerien rintamalla ammutut. He hylkäävät oitis tapaukset, joista virallinen raportti puuttuu, mutta joiden osalta muut tiedot viittaavat teloitukseen.
Käskyjen ja tuomioiden laillisuutta he eivät analysoi eivätkä ota lukuun kymmeniä rintaman takana pidätysten tai kuulustelujen yhteydessä surmattuja, koska ne eivät heistä vaikuttaneet rintamatilanteeseen ja koska näistä ei edes tarvinnut tehdä ilmoitusta.

Väitteet ovat perättömiä. Kirjeiden, kulkupuheiden, lomalaisten ja lehtien välityksellä surmat tulivat lähiseutujen karkureitten tietoon ja osa heistä palasi takaisin. Ylipäätään kriitikkoni eivät salli tutkijalle päättelyä; he kantavat vain lähteitä - virallisia - painoon.

Muutama osoitus kirjan todistelusta. Tapio Nurminen kiistää käsitykseni poliittisperustaisesta karsinnasta kutsunnoissa sotien välillä jättämällä mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin (1919, 1922) sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta "eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt" saisi koulutusta. Jukka Kulomaa torjuu taistelukertomukseen kirjatun kenraali Vihman ilmoituksen 20 karkurin ampumisesta Ihantalassa 29.6. pelkkänä pelotteluna, vaikka juristiupseeri Erkki Partasen muistelmat vahvistavat Vihman ilmoituksen.
Kaikkineen Teloitettu totuus merkitsee paluuta sodanaikaisten päättäjiemme selityksiin, raportteihin ja taulukoihin. Heidät nostetaan tuomareiksi omassa asiassaan. Suomi siis soti ennen muuta säilyäkseen oikeusvaltiona ja vasta toissijaisesti puolustaakseen uhattua isänmaata.

Kirjan otsikko viittaa siihen, että totuus oli ennen minun tutkimustani jo tiedossa. Mikä totuus? Totuutta historiassa ei omista kukaan. Sitä toki etsitään, mutta tuloksena on aina ajan myötä muuttuvia tulkintoja.
Heikki Ylikangas

***
Kirjoitus julkaistiin myös Heikki Ylikankaan blogissa, joka on nyttemmin vedetty pois verkosta.

[Seppo Jyrkinen]

Taloudelliset voimavarat jaettiin asevelvollisten koulutuksen ja asehankintojen kesken. Asevelvollisten yliherkkä karsinta taloudellisista syistä on ollut hyvinkin mielekästä: rahaa voitiin sijoittaa asehankintoihin.

Laivasto menestyi rahanjaossa hyvin, mutta maavoimat jäivät paitsi mikä näkyy varustetilanteessa talvisodan alla. Esimerkiksi kenttätykkejä ei hankittu lainkaan itsenäistymisen jälkeen ja 20 ... 40 mm it-tykkejä oli YH:n alkaessa 13 kpl kun kesällä 1944 niitä oli noin 1.000.

[ARTO MURTONEN]

