En tiedä onko kyse pelkästään antisemitismistä. Kaikissa Euroopan maissa oli ihmisiä, jotka pitivät Kuria ja Järjestystä välttämättöminä Uuden Yhteiskunnan luomiselle. Saksalaisten läsnäolo ei oikein suosinut vasemmistopuolueita missään miehitetyssä maassa. Tämä jätti kentän vapaaksi oikeistolle ja konservatiiveille.michel kirjoitti:Tuohon edelliseen liittyen voisi myös pohtia, että antisemitismi ei ollut Ranskallekaan vieras ilmiö, mikä voi osin selittää myös sitä, ettei Ranskassa sittenkään noussut mitään suuria kapinoita Petain'n hallitusta tai saksalaismiehitystä vastaan. Eero Kuparisen Antisemitismin mustan kirjan mukaan Ranska oli myös Dreyfus'n tapauksen jälkeenkin yksi antisemiitin kirjallisuuden suurimmista tuottajista Euroopassa ja antisemitismiä oli käytetty poliittisena lyömäaseena Ranska-Saksan sodan jälkeen laajasti. Samaisessa teoksessa sanotaan, että Länsi-Euroopan maista (Alankomaat, Belgia, Ranska) eniten juutalaisia asui juuri Ranskassa ja samalla antisemitismillä oli myös vankimmat juuret juuri Ranskassa. Tällä on varmasti oma selityksensä sille, miksi Petain oli niin "innokas" Vichyn Ranskan juutalaispolitiikassa.
Kun Ranskan sekasortoinen ja poliittis-taloudellisesti epävakainen maailmansotien välinen aika ja eritoten 1930-luku yhdistetään näihin perinteisiin, voidaan varmasti nähdä jonkinlaisia syy-yhteyksiä sille, miksi Saksan miehitysvalta ja toisaalta Petain'n hallinto onnistuivat niinkin "hyvin" Ranskanmaalla. Vichyn Ranskan ensimmäisiä tehtäviähän oli nimenomaan siirtolaisten ja pakolaisten aiheuttamien ongelmien ratkaiseminen ja tähän sisältyi myös juutalaiskysymys. Vichyn Ranska aloitti oman juutalaisvastaisen lainsäädännön rakentamisen jo ennen kuin Saksa aloitti aktiivisen toiminnan omalla miehitysvyöhykkeellään.
Vasemmistosta (lue kommunismi) oli päästy, saksalaisten aseet turvastivat toimintavapauden ja toimivat mukavana syntipukkina pienille ylilyönneille, joita taas voitiin perustella poikkeusoloilla ja Uuden Yhteiskunnan luomisella. Kun hallintokoneisto jäi toimintaan, riitti, että ylimmät päättäjät vaihtuivat. Näin ollen tavallisille kansalaisillekaan ei vallanvaihdos näkynyt kovin radikaalina tapahtumana.
Paradoksaalista kyllä, esim. Belgiassa luotiin pohja sodanjälkeiselle sosiaalipolitiikalle. Sotatarviketeollisuudessa (joka siis työskenteli saksalaisille) työskentelevien olot huononivat miehityksen alkuvaiheessa. Seurauksena oli työntekijäpohjaisia häiriöitä tuotannossa. Saksalaiset eivät ilahtuneet tuotannon laskusta, ja pyysivät belgialaisia vallanpitäjiä varmistamaan tuotannon häiriöttömän toiminnan. Ongelma ratkaistiin parantamalla työntekijöiden oloja (etenkin ruoka-annoksia). Sodan päätyttyä havaittiin, että A) malli oli kohtalaisen toimiva ja sopi "länsimaisen demokratian" arvoihin, B) sodanjälkeisen hallinnon olisi ollut vaikeahkoa perustella, miksi hyvä ja itsenäinen Belgia tarjoaa kansalaisilleen huonommat olot kuin paha nukkehallitus.
Kuitenkin on huomioitava, että vastaavanlainen pehmeä miehitysmalli ei toiminut Itä-Euroopassa, eikä Länsi-Euroopassakaan sodan loppuvaiheessa. Itä-Euroopassa paikallisten kanssa ei juurikaan välitetty neuvotella, lännessä se taas katsottiin tärkeäksi. Ero tietenkin johtui asenteesta paikalliseen väestöön sekä tulevaisuuden suunnitelmista.