Jussi Jalonen kirjoitti: Stalinin mahdollinen tyytyminen vuoden 1939 rajoihin vuonna 1941 taas ei tarkoita sitä, että Stalin olisi tyytynyt niihin enää vuonna 1943 tai 1944. Yleisestikin ottaen syksyn 1941 rauhantunnustelua voi pitää aivan yhtä hyvin perustein enemmänkin koepallona, jolla Neuvostoliitto halusi testata Suomen ja Saksan liittosuhteen pitävyyttä.
Aivan.
On aika uskomatonta naiiviutta odottaa, että Suomi olisi noin vain uskonut NL:n vilpittömyyteen talvisodan ja välirauhan kokemusten jälkeen.
Totta kai jälkikäteen on selvää, että Itä-Karjalaan meno oli virhe. Mutta tätä(kin) asiaa pitää tarkastella kesän 1941 perspektiivistä. Vaikea kuitenkin on uskoa, että Mannerheim olisi äkkiä hurahtanut heimokansan vapauttamiseen. Päiväkäsky lienee tarkoitettu sotilaita innostamaan (virhellisesti, mutta sivistyneistöä se innosti). Todellinen motiivi lienee ollut jokin muu.
Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi pitäisi Arnstadin tavoin olettaa, että vastakkain NL:oa koskevat uhkakuvat ja Suur-Suomi. Siis että vain jompikumpi motivoi Suomen sotaan Saksan rinnalle. Kyllä molemmat motiivit saattoivat olla samaan aikaan totta.
Arnstad toteaa itse (s. 30)
"Utrikespolitiskt sågs Sovjetunionen som det stora hotet mot Finlands framtida existens" ja lainaa sitten Oula Jääskeläistä: "Vad Finland erbjöds av Tyskland var en möjlighet att lösa detta grundläggande, existentiella problem i ett enda svärdshugg. Denna möjlighet måste av många ha ansetts för bra för att negligeras."
Tässä on jo kyllin syytä, miksi jatkosotaan lähdettiin ja erillisrauha oli 1941 mahdoton.
Sinänsä ei voi jättää pois mahdollisuutta, että Suomen johto tulkitsi välirauhan aikana NL:n aikeet väärin. Mutta NL oli Terijoen hallituksella antanut Suomelle hyvän syyn siihen. Jos kerran ymmärrämme Stalinin pelkoja, niin miksi emme ymmärtäisi myös suomalaisten?
PS. Uudessa kokoomateoksessa
Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010) on Kimmo Rentolan artikkeli Suomi kylmässä sodassa. Siinä Rentola väittää (s. 286), että Paasikivi oli syksyllä 1944 Mannerheimin kanssa samaa mieltä siitä, että tilanne oli toivoton, "mutta meillä pitää olla työhypoteesi." Rentola tulkitsee: "mitä tehtäisiin toistaiseksi, ennen loppua."
Rentola summaa ns. vaaran vuodet (s. 293-34): "Ratkaiseva hetki lykkäytyi kerta toisensa jkälkeen tuonnemmaksi. Kommunistien valtaanpääsy Suomessa oli Moskovan kannalta aina liian aikaista, kunnes se oli liian myöhäistä."
Koko periodista Rentola kirjottaa (s. 316): "Jälkikäteen katsoen tie näyttää täydellisen johdonmukaiselta, mutta itse ajassa ei ollut niin, vaan ratkaisut tehtiin yksi kerrallaan, epävarmuuden vallassa ja vailla tietoa lopputuloksesta. Niin historia menee."
Niin historia meni myös 1939-44. Mutta tätä Arnstad on kyvytön tajuamaan.