Viestiketjun otsikkoon palatakseni .Mitä Ylikangas Romahtaako Rintamassa
tällä kuuluisalla väitteellään n 100 000 poliittisin perustein kouluttamattajätetyistä
oli pohjustamassa,mihin se oli sivuhuomautuksena.Itsellä ei nyt ole teosta
käsillä,voisiko joku tarkistaa yhteyden.Oliko se Ylikankaan mielestä yksi kesän
1944 karkuruuden osatekijä vai mikä sen yhteys oli.Kesän 1941 30 000 miehen
väitetty kutsuntapakoiluhan osoittautui sittemmin pääsääntöisesti johtuneen
tiedonkulun ongelmista,ei niikään poliittisista syistä,vaikka siitä aluksi oltiinkin
kovin järkyttyneitä armeijan piirissä.
Nyt on kuitenkin monen,ihan tutkijankin suulla,pyritty luomaan mielikuvaa
ettei armeija harrastanut laajassa mitassa poliittista syrjintää ja luotettavuus-
arviointia,vaan pikemminkin muka 1930-luvullakin pyrki aktiivisesti integroimaan
yhteiskuntaan myös äärivasemmistoa,ettei poliitista karsintaa tai valikointia
muka lainkaan tapahtunut koska laki olisi sen nimenomaan kieltänyt.Kuitenkin
on osoitettu että mahdollisuuksia tähän oli yllinkyllin ja että laissa oli kuin olikin
kohtia jotka sen tietyssä mitassa sallivat.Kai 1930-luvun kommunistilaitkin
aikamoisia mahdollisuuksia tähän antoivat,vai kuinka.
Kohta varmaan aletaan väittämään että armeija oli 1930-luvulla jonkinlainen
demokratian takuumies,eikä sen piirissä Suur-Suomi ideologia ollut kovinkaan
kovassa kurssissa,että armeija olisi muka ollut jopa yleistä ilmapiiriä lievempi
näissä asenteissa.
Nyt hyökätään vain yhtä tutkijaa vastaan eikä selvitetä ilmiötä tai pohdita
sen merkitystä,keskitytään todistamaan yhtä väitettä vääräksi ja ajatellaan
että se riittää,että kun teloitetaan epäilys niin totuus olisi sitten juuri se
toisen puolen kiiltokuva,jotenkin automaattisesti.Syytetään Ylikankaan lukinneen keskustelun,vaikka itse tehdään pirusti tutkimustyötä vain että voitaisiin
osoittaa Ylikankaan olevan väärässä,että kuka lukkiutuu ja kuka lukitsee.
Kysymys oli siis mitä Ylikangas sillä väitteellään ajoi takaa,mihin se liittyi
kirjan todistelussa?Onko se keskeistä vai pelkkä sivuhuomautus?

[Jussi Jalonen]

Mitä Ylikangas Romahtaako Rintamassa tällä kuuluisalla väitteellään n 100 000 poliittisin perustein kouluttamattajätetyistä oli pohjustamassa,mihin se oli sivuhuomautuksena.

Mainittu lausahdus oli jatkoa emeritusprofessori Ylikankaan sinänsä kokonaisuuden kannalta merkityksettömälle sivuhuomautukselle "Tie Tampereelle"-teoksen lopussa. Muistelmatietoon perustuva jokseenkin yhdentekevä kommentti vilahteli myöhemmin myös muissa Ylikankaan teoksissa ja versoi nähtävästi emerituksen henkilökohtaisen maailmankatsomuksen kannalta lopulta niin tärkeäksi seikaksi, että siitä tuli viimein sivujuonne myös "Romahtaako rintama?"-teokseen.

Kyseessä ei siis ollut niinkään "pohjustus", vaan lopullinen sinetti, jolla Ylikangas halusi liittää kaikki sotalaitosta koskevat omintakeiset väittämänsä yhteen eheäksi kokonaiskuvaukseksi, joka valitettavasti ei kestäkään lähempää tarkastelua.

Nyt on kuitenkin monen,ihan tutkijankin suulla,pyritty luomaan mielikuvaa
ettei armeija harrastanut laajassa mitassa poliittista syrjintää ja luotettavuus-
arviointia...

Sellaista ei ole väittänyt kukaan. Armeija harjoitti poliittista seulontaa kautta linjan, esimerkiksi valitessaan miehiä aliupseeri- ja reserviupseerikoulutukseen. Tästä on kirjoittanut myös Tapio Nurminen varsin selkein sanoin. Armeijan sisäinen hierarkia oli sekin harvinaisen politisoitunut, ja upseeriston omalaatuiset reviirikiistat olivat jokapäiväistä menoa silloisen sotalaitoksen piirissä.

Kysymys on koko ajan ollut siitä Ylikankaan fantastisesta väitteestä, että tietty kansanosa oli sotienvälisenä aikana absoluuttisesti ja lähtökohtaisesti vapautettu koko asevelvollisuuden suorittamisesta, yksinomaan ja ainoastaan poliittisin perustein, ja että tämä käytäntö olisi kirjattu suoraan lainsäädäntöön, jota olisi sovellettu jo kutsunnoissa. Tämä väite ei ikävä kyllä pidä paikkaansa.

"Luotettavuusarviointi" palveluksen aikana on eri asia, ja sitä harjoitetaan vielä nykyäänkin. Esimerkiksi itse suoritin asevelvollisuuteni loppuosan sellaisissa tehtävissä, joihin edellytyksenä oli peräti Pääesikunnan ja Suojelupoliisin suorittama taustaselvitys. Omaksi onnekseni en ollut opiskeluaikoinani tullut tilanneeksi sitä "Kapinatyöläinen"-lehteä edes vitsinä, siinä tapauksessa olisin kenties joutunut jatkamaan palvelukseni suorittamista paljon tylsemmissä oloissa (kyllä, tämä muistelo oli tarkoitettu vain humoristiseksi kevennykseksi).

...vaan pikemminkin muka 1930-luvullakin pyrki aktiivisesti integroimaan
yhteiskuntaan myös äärivasemmistoa.

Moista argumenttia ei ole esittänyt muistaakseni kukaan.

Mainittakoon nyt vielä, että "integraatiosta" puhuttaessa on muistettava se, että sotienvälisen ajan Suomi aloitti tämän prosessin asteittain. Itsestään selvää oli, että tavoitellun kansallisen yhtenäisyyden nimessä sisällissodan voittajaosapuolen täytyi ensin eheytettää omat sisäiset rivinsä. "Porvarillinen" tai "valkoinen" Suomen tasavalta ei edes vahvimman oikeistosuuntauksensa aikana ollut koskaan mikään vailla säröjä oleva monoliitti, jota yhteinen viha ja pelko vasemmistoa sekä itänaapuria kohtaan yhdisti aivan saumattomasti. Kyseessä oli paljolti hybridivaltio, minkä eliitti koostui monista erilaisista, sekä ennen itsenäistymistä että sen jälkeen toisiinsa useinkin halveksivasti, epäluuloisesti ja vihamielisestikin suhtautuneista ryhmistä; myöntyväisyysmiehet, passiivisen vastarinnan perustuslailliset edustajat, maataomistava talonpoikaisluokka, aktivistit ja näistä kaikista vielä molemmat kieliryhmät kaupan päälle. Korostettu yhteiskunnan integraatio oli näin ollen 1920-luvun aikana porvarillisen Suomen omaa integraatiota.

Halutun kansallisyhtenäisyyden saavuttamiseksi kaikki mainitut eturyhmät oli kytkettävä vuorollaan yhteiskuntaan palvelemaan uutta kansallista projektia. Erityisen selkeästi tämä näkyi armeijassa, missä yhtenä kulminaatiopisteenä voi pitää 1920-luvun upseerioppositiota ja jääkärikriisiä. Yhteiskuntarauhan nimissä valtiovalta päätti tuolloin antaa periksi jääkäriupseerien vaatimuksille ostaakseen näiden lojaalisuuden ja varmistaakseen kyseisen korporatiivisen ammattiupseerien elitistisen, symboliarvoltaan tärkeän eturyhmän "integroitumisen" valtiolliseen ja kansalliseen projektiin.

Toisinaan taas, kuten Lapuanliikkeen huippuvaiheen aikana Mäntsälän kapinan puhjettua, valtiovalta teki pakon edessä tiukan pesäeron vanhan aktivistiliikkeen uuteen, tällä kertaa status quota uhanneeseen radikaaliin kuohuntaan. Huomionarvoista on, että tässä tapauksessa jääkäriliikkeen ja upseeriston sisäiset jakaumat toimivat valtiovallan ja yhteiskuntajärjestyksen pysyvyyden hyväksi.

Mitä taas tulee kansan ja kansalaisten integrointiin, se tapahtui sotienvälisenä aikana korostetusti yhteisten velvollisuuksien kautta, jotka koskivat pääosin kaikkia. Suomi on maailman sivu ollut kansalaisvelvollisuuksien yhteiskunta. Sen sijaan etuoikeudet ja etenemisen mahdollisuudet oli varattu jonkinlaisen konservatiivisen meritokratian hengessä valikoituneille tai valikoiduille yksilöille, kuten osin vielä nykyäänkin. Tämä selittää sen, että vasemmistotaustainen nuorimies kiskaistiin takuuvarmasti asevelvolliseksi hänen yhteyksistään huolimatta, mutta vielä ennen 1930-luvun jälkipuoliskoa hänelle ei välttämättä suotu esimerkiksi aliupseerikoulutusta, vaikka hän muuten olisi ollutkin koulutettavaksi sovelias.

Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Integraatio ja seulonta kulkevat aina käsi kädessä.

Lopulta, 1930-luvulla, myös sosialidemokraattinen puolue kannattajakuntineen otti selkeästi paikkansa samassa kansallisessa integraatioprosessissa. "Äärivasemmisto" pysyi sen ulkopuolella, osin selkeästi omasta valinnastaan, osin sitä kohtaan tunnetun epäluottamuksen vuoksi.

Kohta varmaan aletaan väittämään että armeija oli 1930-luvulla jonkinlainen demokratian takuumies,eikä sen piirissä Suur-Suomi ideologia ollut kovinkaan kovassa kurssissa,että armeija olisi muka ollut jopa yleistä ilmapiiriä lievempi näissä asenteissa.

Pirullisempi yksilö saattaisi väittää, ettei tuo näkemys välttämättä ole ollenkaan niin kaukaa haettu kuin voisi luulla. Mäntsälän kapinan kukistamisessa keskeistä roolia näytteli nimenomaan silloinen sotaväen päällikkö; ja myöhemmin puolustusneuvoston puheenjohtaja kehotti Suomen hallitusta hyväksymään Neuvostoliiton tarjoukset syksyllä 1939.

Toisaalta, kun pitää mielessä kenraali Sihvon urakatkoksen syyt ja eräiden muiden upseeripiirien poliittiset kytkökset, ei moista väitettä tietenkään voisi mainituin perustein hyvällä omallatunnolla esittää.

En tiedä miksi, mutta jotenkin tuosta rinnastuksesta tulevat mieleen nykyajan yhteiskuntaa riivaavat erikoiset ongelmat, kuten muukalaisvihamielisyys ja rasismi. Sattumaa eli ei, nähdäkseni parhainta vastustuskykyä kyseisiä ilmiöitä kohtaan on Suomessa osoittanut nimenomaan maamme puolustuslaitos, jolla mielestäni on vielä tänä päivänäkin ensiarvoisen tärkeä tehtävänsä kansakunnan integraatiossa. Silloin kun itse oman asevelvollisuuteni suoritin, palveluksessa oli jo selkeästi maahanmuuttajataustaisia nuoria miehiä, ja olen valmis lyömään vetoa, että jaetut kuukaudet saman ikäluokan sisällä olivat hyödyksi puolin ja toisin.


Cheers,

J. J.

[MM]

Väinö Linnan romaanit näiltä ajoilta pyrkivät kuvaamaan tuota eheyttämisen linjaa. Vänrikki Koskela on käynyt reserviupseerikoulun isänsä punapäällikkötaustasta huolimatta ja Leppäsen Valto on pitäjän ensimmäisiä sankarivainajia, vaikka isänsä Preeti luonnehti yhteiskunnallista asemaansa sanoilla "ei sitä parane tämmösten meikäläisten". En kyllä muista käsitelläänkö kirjoissa punaisten poikien kutsuntoja laajemmin. Koskelat ja Leppäset nyt eivät olleet varsinaisia vasemmistolaisia.

[Jussi Jalonen]

Väinö Linnan romaanit näiltä ajoilta pyrkivät kuvaamaan tuota eheyttämisen linjaa. Vänrikki Koskela on käynyt reserviupseerikoulun isänsä punapäällikkötaustasta huolimatta ja Leppäsen Valto on pitäjän ensimmäisiä sankarivainajia, vaikka isänsä Preeti luonnehti yhteiskunnallista asemaansa sanoilla "ei sitä parane tämmösten meikäläisten". En kyllä muista käsitelläänkö kirjoissa punaisten poikien kutsuntoja laajemmin.

Otetaan nyt taas hieman kaunokirjallisuudenkin analyysiä tähän mukaan: "Pohjantähdessä" on maininta, miten Janne Kivivuoren poikaa Allania ei kouluteta ylioppilastaustastaan huolimatta upseeriksi, koska hänen isänsä on sosialidemokraatti. Aliupseerikouluun hänet kyllä kelpuutetaan, mutta sekin katkeaa kesken Mäntsälän tapahtumien vuoksi. Allan Kivivuori on mukana piirittämässä kapinallisia ja kehottaa tovereitaan pysymään hallitukselle uskollisina, mikä "merkitsee lopullista päätepistettä hänen sotilasuralleen". Aliupseerikoulusta SDP:n kansanedustajan poika vapautetaan korpraalin arvoisena, ilmeisestikin AUK:n kouluttajien lapualaishenkisyyden vuoksi.

En ihmettelisi, jos tällaista olisi sattunut tapahtuneessakin historiassa. Osapuilleen samalla tavallahan Sihvokin joutui jättämään tehtävänsä sotaväen päällikkönä.

Koskelan Vilhon koulutus aliupseeriksi esitetään kirjassa selvästi tavallisuudesta poikkeavana, ja perustuu pelkästään hänen poikkeuksellisen hyviin urheilijan- ja ampujanlahjoihinsa, joiden ansiosta punainen sukurasitus jää toissijaiseksi tekijäksi. Muut veljekset, Eero ja Voitto, jäävät miehistöön.

Valdemar Leppäsen tapauksella taas ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Valtun kaatuminen ja mahtavat hautajaiset esitetään pelkkänä sattumana, ja koko episodi on Linnalle vain mustan humoristinen keino osoittaa, kuinka groteskit mitat sodan ensimmäisen "sankarivainajan" palvonta saattaa kohtalokkaissa olosuhteissa saavuttaa. Tosiasia on, että muutenkin räyhäävä ja epäsosiaalinen Leppänen on kehno ja saamaton sotilas, joka kaatuu täysin turhan päiten, sattuman oikusta kranaatinsirpaleesta, poistuttuaan vain vähän aiemmin luvatta vartiopaikaltaan vippaamaan tupakkaa tovereiltaan. Mutta koska hän on pitäjän ensimmäinen kaatunut, hän saa massiiviset kunnianosoitukset ja yltiöisänmaalliset hautajaisseremoniat, ja hänen äitinsä käyttää häpeilemättä sotalesken statusta hyväkseen korottaakseen omaa sosiaalista asemaansa ja esiintyen "isänmaalle kaikkensa uhranneena naisena".

Vertailun vuoksi rintamalla todella kunnostautuneet suuremmat sankarit, Koskelan pojat, eivät saa kaatumisensa jälkeen yhtään mitään juhlallisia kunnianosoituksia; hehän ovat kaatuneet kiivaimpien taistelujen yhteydessä, jolloin kuolema on jo pitäjän asukkaille itsestäänselvä, rutiininomainen asia. Voitto ja Eero tuodaan asemalle muiden kaatuneiden joukossa yhdessä suuressa kuljetuksessa, eikä toisen kuolemasta ole edes ilmoitettu. Vilhon ruumis jää kokonaan kentälle. Elinan suru äitinä on myös paljon vaiteliaampaa ja siten aidompaa kuin Aunen osaksi kyynisen tarkoitushakuinen vetistely. Sanoman voi tulkita niin, että sotilaiden kaatumista ei tosielämässä välttämättä kunnioiteta tai juhlisteta heidän varsinaisten suoritustensa mukaan, ja todelliset sankarit jäävät vähemmälle huomiolle; samoin myös todellinen murhe ja pyyteettömät tunteet pitäytyvät marginaaliin, eivätkä pyri julkisuuteen. Sikäli voi sanoa Linnan olleen tässä tunnekuvausten ja muistoepisodien kontrastissa hyvin perinteisellä tavalla suomalaiskansallinen - tai itse asiassa haluaisin sanoa perinteisellä tavalla hämäläinen - hiljaisuutta vakaasti ihaileva ja paatoksellisuutta osin ylenkatsova.

Muistini mukaan Ilona Kemppainen ei omassa väitöskirjassaan - johon sisältyi myös alaluku "Pohjantähden" sankarihautajaisista - oikein ollut sisäistänyt tätä Linnan tarkoituksellisen ironista allegoriaa. Vaikka toisaalta tämä omakin lähestymistapani romaanin tapahtumiin on täydellisen subjektiivinen.


Cheers,

J. J.